Paraguay

Paraguayn tasavalta eli Paraguay on 7,1 miljoonan asukkaan sisämaavaltio Etelä-Amerikassa. Se sijaitsee Paraguay-joen ympärillä. Pääkaupunki on Asunción, asukkaita 530.000, metroalueella kolme miljoonaa. Paraguay on Latinalaisen Amerikan homogeenisimpiä maita: pääosa väestöstä on espanjalaisten ja guarani-intiaanien jälkeläisiä, ja espanja ja guarani ovat myös maan valtakielet. Maan suuret joet, Parana ja Paraguay, tarjoavat kulkuväylän ja vesivoiman lähteen. Maan nimen merkityksestä on monia eri tarinoita. I tai Y merkitsee guaranin kielessä vettä ja jokea. Nimen alkuosa voi taas tarkoittaa joko palmun lehvästöä tai paikallista intiaaniheimoa. Siis payagua-intiaanien joki tai palmujen lehvästöjen halki virtaava joki tai mahdollisesti ”vesien lähde”. (osin Wikipedia)

Foz do Iguacu, Brasilia – Ciudad del Este, Paraguay 

13. joulukuuta, Nälkäpäivä

Yön oli satanut ja ukkostanut, mutta aamulla se vasta myrskyn lykkäsi. Puista katkeili oksia. Talo humisi kun kaikki liikkuvat tavarat ja seinäkoristeet ulkona olivat vauhdissa. Sähköt menivät.

No, lähdin kuitenkin klo 10 matkaan. Hotelliaamiaisena söin yhden sämpylän ja hedelmiä. Teetä ei ollut tarjolla. Niillä pitää pärjätä seuraavaan aamuun asti. Sitä en kyllä syödessäni vielä tiennyt.

Kävelin bussiterminaaliin ja otin bussin. Oli taas vaikeuksia päästä bussin sisäportista. Onneksi muillakin ylipainoisilla repullisilla oli samat ongelmat, joten en nyt ihan synkkyyteen vajonnut. Foz do Iguacun Rodoviarialla eli kaukoliikenteen bussiasemalla oli myös sähköt poikki. Palvelu toimi käsipelillä. Suomessahan sähkökatkoksen takia asiakkaat ajetaan ulos.

Kun touhu oli takkuista, jotkut laittoivat luukun kiinni. Notkuin Paraguayhin menevän tiskin takana ja siihen tuli brasilialainen äiti ja tytär myös odottamaan luukun avaamista. Tyttö oli noin 10 v ja varmaan näki minussa jotain jouluista, koska halusi tulla kaveriksi. Otin hänestä valokuvia, joista yhden laitan facebookiin. Sitten hän kirjoitti nimensä, Emanueli, ja osoitteensa. Ehkä joulupukki löytää paremmin perille. Ja halusi välttämättä vaihtaa hotmail-osoitetta. Welho ei kelvannut. Onhan minulla sellainen varapostihotmail ollut iät ja ajat, joten päästiin kamuiksi.

Meillä oli niin hauskaa, että aika kului siivillä, kello oli 7 vajaa 13 kun klo 13 olisi pitänyt lähteä. Olin kysynyt neuvoa busseista ja neuvot olivat hakusessa. Ihmettelin kyllä miten klo 1 ip lähtevä bussi voi olla perillä aamukuudelta, kun matka ei ole kummoinen. Mies selitti, että eikun illalla. Ymmärsin perillä illalla, vaikka tarkoitti lähtöä yöllä klo 1.

No, sanoin että klo 1 pitää lähteä ja äiti sanoi, että olen väärällä luukulla. Otti minua kädestä ja vei toiseen paikkaan. Halasimme tytön kanssa läksijäiset ja aloin ostaa lippua. Vasta kun olin maksanut, ja myyjä selosti lipun, tajusin että totta yölähtö se on. 12 tunnin odotus. Viimeiset rahat olivat menneet lippuun ja jouduin maksamaan loput 10 dollarin setelillä. Automaatti ei toimi, koska ei sähköä. Menin vastapäiseen hotelliin ja kysyin mahdollisuutta saada päivähuone. Se olisi maksanut enemmän kuin yöni aiemmin. Eikä luottokortti kelvannut.

