Irlanti (iiriksi Éire, engl. Ireland[a]) on valtio, joka käsittää Irlannin saaren ja edustan pienemmät saaret, mutta ei kuitenkaan saaren koillisosaa, Yhdistyneeseen kuningaskuntaan kuuluvaa Pohjois-Irlantia. Valtion väkiluku 4,9 miljoonaa. Irlannin pääkaupunki on itärannikolla sijaitseva Dublin, 1,2 miljoonaa asukasta. Irlannin ilmasto on merellinen. Yli puolet sen pinta-alasta on laidunmaata ja alle kymmenen prosenttia metsää. Britannia hallitsi sitä lähes 800 vuoden ajan, kunnes maa saavutti vapaavaltion aseman 1921 ja itsenäistyi 1949. Irlannin viralliset kielet ovat englanti ja iiri.

Vuonna 1987 kierrettiin perheen kanssa Irlantia autolla. Omalla Suomeen rekisteröidyllä oikean puolen liikenteen autolla ajettiin vasemmanpuolista tiestöä Irlannissa. Hyvin sujui.

Lauantai 11.7.1987

Monaghan – Shercock

Ensimmäinen pysähdyspaikka oli Monaghan´in kaupunki. Köyhä ja likainen. 7500 asukasta. Turisti-infotyttö oli ystävällinen ja sanoi, että täällä ei ole vielä kaunista luontoa. Pitää mennä eteenpäin.

Haettiin ruokapaikka. Pilalle meni sekin. Pikku pojat eivät syöneet currykanaa, vaikka se oli hyvää. Muitten lampaat taas olivat läskisiä ja lisukkeiltaan huonot.

Liikenne on hirveää. Irlannissa ei tarvitse käydä autokoulua. Tiet ovat kapeat ja mutkaiset ja kuoppia täynnä. Kuskit ajavat miten sattuu ohi ja vauhti on teihin nähden kova. Sateitten läpi päästiin 600 asukkaan Shercockin kaupungin campingille, joka köyhyydestään huolimatta oli yksi kauneimpia campingpaikkoja. Teltta saatiin järven rannalle. Rannassa olisi voinut uidakin, mutta vielä ei rohkeus antanut periksi.

Vihreän saaren vihreys alkoi ensi kertaa tuoda lomamielialaa. Siihen auttoi myös 100 pillipiiparin skottiviski (100 Pipers Whiskey), joka oli todella pehmeää ja hyvää. Pian pullo sitten loppuikin.

Sunnuntai 12.7.1987

Shercock – Athlone – Galway – Salthill

Taas matkaan. Hakemaan aurinkoa, vettä ja kauniimpia maisemia. Tie oli kehno ja matkanteko hidasta. Pysähdyttiin kirkonmenojen aikaan Athlonen 21.000 asukkaan kaupunkiin ruokaostoksille. Kylä oli hiljainen ja syykin selvisi. Kyläpahasessa oli kaksi kirkkoa ja kummassakin täysi lasti.

Monen tunnin matkanteon jälkeen saatiin 200 km ajetuksi ja tultiin Galwayn kesäkaupunkiin (75.000 asukasta). Tällaista väenpaljoutta ei ole ennen nähty missään. Koko kylä rantabulevardeineen oli täynnä ihmisiä ja autoja. Oli golf-kenttiä tien molemmin puolin ja päästiin myös campparille. Illalla lähdettiin hakemaan Irish Coffeeta kaupungilta, mutta saatiin vain kaljaa ja Coca-Colaa sekä kitaransoittoa. Pubissa oli meno parhaimmillaan ja tunnelma ihan ok.

Muuten tienviitat täällä ovat aivan onnettomat. Ne ovat usein vasta risteyksen jälkeen ja samassa pylväässä ovat kaikki kymmenet nimet sekä englanniksi että iiriksi. Välillä mitat ovat maileja ja välillä kilometrejä. Ja kirjaimet ovat pienet ja viitat vielä usein ruosteessa.

