Irlanti

Irlanti elokuvan Karkausvuosi-matkalla

Dublin, Éire

15 syyskuuta 2018

Elokuvan kuvauspaikat. Yksi pv olisi pitänyt olla lisää, sillä kaunis Glendalough jäi näkemättä

Helsingin lentoaseman kontrollit alkavat muistuttaa Neuvostoliiton aikoja. Kun mitään profilointia ei saa tehdä, ja ilmeisesti aidosti pelätään muslimiterroristien iskuja, syynätään tällainen ikämieskin perusteellisesti. Pieni reppuni tutkittiin valaisemalla ja sen jälkeen pengottiin jokainen tavara erikseen ja vielä veivät repun jonnekin tarkempaan syyniin.

Myös mies käännettiin kahteen kertaan ympäri. Ja toden totta tunnen kiusaantuneen olon kun joku mies alkaa kopeloimaan housunpuntteja. Näin tarkkaa lentokenttätarkistusta en ole kokenut missään ja olen sentään ollut yli sadalla kentällä. Muistin jokaisen kopeloinnin aikana, että tämä kaikki johtuu erään uskonnon harjoittajista ja 9/11 tornitalojen tuhoamisesta.

Sen huomasin myös edellisistä kerroista, että perjantaina oli arabeja ja afrikkalaisia nuoria miehiä matkalla Helsingistä erittäin paljon. Ja totta kai, koska kotiin pitää päästä. Ja Suomesta on jotenkin onnistuttu keplottelemaan niin paljon rahaa, ettei nämä lentomatkat tunnu kukkarossa.

Dublin on hieno paikka. Jo laskeutuessa näkee, että Irlanti on vihreä saari ja vihreys on erilaista kuin Suomessa. Jotenkin kirkkaampaa ja vaaleampaa.

Miksi Dubliniin kun on maita vielä näkemättä. Olin kauan sitten automatkalla Englannissa ja Skotlannissa sekä Irlannissa ml Pohjois-Irlanti. Autoa ajetaan edelleen vasemmalla puolen tietä. Silloin kauan sitten päätin, että jonain päivänä syksyllä istun irlantilaisessa pubissa ja juon tummaa olutta. Nyt oli tullut se hetki.

Televisiosta tuli vuosi sitten elokuva Karkausvuosi. Se on vanhan hyvän ajan rakkaustarina, vaikka on valmistunut 2010. Olen katsonut elokuvan useampaan kertaan ja tuli ajatus, että pitää nähdä nuo elokuvan paikat. Elokuva ei ole todellinen, sillä karkauspäivä on keskellä talvea 29. helmikuuta. Kohtaukset olivat kesän ajan kuvia. Kun selvitti, minne pitää mennä, huomasi, että kaikki paikatkin olivat kaunista valhetta.

Anna from Boston tulee Irlannin itärannikolle Walesista myrskyn tuivertamana. Mutta Declanin ravintolan paikka onkin länsirannikolla saaressa. Hienoa, nuo paikat pitää kaikki nähdä.

Dublinissa on pubeja, pubeja ja pubeja. Varsinaisia ruokaravintoloita on harvakseltaan ja etnisiä ravintoloita ei juuri lainkaan. Yksi McDonalds on tullut vastaan. Pubit ovat ahtaita ja niissä on kova meteli puheensorinasta ja musiikista. Pöydät ovat pieniä, joten ihmiset istuvat melkein toistensa sylissä. Eniten tarjotaan liharuokaa eri muodossa. Isoja pihvejä. Ja kaikkialla maininta 100 % irlantilaista lihaa. 100 % irlantilaista jugurttia. 100 % omaa. He ovat ylpeitä isänmaallisuudestaan.

Keskellä kaupunkia on iso puisto, jonka rinnalla Helsingin Espan puisto näyttää tulitikkulaatikolta.