Ciudad del Este

No, mitäpä sitten. Näin paikallisbussin Ciudad del Esteen. Hyppäsin sinne. Kuski ei meinannut millään uskoa, että haluan sinne. Otti jopa kyltin bussin ikkunasta ja näytti Paraguay. Kyllä kyllä. Taskussa oli muutama kolikko ja sain maksettua bussin, 1,50 euroa. Matka kesti, vaikka mitään tullimuodollisuuksia ei ollut. Ylitettiin Parana joki ja sitten oltiin Paraguayssa. Sillan takia jono oli kilometrien mittainen. Mutta aikaahan minulla oli. Mietin, että voisin mennä samalla bussilla takaisin ja tulla sillä maksetulla yöbussilla uudestaan.

Asunción

Paraguayn ainoa bussiaseman pankkiautomaatti oli kaput. Miten sitten. Sama pulma oli nuorella reppupariskunnalla, jossa naisen reppu oli tuplasti minun reppuni ja isompi kuin poikakaverinsa. Rahanvaihtajia oli, mutta ei heidän kanssaan uskalla vaihtaa. Ties mitä sanomalehtiä saa vaihdossa.

Sain maksaa lipun US dollareilla, 22 usd. Aika vähän luksusbussista toisessa kerroksessa viiden tunnin matkasta. Yleensä kartan tulemista myöhään bussiasemille pimeän takia. Nyt ei oikein ollut vaihtoehtoja. Lähtö oli klo 16 Paraguayn aikaa ja perillä oltiin tunti myöhässä klo 22. Löysin automaatin. Oli ihmettelemistä, paljonko ottaa. Bussilipun vaihtokurssi oli 4000. Otin siis 300.000 eli 75 usd dollaria. Eka kerralla ei uskalla ottaa paljoa, kun ei tiedä miten automaatti toimii.

Sitten hotellin etsintään. Kello oli jo 22.30 ja takseja en tähän aikaan ota kuin pakosta vieraassa paikassa. Katselin läheisiä hotelleja. Toinen toistaan kauheampia. Huoria parveili kadulla. Oltiinhan suuren bussiaseman vieressä. Aivan kamalia huoneita, varmaan tuntitaksalla. Hinta ei ollut paha, 10 usd. Tosin olen halvemmalla yöpynyt Equadorin ja Perun rajalla, 4 usd. Silloin hirvitti.

Näin hotellin, jonka respassa oli vanha pappa. Se toi luottamusta, jota hinta 28 dollaria lisäsi. Kello oli jo 23, ja kun nukkuu ei tiedä, että nukkuu läävässä tai luksushotellissa. Ei uni ole yhtään parempi silkkilakanoiden välissä, kun on väsynyt päivän touhuista.

Nälkä kurni. Menin bussiasemalle takaisin ja ostin vanhan mummon leivonnaisia yöpalaksi. No, ne oli varmaan leivottu aikaisin aamulla, joten olivat aivan kuivia. Jäi syömättä. Nälkä on edelleen.

Mutta tässä läävässä on WiFi, joten kirjoittelen tämän päivän pois. Kello lähestyy puolta yötä, mutta tuskin uni heti tulee. Siksi luen vielä Suomen tapahtumat netistä. Ja aamulla ensimmäiseksi jostain aamiaiselle. Tämän paikan aamiainen taitaa jäädä syömättä. Eikä ole harmainta aavistusta, miten matka jatkuu. Sitä yritän nettikartoista ja kaupunkien kuvauksista selvittää.

Tänä yönä nukun vaatteet päällä ja heitän ne aamulla pois. Ehkä sentään uudet tossuni otan jalasta. Vielä ne tuossa mukana kulkevat. Onneksi täällä on tosi iso vanhan ajan telkku, siirsin tv pöydän oven eteen. Ainakin tulee kolina, jos joku haluaa sisälle.

Marita: ”Hymyilyttää, kun muistin, kuinka muutama vuosi sitten Paraguayn rajan ylitettyämme istahdimme kaupungin puistonpenkille , niin eräs mies tuli kädet heiluen selittämään jotakin ja elehti, että istuisimme paikallamme. No selvisihän syy. Hän tuli jonkin ajan kuluttua takaisin ja kätteli meitä kiitollisina ja astui edessä olevaan autoon. Oli halunnut, että vahtisimme autoa hänen poissaollessaan. Pysy valppaana!”

Aamu valkeni ja tv-pöytä paikoillaan. Kukaan ei siis tullut käymään. Itse asiassa nukuin hyvin. Kerran heräsin muka rapinaan, Ehkä se oli hiiret tai sitten alitajunta teki tepposet.

