Seppämäki ja elokuvat

 

Lapsen mielestä hirmuisen kaukana oli pienviljelijöiden talo, Seppämäki. Siellä näytettiin elokuvia ja pidettiin seuroja. Elokuvat olivat 1950-luvun iskelmäkaruselleja sekä Pekka Puupää-elokuvia. Me lapset kerättiin pennoset yhteen ja päästiin siten joskus katsomaan Puupää-elokuvia. Rovaniemen markkinoilla-elokuva kannattaa katsoa vielä 2000-luvulla, koska se kertoo hauskalla 1950-luvun elämänmenosta. Salon markkinoilla oli samanlaista menoa ja meininkiä kuin Rovaniemelläkin.

Matkaa oli ensin Hiiden kylään yksi kilometri ja sitten sinne kauas talolle vielä pari kilometriä, ainakin puolitoista. Katuvaloja ei ollut, joten syksyllä oli joskus todella pimeä, kun ei ollut vielä satanut lunta valaisemaan tietä. Mutta ei me mitään osattu pelätä, eikä kukaan pudonnut ojaan, niin hyvin tie tuli vuosien mittaan tutuksi.

Muistan yhdet iltamat, jossa oli joku hanurinsoittaja, joka lauloi niitä rallejaan. Hän lauloi vahvasta miehestä, joka pusersi nyrkissään sitruunan mehut tyhjäksi. Mutta sitten tuli vielä yksi mies, joka pusersi yhden tipan kuivasta sitruunasta. Hän oli verotarkastaja. Joten jo siihen aikaan oli kansan tietoisuudessa kauheudet, joita verotarkastajat saivat aikaan.

Iltamat oli pakko pitää sodan jälkeen, jotta vanhempi väki sai sitten tanssia iltamien päälle. Me lapset lähdettiin kotiin ennen tanssien alkua. Se varmaan pienensi myös huviveron määrää, joka tansseilla oli jotain 35 % lipun hinnasta.

Joka syksy Seppämäessä pidettiin osuuskaupan, SOK, ja Tähkän OTK juhlat, jonne pääsi ilmaiseksi. Se oli suuri tapahtuma. Kun kerran Arjaa ei sinne päästetty, syntyi slogan, ”Päästäkää nyt mut sinne, kun siellä on joulutunnelmaakin”.

Seppämäki oli siis pienviljelijöiden talo. Puolen kilometrin päässä kirkosta meille päin oli työväentalo, jossa käytiin kesäjuhlissa. Kirkosta Saloon päin taas oli maamiestentalo, joka ennen sotia oli suojeluskuntatalo. Siellä maanomistajat opettelivat ampumaan joka viikonloppu. Kun sota alkoi, rintamalle etujoukkoihin laitettiin työväen miehet, kuten isäni, jotka saivat ampumataitoja vain armeijassa. Monet hyvät ampujat jäivät kotijoukkoihin mm. voikauppoja tekemään.

Perttelin hautausmaan sankarivainajien hautakivien jono onkin pitkä. Kaiverrukset osoittavat kuinka nuoret miehet kuolivat neuvostoliittolaisten aseista ennenkuin olivat kokeneet edes nuoruuttaan loppuun.

Maamiestalossa kävin sen ainoan kerran vasta 60-luvun lopussa bingossa (ja voitin pahaa laitoskahvia). Tämä osoittaa, ettei sota poistanut kaikkia luokkarajoja Suomesta. Maamiestalosta on tehty urheilutalo, jossa Perttelin Peikot pelasi lentopalloa SM-tasolla. Perttelistä ei valtakunnallisesti tiedetäkään kuin Voitto Hellsten ja PePe. Peikot pääsivät parhaimmillaan hopeamitaleille. Sittemmin rahoittajien innostus loppui, ja joukkueen pelaajia siirtyi Piivolleyihin. Mestaruus on vieläkin tulematta (2006).

 

Lasten leikit ja kepposet

Eipä meillä niin suuria huveja ollut, mutta ei osattu kaipaakaan. Televisiota ei ollut, ja radiota kuunneltiin paljon. Tarvajärven aamukahvit tuli joka sunnuntaiaamu ja niitä kuunneltiin. Kankkulan kaivolla oli hauska ohjelma, jota toimitti Aune Alatuuhonen. Jo nimi nauratti.

Sitten oli sellaisia jännityssarjoja, joita tuli radiosta joka keskiviikko. Suosituimmat olivat Pekka Lipposen seikkailut. Jännittäviä olivat myös ”Nimeni on Cox” ja ”Baskervillen koira”.