Helsingin keskustassa on nykyisin paljon arabeja ja afrikkalaisia. Dublinissa heitä on silmiinpistävän vähän. Oli pakko selvittää, miksi. Irlannissa on turvapaikanhakijoita, mutta heidät on sijoitettu kauas keskustasta. Heille annetaan rahaa 19 euroa viikossa, mistä ei riitä hummaamiseen keskustassa. Hakijat voivat kulkea vapaasti. Turvapaikkaa on vaikea saada.

EU on käynyt Unkarin kimppuun, mutta Irlanti on osannut hoitaa nihkeytensä vähemmin äänin. Tänne tuli viime vuonna alle 3000 hakijaa ja heistäkin 300 Albaniasta.

Dublinin Hurstin valinta jalkautuu kaduille

Kaupungilla oli paikallisia vapaaehtoisia tarjoamassa ruokaa kodittomille ja köyhille. He kertoivat, ettei valtio anna työttömyyskorvauksia, mikä kuulosti uskomattomalta. Miehiä ja yksi nainenkin oli iltamyöhään nukkumassa kadulla.

Piti tarkistaa avustajien puheet. Työttömyysturva on korkeintaan 198 euroa viikossa. Työttömyyskorvausta maksetaan 12 kk. Ehtoja on niin paljon, ettei niitä jaksanut selvittää tarkemmin.

Irlantilaisia Dublinin yössä. Turvapaikan hakijoilla on katto pään päällä kaikkialla.

Täälläkin turvapaikanhakijoilla on katto pään päällä, oman maan kansalaisilla ei. Paikalliset auttajat tiesivät, että Suomessa turvapaikanhakijoista pidetään hyvää huolta, parempaa kuin Irlannissa. He jakoivat ruokaa irlantilaisille ja sanoivat, että oma kansa ensin. He auttavat omaa väkeä.

Irlanti on ollut EU-maa vuodesta 1973. Silti täällä kaikki sähköt ovat omia ja tänne pitää ottaa mukaan adapteri. Se on ymmärrettävää, koska sähkölaitteiden uusiminen kaikille sopivaksi maksaisi hirmuisia summia.

Ensimmäiset 30 tuntia Irlannissa ovat olleet erittäin positiiviset ja mieleenpainuvat. Irish Coffeekin on juotu, eikä sadepisaraakaan ole tullut. Sunnuntaina on vuorossa linnanrauniot, jotka elokuvassa on saatu näyttämään suuremmilta kuin mitä ne ovat

Ylempi kuva Karkausvuosi-elokuvan puolen pennin silta Ha´ Penny Bridge. Alempi kuva silta omalla iPhonella kuvattuna.

Eiressä on 4,8 miljoonaa asukasta. Olen kävellyt tähän mennessä 24.000 askelta, enkä ole nähnyt yhtään kaavutettua naista. Huivipäisiä muutamia. Outoa, sillä täällä on 63.000 muslimia – suunnilleen sama määrä kuin Suomessa. Täälläkin muslimiväestö kasvaa nopeasti. 1990 luvun alussa heitä oli 4000. Ensimmäisen moskeijan on rakentanut Saudi-Arabia ja imaamin palkannut Kuwait. Ei ole Euroopassa muuta toivoa kuin Unkari ja muut aiemmat itäblokin maat

Portlaoise, Laoisin kreivikunta

16 syyskuuta 2018

Linnan kuvat paikan päällä. Päivän tapahtumat tämän kuvakokoelman jälkeen.

Kaupunki on pieni, siellä on vain 22.000 asukasta. Kun tulee juna-asemalle, tuntuu että on tullut ei-minnekään. Missään ei näy ihmisiä. On sunnuntai puolen päivän aika.

Kaupunki on tyhjä, mutta läheltä asemaa löytyi Midlands Park Hotel, joka on iso 115 huoneen hotelli ja täynnä ihmisvilinää. Jotenkin kummallista. Hotellissa näyttää olevan enemmän ihmisiä kuin kaupungissa.

Huoneen hinta on kolmasosa Dublinin hinnoista. Hotelli on 4 tähden hotelli, kun Dublinin hotellissa oli 3 tähteä. Aika lailla samaa tasoa molemmat. Extrana huoneessa oli jäihin kylmenemään laitettu kuohuviinipullo. Talo tarjoaa.