Concepción

ei Chile, vaan Paraguay, 14.-15. joulukuuta 2012

Jouduin sitten pussinperälle. Asuncion ei näyttänyt minulle parhaita puoliaan. Aamulla hain tunnin siedettävää aamiaispaikkaa, mutta sellaista ei bussiaseman lähettyviltä löytynyt. Ostin sitten sellaisen leivonnaisen, jonka yöllä olin ostanut mummolta, nyt tuoreena. Leivonnainen sisälsi jotain epämääräistä tahnaa ja mauttoman makkaran palan. Syömättä jäi. Olin siis edelleen nälässä. Onneksi olin harjoitellut Ghanassa ryöstön jälkeen kahden päivän täydellistä paastoa.

Mietin hetken, mitä tehdä. Sitten päätin jättää Asuncionin muille. Varmaan siellä on kivaa, mutta ei minua varten. Tutustumani kaupunki oli jotenkin kuin Venäjällä. Köyhää. Rapistunutta. Koska olin matkalla pohjoiseen Boliviaan, otin bussin ja lähdin Concepcionin kaupunkiin, jossa on noin 80.000 asukasta. Matkan piti kestää 5 tuntia, mitä pidin paljona, koska matka on vain 210 km netin mukaan. Mökkimatkani on pitempi ja siihen menee taukoineen vähän yli 3 tuntia.

Vaan tämä matka kesti. Viivasuoraa tietä. Ja matkalla ei mitään, paitsi vehreyttä. Lappikin alkoi tuntua asutulta. Muutaman hökkelimäisen asumisen näin. Pysähdyimme kerran ja se huoltoasema oli rähjäinen ja vessa karmea. Alkoi muistuttaa Neuvostoliittoa.

Sitten tie meni surkeaksi. Se oli kuoppaista kuin Suomen Karjalan tiet rajan toisella puolella. Matkan teko hidastui mateluksi kuoppia väistellessä. Poiskaan ei voinut bussista mennä, koska olimme keskellä ei mitään. Seitsemän tunnin köröttelyn jälkeen tultiin perille. Haaveeni iltapäiväkahvista kivassa kahvilassa oli haihtunut.

Matka-ajan syykin löytyi. Emme menneetkään suorinta tietä, vaan ensin pohjoiseen Pozo Coloradon pikkukylään ja sieltä itään viivasuoraa tietä. Olin varmaan tuon mutkan aikana nukahtanut, koska mitään kylää en nähnyt. Matka olikin tuplasti pitempi tuon mutkan takia. Nuo pikkutiet olisivat olleet vielä huonommassa kunnossa, jos niitä nyt olikaan.

Bussimatkalla oli aikaa miettiä. Mietin, miksi Paraguay on näin köyhä, vaikka tämänkin maan kohtalo oli sama kuin naapureilla Chile, Argentiina ja Brasilia. Valloittajat tulivat ja tuhosivat alkuperäiskulttuurin. Kuitenkin samoihin aikoihin. Tulivatko tänne ressukat. Paraguayssä ei ole meren rannikkoa, vain tuo Parana joki virtaa maan halki. Se selittää toki paljon.

Onko maa sitten näin köyhä. Yhtä hyvin voisi tulkita, että tämä on rikas. Siitä enemmän myöhemmin.

Jos näitä matkoja pitäisi kuvata yhdellä sanalla per maanosa, mikä sana kuvaisi parhaiten kokemuksiani. Aasia olisi touhukas, Afrikka hössäävä ja Etelä-Amerikka leppoisa. Olen USA:ta ja Kanadaakin ajanut perheen kanssa autolla ristiin rastiin, mutta en samalla tavalla elänyt kansan keskellä. Ehkä Pohjois-Amerikka olisi teennäinen. Ja Eurooppa, ajoimme kaikissa maissa autolla Albaniaa ja Islantia lukuunottamatta ennen Itä-Euroopan hajoamista. Tämän päivän Eurooppaa sanoisin, tarvitsen kaksi sanaa, menneeksi maailmaksi.