Maanantai 13.7.1987

Connemaran kansallispuisto

Nyt ei tarvitse lähteä minnekään. Aurinkoa on tuulen ja pilvien seassa vähemmän kuin eilen, mutta uimaan aiotaan mennä. Aamusta tuli kuitenkin katastrofi kun yritettiin retkikeittimellä paistaa munia ja pekonia. Ensin tuuli kylmensi pannun. Sitten sisätiloissa pannu oli liian kuuma. Palaneita munanrippeitä ja pekonia maistellessa taisi tulla päätös jättää paistinpannu rauhaan. Matkan ensimmäiset ja toivottavasti ainoat pahat sanat sinkoilivat tulta vahdittaessa.

Lähdettiin komeasti uimaan. Vuorovesi oli laskenut ja kaikki liat olivat näkyvillä. Juhalla oli paljon tavaraa mukana, mutta rohkeus petti. Vain Pauli ja Jukka uivat.

Ihmeteltiin, miksi näillä oli niin hirveästi lapsia: autot täynnä. Neljä, viisi ja kuusi. Paavi ilmeisesti on käskenyt lisääntyä.

Syötiin parkissa irlantilaisten kansallisruokaa: Irish Stew (lammasta, perunaa ja porkkanaa).

Lähdettiin sight seeingille Connemaraan. Kiviaitojen paljous kertoi kuinka paljon heillä on ollut raivattavaa. Rannikko oli karun kaunista ja asutusta oli siellä täällä. Ihmeteltiin, miten täällä voi asua. Ostettiin puolimatkasta Aranin karun saaren villapaita Paulille. Se ei ollut handmade vaan handlocmed. Kelvata sai koska maksoi vain 300 markkaa, oli kaunis ja tax fee verot saadaan Suomesta takaisin. (EDIT: arvonlisäveroa ei koskaan saatu, vaikka asiakirjat olivat ok.)

Yritettiin ostaa teltalle iltakaljat. Kaupasta sai kiskurihintaan viiniä, mutta lisenssin puuttuessa ei saatu olutta. Neuvottiin ostamaan pubista. Pubissa sanottiin ok, take away ja tuotiin kellarista huhtikuussa vanhentunutta lageria. Kaksi pulloa kiskurihintaan 7 mk/pullo ja pullokin oli vain 0,28 l. Kaikki sitä täytyy kokeilla. Mutta Irish Coffeeta ei ole vieläkään saatu.

Kirjoitettiin vitsikkäitä postikortteja sinne tänne tutuille.

Tiistai 14.7.1987

Salthillin lohipato – Killarney

Yöllä tuuli hurjasti. Kaksi autollista nuoria gangstereita ajoi ympäri teltta-aluetta, soittivat torvea ja huusivat.

Aamulla alkoi tietenkin sataa. Ei siis muuta auttanut kuin kovassa tuulessa kasata teltta. Koville se otti.

Lähdettiin sateeseen. Ensin mentiin Salthillin lohipatoa katsomaan (Salthillin kaupungissa 20.000 asukasta). Totta kai lohet puuttuivat – turistioppaat ovat kummallisen yksisilmäisiä kertoessaan nähtävyyksistä. Padon piti olla alueen suurin nähtävyys, mutta totta kai vain kerran vuodessa kun lohet nousevat kudulle.

Tässä on pikku hiljaa opittu: hyvä tieverkosto = teitä on, mutta surkeita, sateet tulevat ja menevät = koko ajan sataa, on varustauduttava Pohjanmeren maiden tapaan sateen varalle = koko ajan sataa.

Killarneyssä (15.000 asukasta) mentiin syömään. Irlannin pata, curry ja lohi tekivät kauppansa. Teltta saatiin kuivana pystyyn, juotiin Irish Coffeet Ullan kanssa ja sen jälkeen alkoivat koko yön kestävät sateet. Oltiin Fossa Caravan Camping Parkissa.