Myös urheilua kuunneltiin paljon. Vuonna 1958 oli Lahdessa hiihdon MM-kilpailut. Jännitin niitä kovasti. Ja isä antoi pinnata koulusta kun tuli 50 kilometrin hiihto. Kuuntelin sen tarkkaan korva radiossa. Kouluun kerrottiin, että olin flunssassa. Se oli ainoa kerta kun tein vilppiä koulussa. Meen Erkki oli paras asiantuntija. Hän tiesi, että Kalevi Hämäläinen voittaa, vaikka Suomen hiihtoherrat eivät oikein Kaleviin uskoneet ja hänet laitettiin hiihtämään numerolla 9. Parhaat tulivat perässä. Erkki tuli vielä takaisin sisälle töihin mennessään ja sanoi, että kyllä se on Hämäläinen kun voittaa. Matka oli 30 kilometriä. Kalevi voitti. Suurin lasten hiihtosankari oli kuitenkin Veikko Hakulinen.

25 vuotta myöhemmin minä itsekin tulin suksilla Lahden hiihtostadionille, kun hiihdin kaksi kertaa Finlandia hiihdon Hämeenlinnasta Lahteen. Matka oli peräti 75 km.

Aivan pikkulapsena ei leluja juurikaan ollut. Aarne toi kerran minulle kumista tehdyn pikkulapsen kämmenen kokoisen kuorma-auton ja se sitten oli vakioleluna kotipihlajan alla. Joskus tehtiin lehmiä kävyistä. Pentti oli saanut puukon lahjaksi Aarnelta ja hän oli siitä kovasti ylpeä. Puukolla voi tehdä mitä tahansa, ja me sanottiinkin että se on puukko-saha-höylä-kirves. Puukolla vuoltiin pajupillejä ja tehtiin papupyssyjä. Papupyssyn reikä poltettiin kuumalla hiilihangolla puuhun. Rautatanko kuumennettiin pesässä ja kun se oli kuuma, sitä käytettiin poran tavoin. Sitten vuoltiin laukaisin puusta. Pyssyn panoksena oli kumilenkki, jonka avulla ammutut herneet lensivät pitkänkin matkan.

Puisessa kaivonrenkaassa leikittiin kunnes se laitettiin paikalleen kaivoon. Arjalla taisi olla joku mollamaija. Talvella suojakeleillä tehtiin lumilinnoja. Koskaan kukaan ei kuitenkaan hokenut tätä nykylasten vakiolausetta ”Äiti, minulla ei ole mitään tekemistä” kaiken krääsän keskellä.

Tekemistä kyllä riitti. Kun Pentti oli talvet Suoman apuna, jouduin minä yksin hakkaamaan kaikki lämmitykseen tarvittavat puut. Puita sahasin jo 8-vuotiaana puuvajassamme sellaisella sahalla, jossa oli puinen kiristettävä naru vahvistamassa terää. Ostimme moteittain puuta ja nuo metrin pituiset halot piti sahat kolmeen palaan ja sitten vielä halkoa kirveellä. Kun lumet keväällä sulivat, oli vaja täynnä vettä ja yritin siirtää halkoja sivummalle, jotteivat ne kokonaan kastuisi. Vedet sitten ohjasimme kiusallammekin purojen kautta naapurin pihamaalle, joka oli maatilkkuamme alempana. Siitäkin riitti riitaa naapurin isännän kanssa.

Keväisin kun lumet sulivat alkoi ruutuhyppely. Merkkeinä käytettiin kiviä ja porsliinipaloja rikkoutuneista astioista. Narua hypättiin pihallamme joskus, vaikka se oli enemmänkin tyttöjen hommaa. Rahanheittoa pennosillamme tehtiin Lindholmin poikia vastaan ja joskus salaa myös koulussa. Rahaa lyötiin seinään, heitettiin merkkiä kohden ja sitten heitettiin kruunaa ja klaavaa. Ihmettelimme, miksi naapurin Asko voitti niin usein ja tarkistimme hänen rahansa. Hän oli hitsannut kaksi rahaa yhteen, jolloin molemmat puolet olivat kruuna-puolia. Annoimme hänelle kunnon selkäsaunan.

