Vuoden ajat

Talvet olivat talvia ja kesät kesiä, vaikka kotimme olikin 20 km päässä merestä ja etelässä. Muistan yhdenkin talven, jolloin tuli niin paljon lunta, että teitä ei voitu aurata kolmeen vuorokauteen. Menimme kuitenkin umpihangessa kouluun, josta yli puolet oppilaista puuttui. Joki jäätyi aina talvisin. Teimme lumilinnoja suojakeleillä. Lonkka-ahteeseen kerääntyi joskus niin paljon lunta, että voimme tehdä ahteen rinteisiin lumitaloja kaivertamalla.

Syksy alkoi syyskuun 1. päivänä, kun koulut taas alkoivat. Kesä taas alkoi kesäkuun 1. päivänä, koska koulut loppuivat toukokuun lopussa Suvivirren laulamiseen. Uimaan mentiin jokeen vasta loman alettua.

Kesäloman alkaessa Jannu (Juho-paska-taikka-tuho) leikkasi pojat puleiksi. Näin säästettiin rahaa.

Kesäloman lisäksi meillä oli joululoma loppiaiseen asti sekä hiihtoloma helmikuussa. Mitään syyslomia ei koulusta ollut. Talvi alkoikin joulukuussa, eikä mieleen tule, että kertaakaan olisi ollut mustaa joulua. Talvi loppui maalis-huhtikuun vaihtuessa lumien alkaessa sulaa. Muuttolinnut tulivat huhti-toukokuussa, joka oli kevätaikaa.

Pentin syntymäpäivä 19.3. oli hyvin lähellä kevätpäivän tasausta. Opettajat eivät kuitenkaan koskaan kertoneet, mikä on kevätpäivän tasauksen idea eli se, että silloin kaikkialla maapallolla yö ja päivä ovat yhtä pitkät ja pohjoisella pallonpuoliskolla päivä muuttuu yötä pitemmäksi. Me lapset kyllä huomasimme muutoksen ja olimme ulkona riemuissamme kevään tulosta.

Kesän huipentuma oli juhannus ja syreenipensaamme oli sitä ennen pari viikkoa kauneimmillaan. Juhannus ei ollut sen kummempi juhla, mutta joskus käytiin tätimme Suoman luona polttamassa juhannuskokkoa. Toki juhannuksena pidettiin lomaa, mutta mihinkään erityiseen juhannusruokaan ei ollut rahaa. Sokerijuurikkaan harvennushommatkin loppuivat juhannukseksi kunnes sitten parin viikon tauon jälkeen alettiin toinen harvennus, joka oli lähinnä rikkaruohojen poistamista ja maan pehmentämistä.

 

Uskoa, uskontoja ja puolueita

Perttelin kunnan hienoimpia nähtävyyksiä kunnan internet sivujen mukaan on keskiaikainen harmaakivikirkko, joka on omistettu Pyhälle Bartholomeukselle. Kirkko on valmistunut ehkä aivan 1500-luvun alussa, mutta siihen on lisätty asehuone v. 1750 ja sakaristo 1820-luvulla. Erillisen kellotapulin vanhimmat osat ovat 1720-luvulta. Kirkko sijaitsee maisemallisesti hienolla paikalla Uskelanjoen kulttuurimaisemassa.

Kirkon hautausmaalla näkee paljon Perttelin historiaa. Sankarivainajien hautamuistomerkeistä voi lukea kuinka paljon nuorta elämää uhrattiin sodassa suurta ja mahtavaa Neuvostoliittoa vastaan. Kuinkahan moni haudoissa lepäävää miestä kauhistuisi itsenäisyyden myyntiä Euroopan Unionille ja heidän työnsä tulosten jakamista jokaiselle turvapaikkaturistille, joka Suomen rajan ylittää.

