Peru, Arequipa, 2012
Tapaninpäivä 26.12.2012
Älyttömiä riskejäkö?
Eräs ystäväni, joka ei ole fb:ssa, moittii minua siitä, että olisin masokisti, joka ottaa älyttömiä riskejä extreme-matkailun muodossa. Olen hänelle lähettänyt muutamia fb-päivityksistä. En ole koskaan ajatellut noin. Tilanteet voivat olla vaikeita ja onhan minut 3 kertaa ryöstetty (viimeksi Ghanassa, sitä ennen Kiinassa ja Keniassa), mutta ei tämä näin mene.
Se vaikea rajan ylitys Paraguaysta Boliviaan oli sattumusten summa. Kun olet motissa, on 3 vaihtoehtoa. Jäädä sinne loppuiäksi, palata takaisin tai jatkaa matkaa. Sen jälkeen mennään miten kohtalo on kortit jakanut. Ei se ole seikkailunhalua, se on elämää.
Matkojen kokemukset ovat voittopuolisesti plussalla ja paljon, eihän tähän koukkuun muutoin olisi jäänyt. Aina ei voi onnistua, mutta sen jälkeen osaa arvostaa uusia kivoja kokemuksia entistä vankemmin. Minulla kyse on paljon enemmästä kuin matkailusta. Kun lapsena en päässyt oppikouluun, halusin pois Hiiden kylän tynnyristä ja siihen radio antoi mahdollisuuden. Radion kautta löysin Etelä-Amerikan ja aikuisena haluan kokea ne lapsuuden tuntemukset uudestaan.
Uusille lukijoilleni kerron, että sain 13 vuotiaana Ecuadorista kuulemaltani radioasemalta bambuisen huulisoittimen. Se oli niin hieno, että päätin jo silloin että käyn kiittämässä soittimesta henkilökohtaisesti. 40 vuotta myöhemmin 2003 kävin Quitossa tällä radioasemalla, joka toimii edelleen. Silloinen asema on museoitu ja sain tutustua siihen paikan päällä.
Vastakohtien kaupunki
Joulupäivän illalla mietin, miten tästä nyt jatkaisi. Copacabanasta pääsee Cuzcoon ja Arequipaan ja molemmista Limaan. Cuscossa ja Macchu Picchussa olen ollut ihan kivan viikon, joten sinne en menisi. Titicaca-järven korkea ilmanala on tuonut jatkuvan päänsäryn oloisen olon, joten alemmas on mentävä. En ole tuollaista ennen kokenutkaan. Cuzco on samalla korkeudella ja siellä koin hengästyväni kun juoksin hotelliin korkeita rappusia myöten pimeässä. Paul Newman ei ole enää nuori mies, vaikka kuinka sanotaan että ikä on vain numeroita.
Kun pohdin jatkoa, tein virheen ja katsoin ulkoministeriön matkailutiedotteita. Kolumbia, rikollisten maa. Surinam, kasvavan rikollisuuden maa, Guayana, rikollisia kaikki tyyni. Ei riitä rikolliset ja varkaat. Denque kuumeen saa Surinamista, eikä siihen ole lääkettä. Sitten sanottiin, että huumaavat antamalla paperinpalan. Mitenkäs se lapun antaja ei kuukahda? Yötä vasten tuollainen lukeminen vie unet. Katsoinpa, mitä sanotaan Boliviasta ja Paraguaysta. No rikollisia hekin. Oikeastaan kielsivät menemästä pohjoiseen Paraguayhin, ja sieltähän minä tulin. Suurin vaaran tunne tuli siitä ylisuuresta sammakosta, mutta silläkin varmaan oli joku hyvä tarkoituksensa. UM varmaan ylivaroittaa, jotta kukaan ei voisi sanoa, että ei ole varoitettu.
Arequipa on kilometri alempana, vaikka sekin on 2,3 km korkeudessa. Siis sinne. Sieltä voi jatkaa alas Chileen tai ylöspäin tai ottaa lentokoneella pitempi hyppäys kansainvälisen lentokentän kautta. Siis paras mahdollinen stoppi tässä tilanteessa.
Ensin rajanylitys, joka meni sutjakkaasti. Aamulla huomasin, että vaikka iPhone luulee minun jo olevan Perussa, iPad tietää minun olevan Boliviassa. Siis ei samanlaisia paikannusohjelmia nuo Applet käytäkään, vai mistä on kyse.