Luimme paljon. Aino-siskon miehellä oli pikkuveli Pekka, joka osti kaikenlaisia lehtiä ja kirjoja: Pekka Lipposen ja Kalle-Kustaa Korkin seikkailuja, dekkareita, sarjakuvia. Aino toi niitä meille luettavaksi. Kaikki lukeminen meni kiertoon kylän pojille, eikä näistä lehdistä eikä Aku Ankoistakaan jäänyt yhtään jäljelle. Tänään ne olisivat arvokkaita. Kirjastosta luettiin kaikki seikkailukirjat. Hiiden koululla oli sivukirjasto, jota opettajat pitivät. Eniten pidin Monte Criston kreivistä ja olen aikuisena katsonut kaikki kirjasta tehdyt elokuvat ja tv-sarjat. Vieläkin sitä on surullinen, että se Mercedes nainen oli niin katala, että meni sen roiston kanssa naimisiin. Viimeksi tämä tuli mieleen, kun olin Uruguayssa ja vietin viikonlopun Mercedeksen kaupungissa.

Väinö Linnan kirjat tekivät suuren vaikutukset nuoreen mieleen. Tuntemattoman Sotilaan lukemisen jälkeen luin kaikki Pohjantähti-trilogian kolme osaa kirjasarjasta Täällä pohjantähden alla.

Kirjaston paras asiakas oli muuten Kalja-Gunnariksi sanottu vanhapoikamies, jota kaljoittelun takia paheksuttiin. Nimi tuli siitä, että hän osti korillisen ykköskaljaa silloin tällöin, ja istui osuuskaupan rappusilla niin kauan, että kalja loppui. Kun Gunnar lähti kotiin, oli Pitkäkosken tiellä aina pitkä hoippuva pissajana, kun hän käveli hoiperteli kotiinsa ja samalla kaljat tulivat pois maantielle.

Joskus tehtiin kepposia. Kerran syyspimeällä tehtiin Matin kanssa lantusta kummitus. Koverrettiin sisusta pois ja laitettiin kynttilä sisälle. Otettiin lakana ja mentiin sen vanhan Laiholan perheen pihalle kummittelemaan. Lyyti täti tuli luudan kanssa ja ajoi kummitukset pois.

Sitten oli semmoinen kepponen, että otettiin rahakukkaro, tyhjä tietenkin. Laitettiin se narulla kiinni. Kukkaro pistettiin maantielle ja itse oltiin ojan takana pellolla piilossa. Kun autonkuljettaja huomasi kukkaron, hän pysähtyi, ja me vedettiin lompakko narusta ojaan. Tämä leikki loppui, kun auton pyörä osui narun päälle, ja kukkaro jäi tielle. Kyllä se mies ihmetteli tyhjää kukkaroa, mutta otti silti mukaansa.

Lindholmin poikien kanssa oli jatkuvasti sellaista tappelunpoikasta. Kerran Asko ja Kauko tulivat tappelemaan ja repivät pelloltamme perunanvarret pois. Otimme rikkinäisen talikon ja laitoimme sen katolle vievien rappusten tikkaisiin kiinni. Sitten otettiin polkupyörän kumi ja alettiin ampua isoilla kivillä näitä perunantuhoaajia. Yksi kivi osui, pojat lähtivät karkuun itkien, ja kyllä siitä tuli varmaan aika kova tälli, koska pitkän aikaa saimme olla rauhassa.

Isä oli hyvä pelaamaan korttia. Hän kiersi ympäri Salon seutua erilaisissa töissä kesät talvet ja siksi vietti paljon aikaa erilaisissa kämpissä. Kerran hän oli voittanut yön aikana pokerin peluussa 300.000 markkaa rahaa ja useamman kellon. Mökkimmehän maksoi vain vähän yli 100.000 markkaa, joten raha oli iso. Mutta sitten oli ilmestynyt puukkoja kulkurimiesten käteen ja Paavo hävisi tahallaan rahat loppuyöstä.

Siksi myös lapset olivat hyviä kortinpelaajia. Naapurin poikien rahat voitettiin helposti ja usein tuli kaikenlaista tappelua sen takia. Äiti heitti kortit pesään, mutta isä toi taas jostain uudet. Minusta tuli niin hyvä korttimies, että kun vuonna 1970 tulin Helsinkiin, meillä oli sellainen korttirinki, joka kokoontui joka keskiviikko ja pelattiin illasta aamuun asti. Ansaitsin kortinpeluulla yhtä hyvin kuin Hankkijalla töissä. Sitten elämääni tuli Ulla, ja kortinpeluu loppui siihen.

 

Rajariitoja, perheriitoja ja rettelöintiä

Perheriidat isän ja äidin välillä juonsivat aina viinanjuonnista. Mutta toki tapella osattiin. Kerran siskoni Aino ja hänen miehensä Reijo alkoivat rähistä jostain asiasta. Reijo huusi, että meilläpä ei kanat laula, meillä laulaa kukot. Äitini, eli Reijon anoppi, meni väliin ja huusi, että olisitkin kukko, mutta olet kukon paska. Siihen loppui se riita.