Concepcionin bussiasema tuli lopultakin. En ottanut taksia, koska mihin olisin mennyt. Otin repun selkään ja lähdin kävelemään keskustaa kohti. Löysin hotellin, mutta se ei miellyttänyt ja piste iin päälle oli wifin puute. Jatkoin matkaa ja löysin kivan perhehotellin, jossa minusta on pidetty hyvää huolta. Wifi. Isoäiti (parhaassa iässä) pesee pyykit ja touhuaa taustalla. Hän on minulle tosi kiva, onkohan tuo sinkku. En kehtaa kysyä. Poika tai tytär, kumpi vain, avioparina pitävät hotellia siten, että mies istuu tyhjän panttina hotellipuolella. Eihän täällä montaa asiakasta viikossa ole. Nuori vaimo, noin 25-30 v, hoitaa ravintolan. Ja tytär noin 8 v, tuo minulle pöytään haluamani syömiset. Ruoka on vaatimatonta mutta hyvää.

Olen kaupungilla klo 22 asti, mutta sitten alkoi tuntua liian pimeältä. Katuvaloja on vähän ja vain ohut kuunsirppi valaisi kulkuani.

Viihtymistäni auttaa se, että tunnistan espanjan kielen sanoja ja osaan sanoa jotain itsekin. Nuorena poikana olin erityisen kiinnostunut espanjalaisista radioasemista, kuuntelin niitä öisin paljon ja minulla oli jopa akuankka-espanjalla paikallisia kirjeenvaihtokavereitakin. En minä kieltä osaa, mutta asiat hoitaantuvat Brasiliaan verrattuna paljon helpommin.

Jouduin kääntämään google kääntäjällä vaalipaitani tekstin, kun sitä käytiin muutamaan kertaan kyselemässä. Se yrittäminen on kaunein tapa ottaa vastuu omasta elämästä. Intentar es la forma mas hermosa de tomar la responsibilidad de su propia vida. Paidassa on numero 61, kun kysyvät mitä tarkoittaa, sanon että se on ikäni. Mi edad. Se oli totta eduskuntavaalien aikaan.

Aamulla, mikähän päivä nyt on, läksin klo 8 kaupungille. Tein viiden tunnin tutustumiskävelyn. Kahviloita ei taaskaan löytynyt, tosin näitä cocacola-paikkoja oli. Ostin siis eväät kaupasta ja menin kirkon edessä olevaan puistoon syömään. Kirkossakin kävin sisällä. Suomessa en käy, koska en usko pappien puheita. Mutta täällä kun ei ymmärrä niitä, voi käydä ihailemassa vuosisatoja vanhaa rakennusosaamista ja taidetta. Ei sellaisia enää osata tehdä, vaikka on kaikenlaiset pekkaniskat apuna.

Täällä elämänmeno on kuin Impivaarassa. Siis onnelassa, jonne meidänkin pitäisi pyrkiä. Kaupoissa ja ravintoloissa musiikki on sitä oikeaa latinalais-amerikkalaista, eikä sitä jyskytystä, mitä Helsingissä kuulee kaikkialla. Hevosia käytetään paljon kuljetuksiin, ja hevosenlanta tuoksuu kaikkialla. Tietävätkö Suomen lapset enää, miltä hevosenlanta tuoksuu. Pitää katsella mihin astuu.

Näin hyvän ystäväni Lilianin päiväravintolan, ja kävin katsastamassakin. Ei hän, oikea suomalainen kansainvälinen Lilian, pitäisi sellaista paikkaa. Ravintolan nimi oli Lilian Paiva Restaurant.

Mopot ja skootterit ovat kulkuvälineitä. Autojakin toki on ihan riittävästi. Koko perhe tulee ostoksille skootterilla. EU kyllä kieltäisi tämän touhun. Kellään ei ole kypärää. Suurin kuorma oli kun isoäiti ajoi skootteria. Hänen taakseen meni 2 tytärtä 10-12 v. Ja viimeiseksi istui äiti ja otti syliinsä vauvan. Tyttärillä oli ostoskassit kädessään. Se on niin luontevaa täällä. Kun jossain Kauko-Idässä menin kauppiastytön moottoripyörän taakse ilman kypärää, pelkäsin aivan hirmuisesti kun haettiin basaareista minulle isoa lippalakkia. Pelko tulee EU:sta, joka kieltää kaiken luonnollisen ihmisten elintavan.

Nyt minulla on iso kudottu lippalakki. Olen sen ostanut Tansaniasta markkinatorilta. Siinä on kaikki Tansanian lipun värit, ja ihmiset luulevat minua etelä-afrikkalaiseksi, jolla on samat värit. Jalkapallon MM kisat muistetaan.