Sitten bussin vaihto Punessa. Se oli kummallinen kaupunki Titicacan rannalla. Ikäänkuin kaikki olisi kesken. Yksikään rakennus ei näyttänyt valmiilta. Onko tämä sitä kreikkalaista veronkiertoa, jossa kiinteistövero maksetaan vasta valmiista talosta.
Punessa tunnin odotus. Matka Arequipaan oli kuin autiomaassa ajelisi bussilla. Yksi kaupunki välissä ja muutama kyläpahanen. Vuorten rinteillä ei kasva mikään, vain kellastuneita ruohotuppaita. Kuitenkin matkallakin satoi ja paljon vuoristopuroja solisi matkan aikana. Kun solina loppui alkoivat kaktusten täyttämät rinteet.
Sitten tultiin Arequipaan. Mitä ihmettä olen tehnyt. Täällä on vain tiiltä kaikkialla. On punatiiltä ja harmaata harkkotiiltä. Talot on tehty tiilestä. Kaikkialla ympäröi korkeat tiiliaidat, joiden päälle on muurattu rikottua lasia ylityksen estämiseen. Vihreää ei ole missään. Okei, ymmärrän. Kun ei ole kuin autiomaata, jossa ei kasva mikään, on kyse hiekasta ja sorasta, joka on hyvä tiilen tekoon. Ja kun puuta ei ole, ei puutaloja voi tehdä. Ihminen sopeutuu kaikkeen.
Mutta eihän tällaisessa paikassa voi olla yötäkään. No sitten tultiin linja-autoasemalle. Kaikki, mitä näki, oli yhtä ankeaa. Vaan Suomi-poika ei häkelly. En koskaan ota noita perskärpästakseja kuin pakon edestä. Nyt menin ovelasti infotiskille ja kyselin hotellia, vaikka kylteistä näki ettei sieltä mitään hotellia löydy. Neito nappasi muka sattumalta vanhemman miehen kiinni ja pyysi järjestämään hotellin, miehellä on taksi.
Sitten ajettiin, 5-8 km jotain, ja tultiin keskustaan. Aivan lumoava keskusta. Taksi vei hosteliin, jossa on 3 tähteä. Kavereitahan nämä kaikki, mutta tämä on ihan siisti ja joulun tuhlaamisen jälkeen sopivaa matkamiehelle. Hostel on vain korttelin päässä keskusta-aukeasta.
Täällä on vihreää ja puitakin. Vaan onko Helsingissäkään enää luonnonpuita keskustassa, kaikki sielläkin on puutarhurin kätten jälkeä.
Lähdin saman tien illalliselle ja kas kas, taksimies oli palannut, selvästi ottamaan provikaa tuomastaan vieraasta. Olivat hämillään, mutta minä vaan naureskelin ja kyselin karttaa.
Heti ensimmäinen vastaan tullut ravintola oli pieni perheravintola, jossa oli paljon asiakkaita kokoonsa nähden. Menin sinne. Tilasin kreolilaisen keiton, kun olin vakuuttunut, että se on pieni ja kreolilaisen risoton. Keitto olisi riittänyt yksin ilta-ateriaksi, joten jätin puolet syömättä. Myös risotto oli aivan liian suuri annos. Vaan molemmat valtavan hyviä.
Mitä nämä Michelin kokit ovatkaan. Siinä jouluhotellini aattoillallisella ja joulupäivän illan aterialla annokset olivat tosi kauniita kuin taideteoksia, ja ihan hyviäkin, mutta silti tämä kansanpaikka Arequipassa voitti jouluateriat mennen tullen.
Nuo luksushotellit eivät aina ajattele loppuun asti. Minullakin oli Copacabanassa erillinen kylppäri ja wc, mutta wifi ei toiminut huoneessa. Oli säästetty tukiasemassa. Täällä Arequipan hostelissa wifi toimii ja hyvin. Hinta ei aina kerro palvelun laadusta kaikkea.
Olen nyt toisen kerran Perussa. Ero Boliviaan ja Paraguayhin on silmiinpistävä. Tilastojen mukaan täällä onkin kaksinkertainen bkt noihin edellisiin matkakohteisiini verrattuna.
Sillalla tapasin treffikumppanini.
En uskaltanut tutustua iltapimeällä kaupunkiin enemmän, mutta heti kun aamu valkenee, lähtee Suomi-poika katsomaan, millainen aarre tämä Arequipa onkaan.
Arequipan keskusaukio. Illalla kauniimpi. Päivällä näkyy sementti ja ajan kuluminen.