Lasten keskuudessa oli jotain nahinaa, mutta aika vähän. Kerran Arja varasti harventamani polkupyörän ja lähti kylille. Olin todella vihainen siskolleni. Matti heitti kerran kukkapurkin päähäni ja purkki hajosi. Haavat paranivat kun laitettiin pyyheliina pään ympärille. Kerran olimme tehneet jousipyssyn, jossa oli Wilhem Tell-tarinan mukainen puutuki ja siten saatiin nuolet lentämään pitemmälle. Matti ampui pyssyllä pihapiirissä ja minä juoksin nurkan takaa. Nuoli osui suoraan otsaani. Onneksi nuolessa ei ollut naulapäätä, jollaisia myös laitoimme.

En tiedä olimmeko kunnollisia lapsia, vai olivatko vanhempamme kunnollisia. Uhitteluista huolimatta emme saaneet selkäämme, vaikka joskus risuja tuotiinkin sisälle varoitukseksi. Ainakaan minua ei ole koskaan tukistettu, enkä muista muitakaan lapsia tukistetun.

Naapurin Uuno-setä jaksoi tapella pikkulasten kanssa. Me taas pidimme hyvin puolta. Kun Uuno oli ostanut Laiholan maat ja ajoi pikku maanplänttimme reunassa olevan tien kautta tiluksilleen, laitoimme poikien kanssa aidan väliin. Uuno tuli ja kaatoi kaikki aitamme. Sitten kun olimme ostaneet Paimelasta hehtaarin maata, ja rajamme kulki ojasta jonka toisella puolella oli Uunon oma tie ja toisella puolella meidän tiemme (joka vei sinne vanhaan Laiholan taloon), Uuno otti traktorinsa ja täytti ojan savella ja alkoi käyttää meidän tietämme kuin omaansa. Kun Arjan poika myöhemmin ajoi tiellämme polkupyörällä, kävi Uuno kieltämässä ajamisen. Uuno toteutti Raamatun sanaa, jossa se jolla on paljon, sille pitää antaa lisää ja se jolla ei ole mitään, tulee vähäkin ottaa pois.

Äiti miettikin myöhemmin asuessaan yksin mökissämme, että hän myy mökin mustalaisille. Hän uskoi, että se olisi ollut paras rangaistus naapurille, joka alusta saakka oli ollut meille hankala. Kelpasimme kyllä perunapellolle työvoimaksi, mutta kun olimme muuttaneet Kaunelan mökkiin ja siellä ei ollut kaivoa, tuli Uuno heti sanomaan, ettei heiltä sitten saa vettä. Siksi jouduimme jo pikkulapsesta asti hakemaan ämpärillä vettä joesta saakka. Mäkistä vedenhakumatkaa tuntui olevan kilometritolkulla, vaikka taisi se sentään jäädä alle kilometriin. Kun Uunon hevonen karkasi ja söi yhden juuri istuttamamme omenapuun, ei meiltä pyydetty edes anteeksi. Puu kitui vuosikymmeniä ja tuotti sinä aikana vain kymmenkunta omenaa. Naapurista emme kuitenkaan koskaan saaneet omenia, ei edes maahan pudonneita.

Jotta tämän päivän nuorten tekemät rötökset tulisivat oikeaan perspektiiviin, niin on hyvä tietää, millaista rikollisuus oli 1950-luvulla maaseudulla. Naapurin pojat varastivat meiltä vasaran, pumpun sun muita työkaluja. Kun menin hakemaan polkupyörän pumppua takaisin, poikien isä oli niin uhkaava, että juoksin karkuun. Piti ostaa itse uusi pumppu.

Turun Lausteella oli kasvatuslaitos, jonne pahimmat häiriönuoret laitettiin kurilla kasvatettaviksi. Sinne Hiiden kylästä joutui kolmeksi kuukaudeksi yksi nuori 14-vuotias poika. Syynä oli oikeastaan se, että hän oli isätön, eikä äiti osannut pitää kuria. Kyse ei ollut mistään pahanteosta, vaan nuoruuteen kuuluvasta menemisestä, jolloin joka päivä ei ehtinyt kouluun. Tuo poika oli hyvä tuttumme ja erittäin reilu. Oikeastaan hänen huoltajakseen nimetyn isän samanikäinen poika oli ystäväämme vilkkaampi, mutta kun joku piti laittaa malliksi ankaruudesta, niin sitten tuo isätön poika.