Täällä on lentokenttäkin, ottaisin lennon pois täältä pussinperältä, mutta täältä pääsee vain Asuncioniin takaisin. Kävi niin, ettei täältä pääse minnekään muualle kuin takaisin samaa tietä. Näin ei ole koskaan käynyt aiemmin. Jotain pikkukyliä on lähistöllä ja sinne busseja, mutta valtatielle ei pääse kuin takaisin menemällä. Kun Laosissa olivat minut naittaa ravintolaperheen ikäneidolle, lähdin viilentämään tunteita toiseen kaupunkiin. Onneksi tie oli niin surkea, ettei takaisin ollut menemistä. Nyt joudun menemään, eikä kukaan minua siellä odota. Jään kuitenkin Pozo Coloradoon, pikkukylään, enkä mene pääkaupunkiin takaisin.

Luin juuri sähköpostit, ja tänään onkin lauantai. Eihän bussit sunnuntaisin kulje samaan tahtiin kuin lauantaina, joten olen pulassa. En nyt kuitenkaan tänne jää. Olen kävellyt kaupungin ristiin rastiin.

Mietin, kuka tässä on köyhä. Yksinkertainen ostovoimatesti. Tämän perhehotellin huone maksaa 15 dollaria, siis noin 12 euroa. Kun menen tammikuussa tultuani Poriin, maksan yöstä 120 euroa. Onko Suomi siis 10 kertaa vauraampi kuin Paraguay. Ei ole.

Suomen BKT per capita on 35.000 euroa, Paraguayn 1000 euroa. Onko Suomi siis 35 kertaa vauraampi kuin Paraguay. Ei ole.

Täällä ei ole kerjäläisiä, Suomessa on, vaikka ovatkin muualta tulleita. Olen nähnyt Asuncionissa yhden huumehörhön ja täällä yhden hiprakassa olevan miehen, joka selitti minulle portugalia. Suomessa heitä näkee ihan liikaa. Täällä kaikilla on siistit vaatteet. Asumiseen menee paljon vähemmän rahaa, koska mitään talvikestävyyttä ei tarvitse miettiä. Ruoka on ihan hyvää ja voittaa maussa suomalaiset einesruoat mennen tullen. Ei nyt kaikissa paikoissa, mutta periaatteessa näin. Täällä voi kulkea matkat skootterilla ympäri vuoden, se hoitaa saman asian kuin autot Suomessa. Päätiet ovat hyvässä kunnossa. Sivutiet eivät, mutta eivät ne ole Suomessakaan. Kännykät on kaikilla, vielä nokialaisia, ja iPhoneja en ole huomannut yhtään.

Suomalaiset kaatavat rahaa Kreikkaan, EU:lle, Somalian harrastelijateatteriin Somaliassa!!!, kehitysapuun, maahanmuuttoon, kaikkeen, mikä on meiltä poissa. Byrokratia vie Suomessa paljon rahaa. Suomi on velkaa silmät ja korvat täynnä. Paraguayn velasta en tiedä.

Köyhyys on paljolti harhaa. Se tulee valuuttakursseista, jotka valehtelevat. Suomalaisen sata euroa on täällä iso raha, eikä paragualainen koskaan ansaitse rahaa niin paljon, että voisi tulla Suomeen asumaan hotelliin edes yhdeksi yöksi. Mutta täällä hän on rikkaampi kuin moni suomalainen Suomessa, jossa kymmenet tuhannet eivät elä palkallaan.

Pitää mennä kauas, jotta näkee paremmin lähelle. Ja nyt on siesta pidetty, joten kaupungille takaisin. Jos joku ihmettelee pitkiä kirjoituksiani, niin ei tämän tekemiseen mennyt kuin kolme varttia. Ja tämä on pitkä pitkä. Se Iltalehden viimeisin juttu Kaikki kusettavat on 11 sivua paperilla ja sen tekemiseen meni neljä tuntia kaikkine tietojen hakemisineen netistä. Nyt kirjoittaminen alkaa sujua, mutta ei tässä iässä ole enää aikaa harjoitella. Pitää kulkea.

Marita: ”Menin aikoinaan Ascunsonista Buenos Airesiin ja sieltä Montevideoon. BA on itselleni edelleen maailman mieluisin paikka ilman selityksiä, toivottavasti suuntaat sinne!”