27. joulukuuta 2012 ·
Treffit
Tänään ei sitten kirjoitella matkakertomusta. Tein puistossa jutun raamit Iltalehteen aiheena Suomi ja kengänkiillottajat. Tarkoitus oli kirjoittaa se illalla puhtaaksi ja julkaista saman tien. Mutta sitten kaksi ihastuttavaa 60 v rouvaa tuli halaamaan joulupukkia. Kumpikaan ei osaa sanaakaan englantia, mutta hyvin pärjättiin. Sitten toinen rouvista lähti pois ja toinen alkoi kuulustella, olenko naimisissa. Ja hän selitti kuinka itse on vapaa kuin taivaan lintu, kun ei ole miestä riesana. No, ei siinä mitään. Vaan hän vannotti, että olen illalla klo 6 Plaza de Armaksella. Hän tulee tapaamaan minua. Se on juuri se keskusaukio, josta laitoin kuvan. Olin hakenut tänään parturia saadakseni joululookin pois, mutta en ollut löytänyt. Rouva olisi vienyt minut taksilla parturiin, mutta en kuitenkaan matkaan lähtenyt. No, treffien kunniaksi tulin eiliseen kivaan ravintolaan cappucinolle ja pitämään siestaa.
Parturi löytyi. Vähän meni miten meni, mutta en ole enää joulupukin oloinen, nuo parturihetket ovat matkoilla aina kivoja.
Olen viela Arequipassa ja vietän uudenvuoden aaton täällä Plaza de Armaksen ihmisvilinässä. Sitten heti aamulla Bogotaan Kolumbiaan. Täällä on ollut kiva olla. Perulainen lastenhoitajana-perheeni on muuttanut periferiaan ja se olisi mennyt hyvin hankalaksi viettää siellä vuodenvaihde matkan takia, joten jäin tänne viehättävään kaupunkiin.
31. joulukuuta 2012 ·
Arequipa, uudenvuoden aatto
Matkalla kaikki harmit muuttuvat iloisiksi asioiksi. Niin kävi taas. Hedelmäveitsi on yksi tärkeimmistä matkailijan työkaluista. Ostin sellaisen jo Sao Paulosta. Sitten kävi vanhanaikainen. Pidin sitä olkalaukussani, jotta se on aina saatavissa. Ja kun lensin Santa Cruzista La Paziin jäin turvatarkastuksessa kiinni ja veitsi otettiin pois.
Sen jälkeen olen hakenut 10 päivää uutta veistä. Kaupoissa on isoja viidakkoveitsiä, 6 kappaleen ruokaveitsisarjoja, veitsisarjoja, jossa on hedelmäveitsi, jos ostat samalla monta isompaa.
Tänään kävelyreissullani näin Mustamäen torin iloisen version. Ajattelin, että täältä saan veitsen. Pieniä myyntitiskejä oli satoja. Oli isoja veitsiä. Ja kaikki oli Suomen pääsiäisen keltaista. Oli keltaisia pikkuhousuja, puseroita, koristeita, terälehtiä, vaikka mitä. Kaikki kirkkaan keltaisia. Yksi tyttö laittoi kaulaani lein, sellaisen, jonka jokainen Hawaiin kentälle saapuva saa. Keltainen sekin oli. Sen jälkeen ihmiset kohtasivat minut entistäkin iloisemmin.
Ostin myös sen quitolaisen huulisoittimen. En osta matkoillani mitään, koska tavaraa on vaikea kuljettaa, eikä niitä koskaan tule kotona enää katsoneeksi. Siellä se Hawaiin leikin on ollut kohta 25 vuotta pölyttymässä. Mutta Etelä-Amerikan ihastukseni symboli on tuo soitin, enkä enää mene Equadoriin, ostin sen.
Olin jo poistumassa torialueelta kun viimeisessä kojussa oli haluamani veitsi. Se maksoi vain alle euron. Niin terävä se oli, että kämmeneen tuli heti haava kun laitoin sen laukkuuni. Pitää muistaa laittaa se ruumaan menevään reppuun.
Tämä Arequipa on ollut fantastinen kokemus. Olen täällä kuusi yötä, mitä määrää en ole koskaan yhdessä reppukohteessa ollut. Neljä ja viisi useammassakin. Olisin mennyt Limaan tapaamaan hoitolapsiani (2003), mutta perhe on muuttanut kauas periferiaan, joten tämä jälleennäkeminen jäi kokematta.