Emme koskaan käyneet kirkossa ennen rippikouluikää. Joulukirkossa varmaan ihmisiä kävi, mutta viiden kilometrin päästä ilman kulkuvälineitä se oli menemätön paikka. En tosin ole käynyt koskaan sen jälkeenkään joulukirkossa. Itse kävin rippikoulun Salossa, joten Perttelin kirkkoon on ollut asiaa vain hautajaisten yhteydessä. Tosin hautausmaalla kävelen aika usein katsomassa mennyttä maailmaa. Siellä ovat isä ja äiti, Suoma ja Kustaa, kummisetä, tutut ja tuntemattomat. Hautausmaalla näkee myös ihmisten eriarvoisuus. On isoja kiviä, joissa mainostetaan herrojen ammatteja. Naiset ovat vain vaimoja. Ja pienten ajan patinoimien kivien alla nukkuvat tavalliset ihmiset.

Koulussa uskonto oli oma oppiaineensa. En oikein ymmärtänyt pääsiäiskertomuksia, joissa oli orjantappuroita ja ristiinnaulitsemista. Kyllä se pienen lapsen mieltä järkytti. Samoin Danielin heittäminen leijonan luolaan ihmetytti. Meillähän ei ollut taustalla sitä jokailtaista väkivaltaa, jota televisio nykyajan lapsille näyttää. Uskontotuntien ulkopuolella uskonto näkyi vain kouluruokailun yhteydessä. Ennen ateriointia opettaja lausui luokan edessä ”Siunaa Jeesus ruokamme, Amen”. Tähän rituaaliin olen kansakoulun jälkeen törmännyt vain kerran Perussa kun aterioin minut majoittaneen perheen kanssa.

14-vuotiaana jouduttiin kinkereille, joka oli rippikoulun pääsykoe. Kinkerit pidettiin vuorotellen jossain maatalossa kerran vuodessa. Sinne määrättiin luettavaksi Raamatun säkeitä, joita sitten pappi lapsilta kuulusteli. Rippikoulun itse kävin Salossa. Se olikin rankkaa touhua. Koulua oli lauantaina ja sitten sunnuntaina joutui pakolliseen jumalanpalvelukseen Saloon, jonne piti lähteä jo aamukahdeksalta. Keskiviikkoiltaisin oli itse rippikoulu kaiken koulun päälle. Eipä ihme, ettei minusta pappia tullut.

Jehovan todistajia kylällä oli useampiakin. Ellu ja Lempi asuivat Haarojan mökkituvassa. Lempi oli hankkinut kultaiset saksetkin, jotka hän ottaa mukaansa taivaaseen. Bertta taas oli äidin piikakaveri, joka vuosi kävi laittamassa langat kangaspuihin mattojen kutomista varten. Bertan uskomisesta ei oikein hyvää seurannut.

Puoluepolitiikkaa ei puhuttu, vaikka toki ihmisillä oli mielipiteensä. Maanviljelijät olivat maalaisliittolaisia, eli nykyisiä keskustapuoluelaisia. Pienviljelijät äänestivät työväenpuolueita. Työläiset vasemmistopuolueita. Joku oli laittanut Kustaan TPSL:n listoille kunnallisvaaleissa. Kustaa laittoi Salon Seudun Sanomin ilmoituksen, jossa kieltäytyi asiasta. ”En hyväksy tätä” luki lehdessä. TPSL oli irronnut sosiaalidemokraattisesta puolueesta kiistoista, joita lapsen mielellä ei voinut ymmärtää. Samanlaisia irtiottoja on Suomessa ollut puolueissa jatkuvasti. SMP irtosi maalaisliitosta ja sai suuren kannatuksen maan tuhansista pientilallisista.

En koskaan tiennyt, mitä isä äänesti. Herrat tiesivät paremmin, koska nimitykseni Salon Osuuspankin konttorin johtajaksi kaatui siihen, että joku hallintoneuvostosta oli epäillyt isäämme kommunistiksi. Suomen talouselämä on tälle ihmiselle ikuisesti kiitollinen.

Politiikka näkyi myös urheilussa, olihan Työväen Urheiluliitto TUL silloin vahvoilla. Sankarimme Voitto Hellstenkin edusti TUL-seuraa Turun Tovereita. Mutta jossain Hiidenkylän urheilussa se ei näkynyt. Oli meillä kaksi seuraa, SVUL:n Perttelin Peikot ja TUL:n Perttelin Pyrintö. Ei meistä kukaan mihinkään seuraan kuulunut, me vain urheiltiin ja ainoa edustus oli Hiiden kansakoulu, jonka puolesta viestijuostiin kilpaa.