Pauli: Kiitos Marita vinkistä. Laitetaan se kiertoon muille. Olin ekalla lattarimatkallani melkein 3 kuukautta ja kotiin tulin juuri Buenos Airesin kautta. Sitä ennen tulin Chilestä Argentiinaan, jossa oli aivan ihania paikkoja kuten Mendoza ja Cordoba. Uruguay on edelleen kaikista kohteistani ykkönen. Varasin sieltä jo mielessäni talon Colonia del Sacramenton kaupungista, jonne muutan kirjoittamaan, joskus. Unelmia pitää olla. Se oli aikaan ennen suomalaisten sellutehtaita, joten suomalaisista tykättiin molemmin puolin rajaa.

Lattarimatka alkaa sujua. Löysin torialueen, jota päivällä en kyselyistä huolimatta löytänyt. Satoja pieniä kojuja, vaatteita, hedelmiä, vihanneksiä, kodinkoneita, huonekaluja, krääsää.

Kaksi pikkutyttöä halusi varmistaa, olenko joulupukki. Heidän kanssaan meni aikaa. Paikalle tuli isompia tyttöjä. Jouduin ottamaan jokaisen heistä vuorotellen syliin ja nostamaan korkealle. Kuudes oli jo isompi tyttö, no alle 12 varmaan.

Sitten kojun neidot olisivat vaatettaneet minut uudestaan. Shortsia, t-paitaa, kaikkea oli tarjolla. Olisin ostanut Paraguayn jalkapallopaidan, mutta sopivan kokoista ei löytynyt. Mutta kaupanteko oli hauskaa, vaikka tyhjin käsin pois lähdinkin. Paraguayhan pääsi 8 parhaan joukkoon viime kisoissa ja hävisi puolivälierissä Espanjalle 1-0.

Aivan ihastuttavan kaunis about 50 v nainen tuli juttelemaan. Ihailen erityisesti 50-60-v naisten kauneutta, koska heissä eletty elämä tuo niin viehättävän lisäpiirteen kauneuteen. Halusi tutustua Suomen poikaan paremmin, ja mietittiin illalliselle menoa. Mutta espanjan kielen sanavarastoni oli äkkiä käyty, eikä hän osannut lainkaan englantia. Kirosin alimpaan helvettiin itseni, etten ollut lähtenyt edellisen matkan jälkeen työväenopistoon espanjaa opiskelemaan. Siitä olisi tullut hankalat treffit sanakirjan kanssa. Tai olihan minulla iPad matkassa, google kääntäjä apuun. No oltiin järkeviä ja sanottiin tsau. Ja sitten nainen meni autoonsa, joka oli iso katumaasturi.

On minulla sanakirja mukana. Nyt bussimatkoilla alan lukea sanastoa läpi aasta eteenpäin. Ehkä vielä matkan aikana pääsen treffeille. No ei tämä niin toivotonta ole, kyllä englanninkielen taitoisia alkaa löytyä.

No, kulkijapojan matka jatkui ravintolaa etsien. Neljä neitosta tuli kysymään, tulisinko heidän joulujuhliinsa vieraaksi. Sekin oli sellaista taaperrusta, kun yksi osasi vähän englantia ja muut kolme eivät. Mutta kovin solkattiin. Käytän englantia apuna, sillä moni sana kuitenkin suunnilleen vastaa espanjaa. Juhlat olisivat alkavalla viikolla, mutta en ole silloin enää täällä Concepcionissa.

Ravintola ei löytynyt. Siksi tuhlaajapoika tuli takaisin hotelliemäntänsä hoiviin. Hän paistoi minulle ohuen maukkaan lihan, vähän kuin wienerleikkeen ilman sitruunaa ja anjovista. Ravintolan kanssa on se ongelma, että etsin oikeaa ravintolaa. Paikallisten mielessä ravintola on myös hampurilaispaikka ja vastaavat pikaruokapaikat. Siksi sain kymmenkunta neuvoa, kaikki erilaisia ja yksikään ei vienyt ravintolaan. Puolet neuvoista ei vienyt mihinkään, paitsi hellekävelyyn.

Yö on tullut Paraguayhin. Kuunsirppi oli hieman suurempi tänään. Nyt nukkumaan ja aamulla aikaisin linja-autoasemalle.

Bo: ”Melkein kuin olisi mukana matkalla! Buenos Aires minunkin suosikki. Montevideon tunnelma erikoisempi – paljon saksaa puhuvia myyjiä lauantaisella antiikkimarkkinoilla – ja esineetkin kovin eurooppalaisia.”