Kasvatuslaitoksella kyllä peloteltiin kaikkia lapsia, joita ei saatu herran nuhteeseen. Vaan pieniä olivat pahanteot. Vanhemmille ihmisille ei sanottu koskaan poikkipuolista sanaa. Koulussa opettajille ei kukaan uskaltanut sanoa mitään, eikä ollut syytäkään. Minäkin jouduin kerran opettajan puhutteluun kun leikimme kotona Matin kanssa lumisotaa ja yksi palloista lensi kaivomme kannelle samaan aikaan kun yksi kylän juoruämmistä sattui menemään mökkimme ohi maantieltä. Pallo ei lentänyt lähellekään tietä, mutta olimme kuulemma yrittäneet heittää rouvaa lumipallolla. Jälki-istuntoa ei tullut.

Perheriitoja toki oli silloin niinkuin nytkin. Miehet ja vaimot kuitenkin sopeutuivat, koska hyvin vähän oli avioeroja. Itse asiassa ensimmäinen muistamani avioero tapahtui vasta 1960-luvun loppupuolella, eikä muutkaan sisaruksista omaa muuta käsitystä. Toki naisten huonompi taloudellinen asema piti kiinni huonoistakin miehistä, mutta toisaalta lapset saivat parempaa turvaa elämälleen kun perheet pysyivät koossa. Itse asiassa olisi tutkimisen paikka, miksi nykyajan 10-18 vuotiaat lapset oirehtivat niin paljon, ryyppäävät itsensä känniin ja kokeilevat huumeita. Monet joutuvat huostaanotetuiksi. Tällaiset surulliset asiat olivat 15 ensimmäistä elinvuottani täysin vieraita koko kylässämme.

 

Malminetsintää

Kirjoitin maaliskuussa 2006 tällaisen tekstin erääseen internetissä julkaistavaan lehteen:

Suomi malminetsijöitten maa

Pikkupoikana olimme malminetsijöitä. Silloin oli mahdollista lähettää postin kautta ilmaiseksi kiviä tutkittavaksi. No, emme löytäneet kultaa, vaikka kummallisen oloisia kiviä löysimmekin. —

Nyt Vahteran pojat eivät enää etsi kultaa, vaan kullanetsijöinä ovat ulkomaalaiset bisnesmiehet. He saavat tulla kotiportillesi asti helvetinkoneillaan. Jonkun kultahippusen vuoksi he saavat laittaa maahan arseenia ja syanidia. Suot ja vedet huuhdelkoot myrkyt kalojen kuolemaksi, sillä tärkeämpää on kultahippu jonkun turhamaisen miljonäärin blondivaimon kaulassa kuin vuosituhansien ikäisten kalalajien jatkaminen Suomessa tulevat vuosituhannet.

Arseenilla on myös yhtymäkohdat lapsuuteeni. Arseeni on Agatha Christien kirjoissa arsenikkia, siis myrkkyä, joka tappaa pienin annoksin heti. Olin pikkupoikana niin huono kivenheittäjä, että katsoin vain sivusta kun naapurin pojat saivat sähköpylväissä olevat ”kuupat” rikki tarkoilla heitoillaan. Nyt nämä kuupat ovat arseenia sisältävää ongelmajätettä, jonka haltuunotto sähköpylväiden vaihtotyömailla taitaa olla ympäristörikos. Siis suomeksi: saat rangaistuksen, jos otat kotimuseoosi yhden lasitetun sähkökuupan, mutta jos etsit malmia, saat palkinnoksi kultaa ja puolet valtakuntaa kun käytät etsinnässä arseenia.

Valtiontalouden kannalta tässä on jotain kummallista. Miksi ihmeessä annamme omat luonnon rikkautemme ulkomaalaisille puoli-ilmaiseksi, ei vaan ilmaiseksi. Maanviljelijä saa kuulemma korvausta hehtaarista 10 euroa. Kun maat on möyritty ja paikalle jätetty satojen metrien kaivantoja, lähtee kullanomistaja pois paikalta ja sanoo viljelijälle, että kiitos, palautan nyt maanne.

Okei. Hyväksytään se, että kulta ja uraani ovat välttämättömiä nykyajan maailmassa. Mutta EU-direktiivikään ei pakota meitä antamaan näitä raaka-aineita ulkomaalaisille. Jos ne pitää kaivaa, niin pidetään ne rahat suomalaisilla. Missä järki? Miksi kaikki pitää lahjoittaa? Sähkö, vesi, tie, maat ja malmit. Pitäisikö ministeri Rajamäen palkata 60 ministerinvalvojaa. Kolme jokaiselle, jotta voidaan valvoa heitä ympäri vuorokauden. Pääministerille ja valtiovarainministerille voidaan antaa tuplamiehitys. Ehkä tämä maailma tästä paranee. —