Keskiviikko 15.7.1987

Glengarriff – camping hiekkarannalla

Aamulla oli vähän kuivempaa, sade oli lakannut. Mitä sitten tehtäisiin? Lähdettiin rannikolle kukkaiskaupunkiin. Vaihtoehto olisi ollut Kerryn kierros, mutta pilvet näyttivät sen verran uhkaavilta, että parempi lähteä kohti rannikkoa sadetta pakoon. Heitettiin muuten vasta nyt postikortit matkaan ja ne olivat tulleet muutama päivä myöhemmin perille Suomeen.

Kukkaiskaupunki Glengarriff oli pettymys. Keskellä kaupunkia yksi kahju pysäytti kaikki autot ja yritti saada väkeä kukkaissaarelle. Ajateltiin, että se on yhtä ylimitoitettu kuin koko kaupunki (200 asukkaan kylä) ja jäätiin suosiolla sivuun. Kaikki olivat ajamiseen kyllästyneitä, joten piti hakea majapaikka. Sellaiseksi sopi lähellä kaupunkia, mutta kaukana kaikesta ollut camping, jossa oli pitkästä aikaa hiekkaranta. Isäntä antoi meille kotitveensä ja käveltiin rannalla simpukoita ihailemassa.

Torstai 16.7.1987

camping – Rosslare – Wexford – Rosslare

Oltiin sen verran likaisia, että ensin mentiin uimaan ja sitten suihkuun. Vesi oli niin kylmää, että vain Jukka ja Ulla uskaltautuivat uimaan asti. Juha tiputteli vaatteitaan pitkin rantaa.

Lähdettiin Rosslareen (1200 asukasta), jossa ensin varattiin lauttapaikka perjantaiksi klo 12. Sitten kaupunkiin, joka osoittautui yhdeksi tieksi, jonka varrella oli kalliita ravintoloita kolme-neljä ja uimaranta. Luksuslomailijoiden ranta. Kai.

Päätettiin lähteä takaisin päin Wexfordin kaupunkiin (20.000 asukasta) syömään. Kaupunki olikin kuuden aikaan kuollut, ei ollut ruokapaikkaa. Mitäs sitten takaisin asfalttimiesten sekoittamia teitä Farmes Houseen. Sielläkin hinnat hipoivat pilviä ja ruoka ei ollut kauniin näköistä.

Yht´äkkiä huomattiin, että oltiin jäämässä ilman ruokaa. Osuttiin Lady´s Islandin campparille jossain “kaukana” ja siellä oli englantilaistyyppisiä vaunuja sadoittain peräkkäin. Pojilla oli tietenkin hauskaa, kun kiipeilivät pitkin valleja, mutta muutoin paikka oli vähän tyhmä.

Kaikesta huolimatta tämä päivä oli kuiva, mikä on ollut harvinaista matkallamme. Tämä oli viides sateeton päivä (Bergen, Inverness, Salthill, Salthill tätä ennen).

Perjantai 17.7.1987

Rosslare (Ireland) – SeaLink – Fishguard (Wales)

Nyt oli aamulla kuivaa. Mieli oli haikea, pitääkö Irlanti jättää. Tulemmeko enää koskaan tänne. Oli aurinkoa. Olisiko säät parantuneet? Emme jääneet luottamaan siihen, vaan päätimme ylittää meren ja mennä vanhaan kunnon Englantiin. Olihan lehdissä ollut tietoja +27 asteen helteistä.

Ostettiin viimeiset rantaeväät ja mentiin Sealinkin laivajonoon. Laivamatka kesti 3,5 tuntia ja sillä pelattiin korttia. Jukka oli jo Maijan peluussa ihan hyvä. Tultiin rantaan. Ei vieläkään satanut. Fishguardin kaupungissa (5000 asukasta) käytiin syömässä lasagnet, 70 markalla. Sitten kohti Lontoota.