Portlaoisen yhden yön visiitti johtuu Dunamasen rauniolinnasta Rock of Dunamase. 800-luvulla pienelle vuorelle oli rakennettu linnoitus. Sen paikalle oli 1100-luvulla rakennettu linna alueen hallinnolliseksi keskukseksi. 1700-luvulla linnan omistajaksi tullut henkilö ei ollut kiinnostunut siitä, ja linna sekä linnoitus rapistuivat. Niitä ei ole enää kunnostettu.

Karkausvuosi-elokuvan Anna ja Declan odottivat linnan juurella junan tuloa, siis Anna, joka oli siinä vaiheessa saanut tarpeekseen Declanista. Junan tuloon oli aikaa, minkä vuoksi Declan lähti kävelemään vuorelle. Anna lähti perään, koska hän säikähti juna-asemalla ollutta koiraa.

Elokuvan tietokonerestauroitu maisema ja linna

Elokuvassa matka linnan huipulle on jyrkempi ja pitempi. Kuvaus on tehty muualla, koska linnaan vie sorastettu leveä polku. Se ei sovi tarinaan, koska ylhäällä alkaa sataa rankasti ja loppujen lopuksi Anna liukuu peffallaan kuraista mäkeä alas. Juna ehtii lähteä.

Vaan kylässä ei ole juna-asemaa. Sekään ei ollut totta. Varmaan Declanin huipulla kertoma kansantaru kahdesta rakastavaisesta oli sekin elokuvaa varten sepitetty.

Linna on pahasti raunioitunut. Elokuvassa se on hyvässä kunnossa. Elokuvaa varten on tietokoneanimaatiolla saatu rakennettua kaunis, romanttinen linna.

Kun vuorelta alas näkee viljeltyä peltoa, mutta elokuvassa maisema näyttää koskemattomalta luonnolta. Peltokin on tuotu muualta tai tehty tietokoneella. Lisäksi vuorelta näkyy joki, jollaista ei ole lähimaillakaan. Niin erilaista kaikki on. Vaan miksi ihmeessä tänne ei-minnekään on rakennettu linnoitus ja linna. Vallan merkkejä toki ja orjatyöllä tehtyjä, mutta silti ei siinä ole ollut mitään mieltä.

Olen vielä kaksi viikkoa tilintarkastaja. Siksi palapeli linnan raunioissa pohtien, mikä kaikki elokuvassa on feikkiä ja mikä totta, oli mielenkiintoista. Ikäänkuin jäähyväiset tilintarkastukselle.

Linnan rauniolle pitää turistin mennä taksilla. Matkaa on 7 km. Sama kuljettaja tuli 1,5 tunnin jälkeen hakemaan. Maksu oli vain 28 euroa.

Junan mentyä Annan nenän edestä, juna-aseman hoitaja kävelee Annan ja Declanin kanssa Tipperaryn majataloon. Sekään ei pidä paikkaansa, koska Tipperary on 100 kilometriä etelämpänä lounaaseen Portlaoisesta.

Elokuvan kirjoittaminen on varmaan ollut hauskaa. Kaikki näyttää aidolta, vaikka on vain satua sinänsä oikean elämän paikoissa. Anna on amerikkalainen näyttelijä. Declan on englantilainen, joka esittää irlantilaista, eikä hänen ääntämisensä kuulosta lainkaan aidolta.

Olin vuoden 2007 euroviisuissa esittämässä majakanvartijaa. Kuvaukset tehtiin helmikuussa, jolloin meri oli jäässä. Yritin selittää kuvaaja Veijalaiselle, ettei majakanvartija ole talvella töissä. Kuvaaja sanoi, ettei sitä kukaan huomaa. 100 miljoonaa katsojaa minulla oli, eikä kukaan huomannut.

Kuvissa ensin elokuvan digitoidut linnan rauniot ja erillisessä postauksessa kuvat paikan päältä.