Sodan jäljet näkyivät hyvin myös Perttelin naisissa, joista monet olivat tuomittu yksineloon. Vuonna 1956 Perttelissä oli 1742 miestä ja 1947 naista. Miehet ovat kirineet naisväkeä kiinni ja menneet ohi, koska 50 vuotta myöhemmin asukkaita on 3903, joista naisia 1904 ja miehiä 1999. Tämä on aika yllättävä tieto, koska naiset elävät miehiä kauemmin. Ilmeisesti Perttelin naiset ovat niin ihania, että kuntaan kerääntyy miehiä norkoilemaan ja ihanaa vaimoa etsimään. 50 vuotta sitten Afrikka ja Lähi-itä ei ollut vielä rantautunut Eurooppaan. Silloin Perttelissä asui tilastojen mukaan yksi ulkomaalainen mies ja kolme naista. Sellaisista ihmeistä emme Hiidessä tienneet mitään.

 

”Mää tee kattoja vaa”

Kotimökkimme oli rakennettu joskus 1910-1920. Se oli aika huonossa kunnossa. Vedet jäätyivät sisällä talviöisin. Ikkunat vetivät ja olivat aika risat. Vuosikymmenet palvellut pärekatto vuoti vettä. Taloa ei ollut koskaan maalattu, joten ulkoseinät olivat harmaat. Talo oli talvisin aika kylmä ja lumen tultua heitettiin sen kivijalan eteen paljon lunta, joka pahimmat pakkaset piti ulkopuolella.

Kaikki säästyneet perheen rahat menivät talon korjaamiseen. Äiti veti uudet sähköjohdot joskus 1950-luvulla. Ikkunat vaihdettiin, siinä auttoi Aino-siskon puuseppä aviomies. Joskus 1950-luvun lopulla Eskolan kartanossa Paavo teki kattotiilet. Tiilet tehtiin sementistä. Kone oli käsikäyttöinen, siinä oli sellainen muotti, että tiilistä tuli samanlaisia. Kun tiilet olivat kuivuneet, ne tuotiin kotiin ja me pojat kannettiin ne katolle.

Isä oli katostaan ylpeä. Hän korjasi samalla myös talousrakennuksen katon, joka päällystettiin kattohuovalla. Kun hän oli joskus ottanut liikaa koskenkorvaa, hän huuteli ylpeänä ”Mää tee kattoja vaa”.

Yhtenä talvena meille tuli paljon hiiriä. Kissamme oli lähtenyt riiausreissulleen ja oli poissa monta viikkoa. Ostimme hiirenloukun ja kun valot sammutettiin illalla, alkoi jatkuva naksahdus. Minä olin innoissani hävittämässä kuolleet hiiret ja asentamassa loukkua uuteen asentoon. Onneksi kissa tuli kotiin reissultaan ja pääsimme eroon niistä otuksista. Ei me mitään käsiä pesty välillä, eikä mitään hiiritauteja kenellekään tullut.

Kissan riiausreissujen jälkeen pihavaja oli täynnä kissanpoikia. Äiti painosti isää niitä hävittämään. Asia oli vastenmielinen ja jäi tekemättä. Niinpä minä 4-v otin haravan ja haravoin kissat kasaan. Tulin ylpeänä sisälle, että nyt on kissat haravoitu. Kissanpojat olivat niin nääntyneitä, että äiti joutui ne omin käsin armahtamaan.

1960-luvun alussa ryhdyttiin korjaamaan ulkovuorausta ja lattiaa. Valettiin sementistä lattian pohjat ja uusi perunakellari tuvan keskelle. Alimmat hirret olivat aivan muurahaisten syömät ja lahot. Reijo olisi pistänyt kaikki piiloon, mutta onneksi äiti piti komentoa ja määräsi lahot hirret vaihdettavaksi. Sitten hakattiin uudet laudat päälle ja talo maalattiin ensimmäisen kerran olemassaolonsa aikana.