Kuusi yötä on hyvä määrä. Joka päivä olen lähtenyt eri suuntiin: pohjoiseen, etelään, itään ja länteen. Tänään vain hengailin ja tästä tuli kaikkein paras päivä. Uudenvuoden aattoilta on vielä kokematta, nyt on siestan aika. Ennen siestaa menin pikku välipalalle ja juomaan jugoa (puristettua mehua). Paikka oli täynnä ja menin samaan pöytään, jossa istui 30 v nuori mies. Hän oli espanjalainen reppumatkailija. Keskustelumme englanniksi oli tosi mukaansatempaava.
Mies kertoi, että uudenvuoden aattona kaikilla pitää olla keltaiset kalsarit. En nähnyt oman kokoisia, mutta hän sanoi, että sitten pitää laittaa reiteen solmien. Hän kertoi myös Bolivian kansallistamasta espanjalaisesta sähköyhtiöstä. Sellainen tapahtui viikko sitten. Hän piti sitä ihan oikeana toimenpiteenä. Siis mekin otamme Fortumin takaisin. Maksamme sijoittajille saman lahjahinnan, minkä ne maksoivat osakkeista. He ovat kuitenkin saaneet toistakymmentä vuotta sikahyviä osinkoja, joten mistään kommunismista ei ole kyse. Korjataan vääryys.
Tänään olen ollut erityisen hyvällä mielellä. Iltalehden blogiin joku kirjoitti, että tuollaiset onnettomat kritisoivat kaikkea. Ja pah, henkilö joka on kriittinen nykyiseen maailmanmenoon on positiivisempi ihmisenä kuin nämä kaikki mulle tänään ja heti-ihmiset, jotka leikkivät hyvää ja positiivista ihmistä. Minä uskon, että muuttamalla nykyistä taloudellista suuntaa poliittisin päätöksin, voidaan suomalaisille taata jatkossakin kohtuullisen hyvä elämä. Olen siis positiivinen. Ne, jotka ovat sitä mieltä, että tuhlataan kaikki rahat ja otetaan velkaa, ovat negatiivisia, koska he haluavat kaiken tänään, eivätkä näe, että huomennakin on ihmisiä, joiden tulee voida Suomessa elää.
Hyvä olo tulee pienistä asioista. Olen saanut kivoja viestejä Suomesta, joista tulee hyvä mieli. Kun lähtee hymyillen kaupungille, koko kaupunki hymyilee takaisin. Heti aamulla törmäsin joulupukkiin, joka on viikon myöhässä reissullaan. Sanoi olevansa Suomesta. Niin varmaan, koko maailmahan sen tietää että Papa Noel on Suomesta. Kun hän tapasi suomalaisen kollegansa, siitä vasta riemu ratkesi.
Tänään menin johonkin lattarizumbaan. Kaikki muut olivat nuoria ja kauniita, mutta mahtui sinne yksi ikämies mukaan. Tosin vartti riitti minulle. Sain tanssia ilmaiseksi.
Jos tästä kaupungista pitäisi yksi huono asia sanoa, niin se on se että jalkakäytävien ja kadun kynnys on aika korkea. Risteyksissä kynnys on poistettu liukuvana. Kun kuljen pilvissä ajatellen maailman kauneutta, en näitä huomaa ja olen kompastunut yhtä monta kertaa kuin astunut tyhjään. Mitään muuta ei kuitenkaan ole tapahtunut.
Eilen törmäsin puistossa siihen laamaan. Se oli hirttäytynyt puun ympärille, koska se oli kahlittu paksuin ketjuin maahan. Aurinko paahtoi laaman päälle. Menin auttamaan laamaa pois pinteestä, ja se sylkäisi minua. Joku tuli varoittamaan, ettei ole syytä auttaa. Mondulissa masai-maassa autoin lehmän samanlaisesta pinteestä ja siitä tuli koko viikoksi minulle kaveri.
Onnen murusia löytää kaikkialta. Eilen illalla kaksi alle kouluikäistä tyttöä punnitsivat kulkijoita vaa´alla kadulla. Lapsityövoimaa jne. Päätin katsoa. Toki minulla oli päällä tossut, vaatteet ja kassi. Laskin mielessäni, että painoni on pudonnut useamman kilon tähän mennessä. Ainakin 2, ehkä 3. Siitä sai uutta puhtia ja illalliseksi söinkin vain kalaa ja jätin lautaselle muut syömättä.