Doolin

17 syyskuuta 2018

Kun suomalainen sanoo jotain kivaa englanniksi, hän sanoo ”nice”. Täällä Irlannissa kaikki kiva on ”lovely”.

Siispä sanoin tänään ihanalle auttavalle naiselle: ”Täällä Irlannissa kaikki ovat niin ”lovely””.

Tänään oli tarkoitus tulla länsirannikolle lähelle lauttarantaa, josta pienet laivat vievät ihmisiä Aran-saarille. Tarkoitus oli lähteä heti aamulla. Mutta täällä on kuin Helsinki-Tallinna-välillä. Kun tuulee, eivät pienet laivat kulje. Ei tänään, ei huomenna, eikä keskiviikkonakaan, joka on pahin päivistä. Tuuli on ollut koko päivän kova, ja puoli viisi iltapäivällä alkoi sataa. Kahden kilometrin matkaan sataman lipputoimistoon oli aikaa 32 minuuttia, ja se oli tehtävä jalan. Koko ajan satoi kaatamalla. Vaan sisälle ehti ennen sulkemista.

Aran-saarilla on filmattu elokuvan parhaat ja romanttisimmat kohtaukset. Saari ja sen ravintola (Declanin ravintola) on pakko nähdä. Pieni selostus siitä kuinka on Suomesta saakka tultu juuri tätä vierailua varten ja siitä kuinka elokuva oli niin lovely, että juuri sen takia tässä ollaan.

Irlantilaiset ovat ihania. Ei onnistu, mutta kun lähtee aamubussilla Galwayn kaupunkiin, pääsee sieltä klo 13 isolla laivalla saarille. Sataman ja kaupungin välillä kulkee puolelta päivin shuttlebus saarille matkaavia varten. Kaiken kukkuraksi lipputoimistosta kotiin lähdössä ollut rouva, tämä lovely, heitti Lodgeen, jottei tarvinnut takaisin kulkea sateessa.

Irlanti on kaikin tavoin suurenmoinen maa. Lodgessa aamiainen alkaa klo 8, mutta kun kuulivat aikaisesta lähdöstä, he lupasivat tehdä aamupalan seitsemäksi.

Päivän aikana sai tuntea irlantilaisen lämmön ja ystävällisyyden monta kertaa. Kun hieman epäilevästi katsoo, minne pitää mennä tai kääntyä, on heti paikalla joku auttamassa.

Juna- ja bussimatka Portlaoisesta Dooliniin osoitti, että Irlanti on todella vihreä saari. Kaikkialla ikkunoista näki vihreitä laitumia, puita ja pensaita. Vihreä on kirkkaan vihreää. Laitumilla lampaita ja lehmiä, tuhansia ja taas tuhansia. Kiviä täällä on niin hirmuisesti, että savolaiset olisivat kateellisia. Kun pellot piti saada viljaviksi, on kivistä tehty aitoja kaikkialle.

Parhaat ravintolat ovat täälläkin pubeja. Ruoka on tosi hyvää. Toki ihmettelee kalaruoan vähiä vaihtoehtoja kun meri on kivenheiton päässä. Ja täälläkin ollaan kuin sillit suolassa pienissä pöydissä.

Illan musiikista vastasi puoli yhdeksään asti vanhempi herrasmies viulullaan. Sen jälkeen odotettiin orkesteria, jonka jäsenet tulivat yksi kerrallaan, neljäs vähän ennen iltakymmentä. Sen jälkeen alkoi iloinen irlantilaisen musiikin soitanta, joka sai kaikkien jalat ilosta hyppimään. Laskin että ravintolan asiakkaista kaksi kolmannesta oli naisia. Tuskin orkesterin miehiä ihailemassa, koska neljäs soittaja oli nainen.

Dublinin pubeissa musiikki on tätä nykyajan meteliä, josta Beatles-ajan nuori ei ymmärrä sanan sanaa. Ja pubissa on huudettava, jos haluaa että naapuri kuulee puheen. Täällä lännessä kaikki on toisin. Musiikki on live-musiikkia ilman vahvistimia. Vaikka pub oli tupaten täynnä ihmisiä, sai vieressä istuvan puheesta selvän vaivatta.