 

Mannerheimintie

Pitkäkoskella on pitkä suora tie, jota sanottiin Mannerheimintieksi. Se alkoi päätieltä suuren käkkärämännyn kohdalta. Mänty on vieläkin samassa paikassa pienellä mäen töyräällä.

Mannerheimintiellä oli rintamamiespaikkoja, eli sodan käyneet miehet saivat perheelleen pienen muutaman hehtaarin maatilkun, jonne he rakensivat talon ja talousrakennuksen. Talousrakennuksessa oli pieni navetta, jossa pidettiin muutamaa lehmää.

Nämä maat oli lohkottu rintamamiespaikoiksi suuresta Uudenkylän kartanosta. Sodan jälkeen oli sellaisia maanjakotoimikuntia, jotka antoivat maata Veikko Vennamon tekemien päätösten mukaisesti. Tästä maanjaosta Veikko Vennamo tuli kuuluisaksi ja hän oli näitten pienten viljelijöiden suosikki perustettuaan Pientalonpoikien puolueen, tulevan Suomen Maaseudun puolueen. Kartanoa piti Paavo Öhberg, joka muutti bisneksineen ja kauniine tyttärineen Saloon noin 1958. Pentti oli Lindholmin Kustaan kanssa niitä muutossa auttamassa. Sen jälkeen talon omistajana oli Äärelän perhe.

Mannerheimintien loppupäässä oleva talo oli mielenkiintoinen perheemme kannalta. Siitä pistettiin koulutie poikki ja lapset joutuivat Ihamäen kouluun, joka oli pienempi ja monen kilometrin päässä. Tämä maapaikka oli sodanjälkeisessä rintamamiesten maajaossa määrätty isällemme. Koska äiti oli piikana Nokka-Tuurella, isäntä pelkäsi menettävänsä hyvän työntekijän. Hän oli maanjakotoimikunnassa ja eväsi meiltä maan, jonka takia jouduimme siihen Kaunelan mökkiin. Äiti oli hautaan asti katkera tästä riistosta ja isällä ja tilalle tulleella isännällä oli vähän nokkapokkaa asian kanssa, vaikka syyllinen toki oli Nokka-Tuure. Mutta itse asiassa se oli meille eduksi. Koulunkäyntimme sujui Hiidessä paljon helpommin ja lehmänpaskan luonnin sijasta saimme talvella lukea kirjoja. Toki 1950-luku olisi ollut helpompi. Olisimme saaneet ruokaa omasta pellosta ja asuntokin olisi varmaan ollut parempi, koska rintamamiehet rakensivat saman mallin mukaan itselleen uudet talot saamalleen tontille. Nokka-Tuure oli Nokan kartanon rengistä naimakaupan kautta suureksi herraksi päässyt, joten äiti ei oikein häntä arvostanut. Syystä kyllä.

Mannerheimintiellä oli Suoman ja Kustaan talo, Salmela. Suomalla ja Kustaalla ei ollut omia lapsia, ja siksi me kaikki Vahteran suvun lapset oltiin siellä kuin omat lapset. Pentti oli muutaman talven siellä renkinä kouluaikanaan, kun Suomalla oli syöpä, ja hän ei jaksanut tehdä taloustöitä. Serkkumme Risto ja Ritva olivat kesäisin Suoman luona lomallaan, he asuivat Helsingissä Abrahaminkadulla. Ritva ei oikein ymmärtänyt maalaiselämää. Hän kieltäytyi juomasta lehmän maitoa, hän juo vain kaupan maitoa.

Olimme paljon Suoman ja Kustaan luona. Oma saunamme oli mitä oli, ja siksi Kustaalla käytiin usein saunomassa lauantaisin. Matka oli kävellen pikkulapselle aika pitkä, vaikka se taisi olla alle kolme kilometriä.