Toissapäivän lipun osto oli kokemus. Netissä liput Kolumbiaan maksavat 850-900 euroa halvimmat. Kysyin lentoyhtiöltä toimistosta ja sain hinnan 800 euroa. Sellaisia hintoja en maksa, sillähän pääsee Eurooppaan. Kuljin päivän ja toisen ja näin tarjouksen 200 dollaria. Siis sinne. 1,5 tunnin naputtelun jälkeen minulla oli 400 dollarin lippu Limasta Bogotaan. Nämä tarjoukset ovat aina mitä ovat. Änkytin neidolle, että ollaan Arequipassa, mitenkäs minä Limaan pääsen. Voisin kuulemma lähteä bussilla uudenvuoden aattona, siis karnevaalipäivänä. No sain sitten lipun täältä Limaan, se piti maksaa erikseen 107 dollaria. Maksu tehtiin siten, että 100 dollaria piti maksaa luottokortilla erikseen ja loput meni jonkinlaiseen voucheriin. Sama Liman lipun kanssa. 100 dollaria voucheriin ja 7 dollaria kortille. No, sen verran oli kolikoita taskussa, ettei tuota leikkiä käyty loppuun asti. Koko homma 2,5 tuntia. Siinä ajassa olisi vanhan ajan tukkimiehen kirjanpidolla ja puhelimella hoidettu lipun tilaus ilman tietokonetta mennen tullen.
Kolme yötä säästöhostellissa riitti ja siirryin kolmeksi yöksi ihan oikeaan hotelliin. Kyllä matkalla on välillä asuttava kivasti, vaikka huoneessa vain nukutaan.
Nyt olen tehnyt myös kaksi työasiaa asiakkailleni. Huomaan, ettei iPad ole mikään työmiehen kone. Tämä on ihana, kiva, kätevä, mukava, suurenmoinen, mutta tilimiehelle tämä on hidastus. Työteho laski ainakin 20 %:iin siitä, mitä olisin kotikoneella tarvinnut aikaa. Eikä tämä sormikäyttöliittymä ole mikään työmiehen liittymä. Sormi osuu usein viereen ja monasti ei saa mitään liikettä, vaikka kuinka naputtelisi. Monet kirjanpito-ohjelmat toimivat javalla, eikä tähän mitään javaa saa. Teksturilla kirjoittaa näitä fb päivityksiä, siihen se sitten jää. Kaikki muu tekstityö on vaivalloista.
Kirjoitin sitten Iltalehti-blogin kahvilassa siestalla ollessani. Vertasin kokemuksiani kengänkiillottajista, kerjäämisestä ja ihmisten onnellisuudesta suomalaiseen elämänmenoon. Tänään se espanjalainen nuori mies puhui samasta asiasta, siitä kuinka köyhät ovat onnellisia täällä Etelä-Amerikassa. Toisin kuin Espanjassa, jossa kaikki ruikuttavat. Kuten Suomessakin.
Tekstin editointi lehden sivuille sopivaksi oli toivotonta. Oikoluen aina tekstit paperilta, nyt sitä ei voinut tehdä. Kansa kuitenkin otti kirjoituksen hyvin vastaan. Tosin aina on niitä, jotka eivät koskaan ymmärrä mitään muuta kuin toisten haukkumista. Sellaisia ihmisiä ei kannata paljon noteerata, jos julkiseen esiintymiseen on lähtenyt. Ehkä se on heille mielenterveysterapiaa.
Terapiaa on tarvinnut myös Umayya, jolle Hesari on taas antanut pilvin pimein tilaa Suomen haukkumiseen. Koska tämä yh-äiti yhden vanhan mummon huonon käyttäytymisen takia leimaa kaikki suomalaiset paskiaisiksi, niin leimaan minäkin sitten kaikki maahanmuuttajat samalla leimakirveellä. Umayya on saanut Suomelta kaiken, koulutuksen, hyviä työpaikkoja, jopa hänelle räätälöidyn turhan museokulttuurityöntekijän viran. Silti hän pitää suomalaisia maailman ikävimpänä kansakuntana. Siis hänelle ei riitä mikään, vaikka hän on saanut tuon kaiken ja vielä ylimääräisen juuri sen takia, että on maahanmuuttaja. Kun kaiken saa, mikään ei riitä. Umayya on mitä on, mutta miksi HS sortuu antamaan suomalaisten haukkumiseen näin paljon palstatilaa. Mikä missio medialla on osoittaa Suomen kansa niin ala-arvoiseksi.
Hollanti on kuulemma paratiisi. Niinpä. Siellä tapetaan vääräuskoisia kadulle mielipiteittensä takia.