Tuolla takana näkyvällä harjanteella Declan kosi Annaa

Inishmore – Aran-saaret

18 syyskuuta 2018

Elokuvamatkan huipennus piti olla tänään. Tippaakaan ei harmita, vaikka paljastui, ettei tämän päivän paikoista mikään ollut totta. Jos tätä elokuvahurmaa ei olisi lähtenyt hakemaan, koskaan en olisi tullut enää Irlantiin ja syysiltojen myrskyjen pubien ilo olisi jäänyt kokematta.

Annan piti tulla myrkyssä Walesista Irlannin itärannikolle, mutta kuvauspaikat ovatkin, ehkä, länsirannikolla Aran-saarilla Atlantin valtamerellä. Tunnin laivamatkan päässä rannikolta.

Miltä mahtoi tuntua naisista, jotka seurasivat keikkapaikalta toiselle Jari Sillanpäätä ja heittivät lavalle pikkupöksynsä. Siis sen jälkeen kun paljastui, ettei häntä naiset kiinnosta.

Ehkä tunne oli samanlainen kuin tänään Aran-saarten Kilmurvyn kylässä, jossa tarinan mukaan on Karkausvuoden tärkeimmät jaksot kuvattu.

Vaikka kuinka vertasi kylän taloja, teitä ja polkuja, ei löytänyt vertailukohtaa elokuvan kanssa. Kylän kahvilaravintolan emäntä kyllä väitti, että täällä kuvauksia tehtiin. Mutta ei. Hänenkään ravintolansa julkisivu ei mitenkään voi olla elokuvassa edes tietokoneella muutettuna. Sisäkuvaukset on varmaankin tehty studiolavasteissa.

Atlantin valtamereen ulottuvalla jyrkänteellä on olennainen osa elokuvassa. Siellä Declan kosi Annaa. Kuvassa Annalla on hienot kengät. Elokuvassa hän kävelee hienoilla kengillään jyrkänteelle miettimään tekemiään ratkaisuja.

Sinne jyrkänteelle ei ole kulkutietä. Lähelle pääsee, mutta varmasti ei hienoilla kengillä. Minulla oli tossut, monilla kunnon kulkemiseen sopivat vankkatekoiset kengät. Jyrkänteet ovat olleet täällä ikuisesti, mutta ihmisen käsi vasta 3000 vuotta. Eikä paljoa ole pystynyt luojan luomaa muuttamaan. Kylästä lähelle jyrkännettä on 20 minuutin hankala kävelymatka.

Tuuli ei haittaa. Pubissa lämmin tunnelma

Tänään on tuullut ja kovaa. Korkealla Dun Aengusin huipulla tuuli heilutti ylipainoista miestä kuin tulitikkua. Pipo oli laitettava taskuun, koska tuuli olisi sen vienyt ja ties minkälaisen putouksen olisi kohdannut, jos olisi vaistomaisesti yrittänyt ottaa piposta kiinni.

Laivasatama on Inish Moren saarella Kilronanissa. Sieltä on 8 km matka elokuvan luullulle kuvauspaikalle.

Tiet kautta maan ovat Irlannissa kapeita. Bussireittien tiet ovat hyväkuntoiset, mutta kapeammat kuin mökkitiemme Ristiinassa. Bussit mahtuvat nipin napin vastakkain. Tienpidon kustannukset ovat 25-30 prosenttia pienemmät kuin vastaavien Suomen teiden, vaikkei routarakenteita huomioisikaan.

Aran-saaret ovat hiipuvaa Irlantia. Se elää enää vain turismista. Ennen EU:ta täällä oli 30 kalastuslaivaa, mutta tänään vain kaksi. EU antaa vapaan kalastusoikeuden isojen kalastusmaiden troolareille ja se tappoi kalastuksen täällä. Sen näkee myös ravintoloissa, ja kala-ateriat ovat vähäiset ja vaatimattomat. Saarten rannoilla on tyhjiä taloja, joita ei käytetä edes kesäasuntoina. Täällä on kuin Suomen Kainuussa, nuoret lähtevät. Koulua saarilla voi käydä vain ala-asteen 13 vuotiaaksi.