Suoma antoi meille aina paljon joululahjoja. Sellaisia käytännönläheisiä kuten villasukkia ja raappahousuja. Kun menin kauppakouluun, Suoma laittoi usein rahaa taskuuni, jotta sain ostettua bussiliput. Suoma ja Kustaa olivatkin meille ikäänkuin kakkosisä ja –äiti.

Ihailin Kustaata monella tavoin. Erityisen tärkeää lapselle oli kulkea Kustaan perässä, kun hän löysi vesisuonia varvun kanssa. Missä haaroitettu puu eniten pyrki maata kohti, siihen tehtiin kaivo. Ja löytyi Kustaan jäljiltä vettä.

Kustaa oli kunnon miehen mallimies. Tuntemattoman sotilaan vänrikki Koskelassa ja Kustaassa oli paljon yhteistä. Hän oli yksi neljästä veljeksestä, joilla kaikilla taisi olla eri isä. Me emme hänen isästään tienneet mitään. Kustaa oli joutunut elättämään perhettään jo pikkupoikana, oliko se 12 vuotiaana, tai sitä nuorempana. Hän oli sellainen rauhallinen mies, joka ei koskaan hermostunut. Siksi hänkin oli saanut sodassa vastuuta kantaakseen.

Sota-asioista ei kuulteni koskaan puhuttu, joten niistä ei tiennyt mitään. Kansakoulussakin historian opetus loppui kansalaissotaan ennen vuotta 1918, joten olimme aika tietämättömiä siitä, miksi Perttelissä oli työväentalo, maamiestalo ja pienviljelijöiden talo erikseen.

Pentti asui Suoman luona talvet 1957-58 ja 1958-59, kun Suoma tarvitsi apua sairastuttuaan syöpään. Kun miehet tulivat kahden viikon välein kotiin, niin he ryyppäsivät Koskenkorvaa ja saunoivat. Kännissä ne aina jutteli saunan lauteilla sotajuttuja uudestaan. Pentti istui alimmaisella lauteella ja pelkäsi. Myöhemmin Pentti ymmärsi, ettei Paavo päässyt niistä sodan kauhuista koskaan irti. Se oli liian tunteellinen. Kustaa oli enemmän järjellä asioihin suhtautuva. Kovia kokeneet kumpikin, ihan lapsesta saakka.

Suoma opetti Pentin leipomaan, ja joka lauantai koulusta tultuaan Pentti leipoi korvapuusteja ja sokerikakun. Suoma selvisi syövästään ja rehki pienellä tilallaan vielä vuosikymmenen. Vuonna 1973 syöpä tuli takaisin ja vei hänet muutamassa viikossa.

Salmelassa oli omenapuita, joista syksyllä saimme omenia. Sellaisesta säästäväisyydestä saatiin esimerkki vielä Kustaan viimeisinä vuosina, kun olimme häntä katsomassa noin vuonna 2000 syksyllä. Puut notkuivat omenoista, mutta hän antoi meille mukaan ison kassin omenia puun juurelta. Koska omenat olivat pudonneet, ne eivät säilyneet montaa päivää ja herkuttelu jäi ikään kuin kesken. Varmaan suurin osa Kustaan omenista jäi sinä syksynä syömättä.

Kustaalta haettiin myös maitoa. Lehmän maito oli rasvaista, koska se otettiin suoraan lypsäyksestä eikä sitä viety pilattavaksi meijeriin. Joskus kun oli tiukkaa, saimme Suomalta joppia. Joppi oli kuorittua maitoa, joka palautettiin meijeristä. Rasva oli otettu pois voin tekoon. Joppia juotettiin vasikoille. Sitä juotiin vähän häpeillen, vaikka tänä päivänä joppi on herrojen mukaan parasta maitoa, eli sitä kevytmaitoa tai nollaprosentin maitoa.