18. joulukuuta 2012 · 

Pozo Colorado

16-17 joulukuuta 2012

Ensimmäinen reppumatkani latinalaiseen amerikkaan 2003 oli niin hyvä, oikeastaan loistelias, etten uskaltanut tulla tänne uudestaan, ettei se kauneus särkyisi. Sunnuntaina ja maanantaina on ottanut sen verran koville, että tuo pelko taisi olla aiheellinen.

Heräsin aamulla liian myöhään, klo 7.01. Aamutoimet ja kävely bussiasemalle kestivät tunnin ja olin 8.01 perillä. Aamun eka bussi oli lähtenyt ajallaan, minuuttia aikaisemmin. Kun kaikki asiat voi nähdä positiivisesti, tämäkin ylimääräinen 2 tuntia Concepcionissa oli vielä kullan arvoinen.

Bussi tuli puoli yhdeltä Pozo Coloradoon. Netin mukaan kaupungissa on 1500 asukasta. Taisin nähdä päivän aikana heidät kaikki paikallisessa Esson baarissa, joka oli ainoa paikka kylässä, jossa oli jotain elämää. Baarin pihalla oli teltan tapainen, jossa myytiin bussilippuja. Järki sanoi, että palaa Asuncioniin, mutta toisaalta uskoin, että kaikkialta pääsee jonnekin ja siksi ostin lipun Bolivian suuntaan. Bussi lähtisi klo 18.

Esson baarissa oli vain tuuletin, joten pöydän pintakin oli niin kuuma, ettei siihen voinut koskea. Ostin kolme makkaraa, jotka olivat tosi tulisia. Vettä meni päivän aikana 4,5 litraa. Helle on valtaisa. Illalla klo 21 näin bussin ikkunasta lämpömittarin, joka osoitti +36. Afrikassa tuon helteen kanssa olen pärjännyt, mutta nyt on vaikeaa.

Tästä tuli nälkäpäivä, mutta lisää oli edessä. Olen löytänyt oivan tavan saada jotain syödyksi kun tarjolla on vain hampurilaisia, perunalastuja ja karkkia cokiksen ohella. Ostan juotavaa jugurttia, jota juon pillillä. Se palauttaa nopeasti olon paremmaksi. Ei sitä voi pelkällä vedellä elää koko päivää.

Edessä oli viisi raskasta tuntia. Asiakkaani Ristikko-Kärpänen lehti oli tärkeä väline saada aikaa kulumaan. Kun menin välillä ulos, ihmiset halusivat ottaa valokuvia itsestään joulupukin kanssa. Olin niin väsynyt helteestä, etten olisi jaksanut tätä huvia. Kun klo tuli 18, tuli bussi ja kaikki hyvin. Vaan oli väärä bussi, ja voipuneena piti kerätä itsensä uudestaan. Oikea bussi tuli puoli tuntia myöhässä. Matkoilla on oppinut ajan merkityksen. Normaalisti viisi tuntia ei ole mitään, mutta tässä 40 asteen helteessä se on iäisyys.

Bussin ikkunasta näin Filadelfian kaupungissa tuon lämpömittarin lisäksi viehättävän pikkukaupungin useine hotelleineen. Olin jo hyppäämässä pois bussista, mutta matka-aikaa perille olisi vielä kaksi tuntia ja veisi lähemmäs Boliviaa. Jäin siis bussiin, mikä oli virhe. Koska bussi tuli täyteen matkustajia Filadelfiasta, ajattelin, että perillä on joku yhtä kiva paikka.

Mariscal Estigarriba

Kello 23 tultiin paikkaan Mariscal Estigarriba. Täällä ei ole mitään. Taloja siellä täällä. Ei elonmerkkiä. Bussiasema oli pysäkki, jossa näkyi joku vartiokoppi. Olin ihan varma, ettei täällä voi olla edes hotellia. Olin viimeinen matkustaja. Bussikuski kuitenkin osoitti tien toiselle puolelle, että siellä on hotelli. Ja lähti menemään. Olin yksin keskellä ei mitään.

Hotelli löytyi, mutta siellä ei tuntunut olevan mitään elämää. Näin valoja muutamissa ikkunoissa ja koputin niitä. Koputin ovea ja yritin huutaa huomiota. Sitten tuli 2 poikaa, jotka asuivat hotellissa, jossa huoneet ovat rivissä yhdessä kerroksessa. He tulivat apuun ja koputtivat lujempaa kuin minä. Ja pian tuli unenpöpperössä joku nainen yöpuvussaan. Antoi minulle avaimen ja meni takaisin nukkumaan.