Saarilla kudotaan kauniita villapuseroita, jotka ovat aika kalliita jos niitä vertaa Nepalin villatakkeihin, joita hankin kesällä kaksi uutta.

Täällä saarilla kuten koko Irlannissa on laitumilla lehmien, hevosten ja lampaiden lisäksi aaseja. Oli pakko kysyä, miksi aaseja. Doolin Lodgen aamutyöntekijä, unkarilainen nuori mies sanoi, että hänen kotimaassaan tehdään aaseista makkaraa. Paikalliset kauhistuivat tämän kuultuaan. Aasit ovat täällä lemmikkejä. Aasien kohtalo maailmassa on ollut aina julma. Siksi oli lovely kuulla, että aasien elo Irlannissa on mukavaa.

Pub ja elävää musiikkia Aran-saarilla

Anja: Aran-saaret (lue Inishmore) on ihana. Jos tykkää Atlantin tuulista ja seikkailusta, irlantilaisesta musiikista ja parhaimmillaan huikeasta pubitunnelmasta, kun pelastautuu tuulilta ja sateelta elävän tulen äärelle. Elokuvaa, josta puhut, en ole nähnyt, mutta useammankin seikkailun saarella elänyt. Myös suloisia majapaikkoja ja ystävällisiä ihmisiä. Ja ne kalliit villapaidat ja pipot (käsintehdyt) on öljykäsitelty niin, että niillä selviää lämpimänä kosteissakin keleissä;)

Inishmore on paikka, jonne ei pidä mennä yhdeksi yöksi. Tämä elokuvamatkailu oli päähänpisto, joka tuo vaihtelua reppumatkailijan arkeen.

Sattui kovasti myrskyisä päivä. Eka päivän tuulisuus vaati lähdön siirtämistä usealla tunnilla isompaan laivaan. Onneksi majapaikan emäntä meni tapaamaan ystäväänsä ja vei samalla autollaan Kilmurvyyn. Amerikkalainen pariskunta tuli samalla laivalla ja halusi nähdä Kilmurvyn kalliot, mutta kun he menivät vasta toisena päivänä, jäi kaikki kokematta.

Polkupyörä olisi ollut paras tapa tutustua saareen, mutta myrskytuulen takia tuskin olisi pysynyt pystyssä ja niin se jäi.

Irlannin pubeissa on live-musiikkia. Inishmoressa illan ravintolan esiintyjä lauloi ja soitti kitaraa. Live-musiikki tuo hienon tunnelman koko pubiin.

Majapaikan perhe oli tosi lovely, ja heidän kanssaan oli mukava keskustella niin EU:sta kuin Inishmoren tulevaisuudesta. Aamiainen oli runsas.

Irlantilaiset ovat ihmisinä tosi ihania. He tekevät matkasta aivan erityisen miellyttävän.

Ostin sekä villapaidan että otsapannan. Islannin pipo sai väistyä.

Aran-saarilta Galwayn kaupunkiin

20 syyskuuta 2018

Aamulla Aran-saarilla tuuli vielä voimakkaammin kuin tiistaina. Isotkaan laivat eivät lähteneet liikkeelle. Alkoi näyttää ikävältä torstain Beatles-konsertin kannalta.

Päivällä ei kuitenkaan satanut. Kun lähti kylille kävelemään, tuuli heitteli isoa miestä miten lystäsi. Samalla laivalla eilen tullut amerikkalainen 78-vuotias rouva kertoi, että he kävivät Karkausvuosi-elokuvan kylässä, mutta kaikki oli suljettu. Kivierämaahan ei päästetty ketään. Kylän kaupat ja ravintolat olivat kiinni.