Mannerheimintiellä oli muitakin perheitä, jotka tulivat tutuiksi. Lindgrenin Tuuren perhe asui Kustaan naapurina tien varressa. Tuure tuli takaamaan opintolainaani toisena takuumiehenä Hiiden osuuspankkiin. Tuurella oli monta kaunista tytärtä. Vanhimman Helinän kanssa oltiin samaan aikaan autokoulussa 1968. Minä pääsin ekalla läpi, mutta Helinä joutui uusintaan. Milja oli Pentin luokalla. Milja taitaa asua nykyään kotitilallaan ja tekee siellä ompelutöitä. Hän on paluumuuttaja Ruotsista ja parin avioliiton jälkeen valinnut kotipaikkansa rauhallisen elämän.

Leena-tytär oli minun luokallani, ja olin häneen salaa pihkassa. Kun kaaduin kansakoulun toisella luokalla koulun pihalla ja löin jäähän pääni, toi Leena minulle kaulaliinansa päätä suojelemaan. Kuhmu tuntui silloin taivaan lahjalta. Heillä oli myös poika Tapani, joka taisi olla Arjan luokalla.

Leena meni oppikouluun kansakoulun neljännen luokan jälkeen ja se salapihkaantuminen koki vähän rauhallisemman kauden. Poissa silmistä, poissa mielestä.

Yksi Mannerheimintien perheistä oli Nummelin. Heidän poikaansa koulukiusattiin tällaisella runolla: ”Nikker nakkar nummelin, otti ilmast pierun kiin, vei toril, sai hyvän hinnan”. No, koulukiusaus ei ollut niin vakavaa siihen aikaan. Jos oli jotain sanomista, tapeltiin kunnolla ja se oli sitten ohi. Eikä silloin sellaista sanaa edes tunnettu kuin koulukiusaus.

Joskus opettaja tuli tappeluun väliin. Muistan kun naapurin Rinteen Jaakko poika tappeli jonkun koulukaverinsa kanssa. Pentti opettaja meni väliin ja roikotti pojat niskasta jälki-istuntoon. Molemmissa käsissä pojanvekara opettaja vihaisena toi järjestyksen pihalle. Jaakko oli pieni poika, eikä jalat osuneet maahan, kun hänet vietiin alakoulun pihalta yläkouluun rauhoittumaan.

Nummelinin perheen pää Arvi oli meidän Paavon ohella kylän älykköjä. Pientilallisena hänet oli otettu panttivangiksi Hiiden Osuuskassan hallitukseen. Kun kerran pankinjohtaja ehdotti, että kylän suurimmille säästäjille pitää antaa prenikka, arvomerkki, niin Arvi pyysi puheenvuoron ja sanoi, että prenikka pitää antaa myös pankin suurimmille velallisille, koska heidän korkorahoillaan pankki elää ja elättää pankinjohtajankin. Ei annettu kenellekään prenikkaa.

Rintamamiestaloja ei valtio antanut ilmaiseksi. Siksi niistä tuli velkaa. Joskus ihmettelin, miten ne velat maksettiin, koska tilat olivat todella pieniä – muutaman hehtaarin plänttejä. EU-herrojen nykyiset tarkastussatelliitit tuskin olisivat niin pieniä maita edes havainneet. (No joo, tarina EU-ajasta kertoo, että joku oli siirtänyt halkopinonsa metsän puolelta pellon puolelle ja heti oli vakoilusatelliitti pistänyt maanviljelijän tilille pellon tukien vastaisesta käytöstä.) Lehmistä saatu maito myytiin, mikä toi rahaa. Inflaatiokin taisi auttaa. Lisäksi pienviljelijät tekivät muita töitä – Kustaakin kiersi salaojitusporukoissa, metsätöissä ja rakennustöissä. Myös yhteismetsä auttoi. Nämä rintamamiehet saivat valtiolta yhteisen metsän, ja kun sieltä myytiin puuta, rahat jaettiin metsänomistajien kesken.

 

Aku Ankka ja lukemisia lapsille

Pentti meni kouluun vuonna 1953, jolloin olin nelivuotias. Täytin neljä vuotta pari päivää ennen koulun alkua. Opettelin Pentin selän takana lukemaan, joten opin lukemaan jo neljävuotiaana.

Aku Ankka-lehti oli alkanut ilmestyä samoihin aikoihin. Lehdet koteihin kävi myymässä sellainen Raimelan rouva, joka asui kirkonkylällä Kaivolassa. Hän sai houkuteltua äidin tilaamaan minulle Aku Ankan, koska poika jo osaa lukea.