En anna Umayyan ja Hesarin pilata tätä uudenvuoden aattoiltaa. Kierikööt he itsesäälissään ja narsismissaan.
Olen nyt ollut 26 vuorokautta matkalla. Eilen näin kaksi ensimmäistä ylipainoista, joista toinen oli amerikkalainen turisti. Se siitä hyvinvointivaltiosta Suomessa. Rahat menevät ruokaan ja siitä a iheutuvien sairausten hoitoon.
Kolumbia on kummajainen näistä eteläisen Amerikan maista. Sieltä on vaikeaa päästä mihinkään. Kun selvitin matkan loppusuoraa, olisin joutunut menemään Georgetowniin Panaman ja Trininadin kautta. Aikomus mennä bussilla Georgetownista Paramariboon kariutui siihen, että matka on kuulemma hirveä ja välillä on mutalauttayhteyskin.
No nyt menen Bogotaan, ollaan taas yöllä kentällä, joten katsoin valmiiksi lentokentän lähellä olevia hotelleja seuraavaksi yöksi. Mitä siitä eteenpäin on hakusessa. Tiedän kuitenkin, että pääsen muutamalla sadalla dollarilla Trininadiin ja sitten alle sadalla eurolla Georgetowniin ja/tai Paramariboon. Tarkoitukseni oli tällä matkalla saada koko Etelä-Amerikka pois reppumatkakartaltani, mutta sinne Papillonin Ranskan Guayanaan en lähde. Sen verran rankalta se matka tuntuisi.
Takaisin Suomeen tulen ehkä viikkoa aikaisemmin kuin paluulipussa Surinamista lukee. KLM antaa vaihtaa lipun päivän ja paikankin.
Prospero Ano Nuevo 2013!
Uuteen vuoteen on vielä 2 tuntia. Tulin Plaza de Armakselta käymään hotellihuoneessa, koska puhelin oli jäänyt hotelliin, enkä tiedä ajasta mitään. Täällä ei ole Stockkan kelloa auttamassa.
Hotellin respan tytöt olivat hankkineet minulle karnevaalivarusteita. Ihania.
Olin Perussa 9 vuotta sitten. Vaurastumisen muutos on ollut valtava. Silloin ihmettelin polkupyörätakseja. Nyt niitä ei juurikaan enää näy.
Täällä GDP (Gross Domestic Product) on 10.000 usd, Suomen 37.000. Olen yhä vakuuttuneempi, ettei Suomi ole niin rikas kuin luulemme. Tilastot valehtelevat. Sormituntumalla sanoisin, ettei suomalaisten ostovoima ole edes kaksinkertainen perulaisiin verrattuna.
Suomen vauraudesta iso osa menee ulkomaille, EU-nettomaksuina, kehitysapuna, humanitäärisenä maahanmuuttona, ulkomaisten opiskelijoiden ilmaisopiskeluna, EU-finanssikriisitukina, ulkomaisen työvoiman palkkoina ja eläkemaksuina jne.
Asumiskustannukset ovat valtaisat Peruun verrattuna. Byrokratia ja kaikenlainen puuhastelu maksavat. Terveydenhuoltomenot ovat jättimäiset.
Ei siis ihme, etteivät perulaiset näytä köyhiltä suomalaisiin verrattuna. Autot ovat ehkä vähän pienempiä kuin Suomessa, mutta ei se kulkemista haittaa. Koko julkisen talouden rahan käyttö on Suomessa suunniteltava uudestaan. Kuvitteellinen vaurautemme katoaa jonnekin taivaan tuuliin.
Riku: Ei ole olemassa onnellista tai onnetonta elämää. On vain elämää. Länsimaiden pahoinvointi johtuu mielestäni paljolti siitä, että ihmiset tavoittelevat onnellisuutta – oikein median, kurssitusten, coachien, lääkkeiden yms. avulla. Puolalais-amerikkalainen filosofi Henryk Skolimowskikin sanoi aikoinaan: ”Kun taloudellista todellisuutta kuvaavilla luvuilla on tehty kaikki temput, jotka niillä voidaan tehdä, on edessä edelleen se tosiasia, että meidän on elettävä elämämme.” Mielestäni onnellisuus löytyy vasta sitten (jos löytyy), kun lakkaamme tavoittelemasta sitä.
Maarit: Onnellinen on hän, joka osaa iloita pienistäkin asioista, kuten sinä Pauli. Oikein hyvää Uutta Vuotta sinne maailman ääriin.