Kylässä on piirroskuvia, kuinka muutaman miehen venekunta souti saarelta mantereelle. Tuskin tällaisena päivänä.

Aran-saarilla ei tällaisena päivänä tähän vuodenaikaan ole paljoa tekemistä. Kävellä voi kylän päästä päähän, mutta siihen ei kauaa aikaa mene. Polkupyörän voisi vuokrata, jos uskoo ettei tuuli vie mukanaan. Pubissa voi juoda olutta tai kahvia ja kirjoitella postikortteja. Ja mietiskellä syntyjä syviä. Dublinin jälkeen ei ole tullut vastaan yhtään afrikkalaista, ei yhtään arabia, kolme pakistanilaista tuli ja täällä Aran-saarilla ei näkynyt yhtään alle 15-vuotiasta lasta. Muutama koira ja matkan ensimmäiset kaksi kissaa tulivat tänään hieromaan ystävyyttä.

Paikallisten mielestä irlantilaiset politiikot eivät enää välitä omasta kansastaan. Kuulemma ovat EU:ssa mieliksi ja sitä kautta yrittävät saada henkilökohtaista etua. Oli helppo nyökyttää ja sanoa, että niin meilläkin ja vielä astetta enemmän.

Kello 17 päivän ainoa laiva kuitenkin lähti. Kaikki muut lähdöt oli peruttu. Aallot heittivät venettä korkealle laineille ja taas syöksy alas kuin Linnanmäen vuoristoradalla. Kävi mielessä, että testamentti on tekemättä ja niin moni asia hoitamatta.

Vaan helppoa se on turistin miettiä syntyjä syviä. Saarelaiset asuvat täällä 365 vuorokautta vuodessa ja karkausvuosina päivän enemmän. Ja syysmyrskyt ja talven tyrskyt ovat vasta tulossa.

B&B-paikan rouva kertoi, että täällä on vuodessa vain yhtenä päivänä tiet niin jäässä, ettei autoa voi ajaa. Nämä hotellit vai miksi niitä voi kutsua ovat perhehotelleja ja sellaisia Irlannissa on paljon. Tätä paikkaa pyörittää ikääntynyt aviopari. Mietin, mitä käy kun toinen ei enää jaksa. Palkkatyöntekijät veisivät tuloksen. Paikka on näiden kahden työpaikka, mutta ei enempää. Hintoja ei voi korottaa, koska näitä perheyrityksiä on täällä tuhansia.

Tunnin tyrskyjen jälkeen laiva tuli turvallisesti perille satamaan, joka on 30 km luoteeseen Galwayn kaupungista. Netistä varattu huone oli niin tunkkainen ja tupakansavuinen, ettei siellä olisi voinut olla minuuttiakaan. Vaikka huone oli jo veloitettu kortilta, se peruutettiin ihan siististi. Samalla alueella muutaman sadan metrin päässä oli ihan siisti Jurys Inn-hotelli. Kiva, iso huone joelle. Ja hinta tuplasti tuon tunkkaisen huoneen. Täällä Irlannissa hotellit ovat paljon kalliimpia kuin Suomessa, vaikka hintataso muutoin on hieman edullisempi.

Olen nukkunut kaikenlaisissa paikoissa reppumatkoillani. Kuten Perussa viiden dollarin huoneessa. Mutta näin hirmuisen tunkkaisen huoneen olen saanut edellisen kerran 1980-luvun alussa Jyväskylässä. Silloin piti nukkua talven jo tultua ikkuna auki, ja silti se oli karmea kokemus.

Päivi: Näitä Paulin matkakertomuksia kun lukee tuntuu melkein että olisin mukana. Sitä se hyvä mielikuvitus teettää. Kiitos Pauli!

Pauli; Mielikuvitus on tärkeä osa hyvää elämää. Ehkä teksteilläkin on oma merkityksensä. Olen kirjoittanut pikkupojasta asti ja nyt se alkaa sujua. Kirjoitan nämä matkakertomukseni yhdellä otolla, eikä niihin mene kuin 10-15 minuuttia. Ei ehdi hienostella, vaan kaikki tulee suoraan sydämestä.