Aamulla kaikki näkee toisin. On täällä sentään yksi pikkuruinen kauppa. Muutamia miehiä istuu ison puun alla juttelemassa. Hotellin aamiainen oli surkein, mitä olen koskaan syönyt. Tai siis miten voi syödä ei mitään. Hotellirouva oli jo hereillä ja kertoi, että bussi lähtee Boliviaan yöllä klo 3.

Hänellä on hyvä logiikka hinnoittelussa. Kun asiakkaita ei ole, vähät maksakoon tuplahinnan. Tämä läävä maksoi 120.000 guarania, kun se viehättävä perhehotelli Concepcionissa 60.000. Kinasin vähän aikaa hinnasta ja sain tingittyä sen 100.000:een.

Vartiopaikalla oli joukko sotilaita, jotka väittivät, että bussi lähtee klo 10. Jostain ilmestyi mies, joka puhui tosi hyvää englantia. Hän selitti, että nämä miehet sanovat bussin Boliviaan lähtevän klo 10. Hukkuva tarttuu oljenkorteen ja siksi lähdin kokeilemaan onnea. Puolen kilometrin päässä on tulliasema. Ja kävelin sinne reppuni kanssa. Ei mitään bussia ja kävelin nolona takaisin. Pyysin anteeksi hotellirouvalta, ja hän antoi avaimen takaisin. Huoneessa on ilmalämpöpumppu, joka toimii viilentäjänä, joten täällä saan oltua.

Kävelin takaisin tulliasemalle, koska tämä kaikki tuntuu niin hullulta. Siellä pyssymies seurasi minua koko ajan, kun olin kai vähän outo lintu täällä. Menin katsomaan vartijamiesten seinällä olevaa karttaa. Eihän tämä ole lähelläkään rajaa. Edessä on ainakin 3 tunnin matka. Mikä ihmeen Neuvostoliitto tämä maa on. Pohjoisessa on Bolivia, ja satojen kilometrien turva-alue.

Sain selville bussikuskilta, että matka Boliviaan maksaisi 200.000 guarania. Minulla ei ole sellaista rahaa jäljellä. Kylän ainoa pankkiautomaatti on rikki. Matkan voi maksaa dollareilla, joita menisi vararahastostani 50.

Bussikuski (Asuncioniin matkalla) kyseli, minne Boliviaan. Eihän minulla ollut aavistustakaan kun olin katsonut vain Paraguayn karttoja. Mitään nettejä täällä ei ole. Sentään kännykkä toimii, toisin kuin Pozo Coloradossa. Siellä paikalliset soittivat puheluja, joten täällä on oltava joku vanha verkko, jota iPhone ei tunnista.

Bussikuski sanoi Santa Cruz ja se tuntui kaupungilta. Siksi mieleni ilostui, pääsen varmaan ihmisten ilmoille muutaman päivän sisällä.

On helppo ihmetellä maailman menoa matkailijan näkökulmasta. Mutta nämä ihmiset elävät täällä joka päivä. Siksi nämä vastoinkäymiset pitää laittaa omaan lokeroonsa.

—
Helteen helpotettua lähdin kylälle. Löysin paikallisen limupaikan, jossa on vapaa WiFi. Tilasin pizzan, koska nuo erilaiset hampurilaiset kyllästyttävät. Uudet tossuni ovat pölyssä koska kaikki tiet on hienoa pölyhiekkaa. Kieron hiekastakin hienompaa. Lapset ja Kaj tietävät millaista.

Öiset apupoikanikin ovat täällä netissä.

Täällä työttömyys on varmaan 90% koska mitään ei ole. Ihmiset sinnittelevät. Yksi humalainen tuli järjestämään Inka-vaimoa minulle.

Tämä kylä onkin jenkkien takamaata. Bush on ostanut alueen tukikohdakseen. Nyt ymmärrän. Mutta mitään Saigonin elämää tämä kauppa ei ole tuonut. Kaikki sotilaat puhuvat espanjaa. En ole tietenkään Bushin maata nähnytkään.

Olo on heti parempi pizzan jälkeen. Mieltä nostatti myös Bolivian kartan näkeminen. Tuli uskoa, että jouluruokaa saa syödäkseen. Tosin Santa Cruz on näitä 1,5 miljoonan asukkaan kaupunkeja, jossa on omat ongelmansa. Parempi se kuin 1500 asukkaan kylä.

Matka jatkuu Boliviaan