Aina eivät rahat riittäneet tilaamiseen, mutta olen lukenut Ankka lehteä säännöllisesti jo 50 vuoden ajan. Kun Miikka syntyi, tilattiin hänelle heti lehti, jotta pääsin sitä lukemaan. Nykyään pidän akkaria unilääkkeenä, eli luen sitä ennen nukkumaan menoa.

Hiiden kylään tuli 1950-luvun alussa ainoastaan Öhbergin Anitalle Aku Ankka. Hänen äitinsä oli postin hoitaja ja isä bisnesmies. Siksi Pentti kävi siellä kylässä, jotta sain lukea Akua. Kaikki luuli, että Pentti kävi siellä tosi kauniin Anita-tyttären takia. Kallion Jouko, myöhemmin Euroopan mestari kuorma-autojen rallissa, toimi kulissina, kun Pentti oli vähän ujompi kuin nykyään.

Paavo Öhberg oli kylän erilainen nuori. Kun hän ajeli kylillä naisten pyörällä, oli satula aina ihan alhaalla. Hän kyseli kaikilta vastaantulijoilta, myös pikkupojilta, ”ootkos saanut, niin kus tiiät?”. Se oli hänen hyvän päivän toivotuksensa.

Meille tuli myös Turun Sanomat. Usein lehti tilattiin vain kuukaudeksi, kun rahaa ei ollut. Turun Sanomissa oli hyvät urheilusivut, minkä vuoksi se tuntui niin tärkeältä lehdeltä. Se ilmestyi joka päivä. Posti toi lehden puolelta päivin myös lauantaina, koska silloin oli työpäivä. Sunnuntaisin lehdet tuotiin meijeriauton mukana jo aamuyhdeksältä postin edessä olevaan laatikkoon, josta se käytiin hakemassa. Silloin huomasin, että kylään tuli myös yksi Helsingin Sanomat ja se tuli tietenkin opettajaperheelle.

Turun Sanomat aloitin aina lukemaan takasivulta, koska siellä olivat sarjakuvat Cisco Kid, Mandrake taikuri, Touhulan perhe, myöhemmin 60-luvulla hulttiomies Lätsä. Salon Seudun Sanomien tärkein sarjakuva oli Fantom (Mustanaamio).

Tärkein Turun Sanomien numero ilmestyi vuonna 1957 Paavo Nurmen kisojen jälkeen. Olavit Salonen ja Salsola olivat juosseet 1500 metrin maailmanennätyksen 3.40,2. Kolmas Olavi, Vuorisalo oli hävinnyt 0,1 sekuntia ja Ruotsin ylpeys Dan Waern oli jäänyt neljänneksi. Luin urheilusivuja uudestaan vielä seuraavana päivänä, kunnes suuri pettymys tuli uudesta lehdestä. Tsekkoslovakian Jungwirth oli rikkonut Olavien päivän vanhan maailmanennätyksen.

Tilasimme myös Salon Seudun Sanomat lehden, joka silloin ilmestyi kolme kertaa viikossa. Jos rahaa oli vähän, jätettiin Salon Sanomat tilaamatta.

Kotona oli vain kaksi kirjaa – raamattu ja keittokirja. Raamattu oli lukemisesta vähän rapistunut ja kannet lähteneet irti. En minä oikein uskonut koko kirjan tarinoita ja erosinkin kirkosta heti 18 vuotiaana. Pappikin oli sellainen parempien ihmisten pappi, sillä kun isä oli kirkon rakennustyömaalla apumiehenä, tuli pappi sinne käymään ja tervehti kädestä kaikki muut paitsi apumiehet. No, jumala rankaisi häntä, sillä papilla oli murheita kahdesta lapsestaan.

Keittokirja ostettiin harvennustileistä, kun äiti sitä niin toivoi. Siis sitä ennen oli vain yksi kirja. Onneksi koulunkirjastossa kirjoja oli paljon luettavaa.