Toki minulla on matkoilla mukana erillinen näppis. IPadin sormitökkimisellä ei yö riittäisi kirjoittamiseen.

Anssi Solala kertoi 1990-luvun alussa kuinka hän on nähnyt Applella tietokoneen, jossa ei ole näppistä lainkaan. Vähän sitä ihmettelin. Vuonna 1995 olin Hongkongissa ja ostin sieltä Apple Newtonin, joka oli se Anssin ihmetyksen aihe. Se oli hieno kone, mutta tuli aivan liian aikaisin. Sormella tietokoneen käyttö puhkesi kukkaan 2007 iPhonessa. Newtonissa näyttö oli suurempi, mutta silti käyttö oli takkuista. Newtonissa oli myös kynä sormen korvikkeena.

Sanotaan, että Nokialla oli kosketusnäyttöpuhelin pitkälle valmis mutta johto hylkäsi sen. Oli varmaan, mutta kyllä se taisi olla kopioitu Newtonista. Ainakin idea.

Pauli Vahtera on paikassa Jurys Inn Galway.

Enniskerry

21 syyskuuta 2018

Tunnin bussimatka Dublinista

Enniskerryn kahvila Poppies, josta Anna haki kahvit. He nukkuivat tuolla penkillä yön. Ja täältä bussilla Dubliniin. Poppiesin omenapiirakka on Irlannin paras.

Lopultakin oma dvd, josta rinnakkaiskuvien otto helpompaa. Panta on Inishmorelta.

Paikassa The Gaiety Theatre, Dublin

21. syyskuuta 2018

The Beatles Reunion ja Let It Be-yhtye Dublinissa

Matkan huipentuma oli Beatles-musiikin konsertti hienossa vanhassa Gaiety-teatterissa. 2,5 tuntia Beatles-musiikkia. 37 ikimuistoista kappaletta. Esiintyjät vaihtoivat eri Beatles-aikakauden vaatteisiin kappaleiden välillä. Taustalla videoita 60-luvun tapahtumista ja etenkin Beatles-hurmiosta.

Teatteri oli melkein loppuunmyyty. Oli paljon nuoria, mutta Beatles-aikakauden nuorista olin nyt nuorimmasta päästä. Aloitin fanittaa Beatlesia 13-vuotiaana heti 1962 Love me do-kappaleen julkaisun jälkeen. Sitä ei soitettu monopoli-Yleisradiossa. Siihen aikaan ajan hermolla olleet nuoret kuuntelivat musiikkia Radio Luxemburgista sekä merirosvoradioista.

Oli hienoa nähdä kuinka seniori-ikäiset naiset ja miehet riehaantuivat heilumaan seisaaltaan musiikin tahdissa ja laulamaan yhtyeen mukana. Sanat olivat tutut ja kappaleet kaikille tuttuja.

Englantilainen yhtye Let It Be on Dublinissa maanantaista lauantaihin ja esiintyy joka ilta. Esitykset olivat hyviä ja voimakkaiden tunteiden kanssa esitettyjä. Toki alkuperäiset ovat parempia, koska niiden tenho on jäänyt lähtemättömästi nuoren pojan mieleen.

Toki kappaleet All my loving, Yesterday ja monet muut toivat tipan silmään. Eniten hämmästytti, miten Beatlesit olivat pystyneet kirjoittamaan sanat When I´m Sixty four. Silloin nuorena mietin, ettei kukaan voi olla noin vanha. Nyt kun sen kuuli ja on tuon ikäpaalun ohittanut, se tuntui niin todelliselta.

Beatlesilla oli suuri vaikutus elämääni. Kasvoin tynnyrissä pikkukylässä 15 km päässä Salosta. Kuuntelin radiota päästäkseni ulos tynnyristä. Ja radiosta löysin Beatlesit, ensimmäisten suomalaisten joukossa. Beatlesit yhdessä ulkomaisten radioasemien kanssa avasivat minulle uuden maailman, jota uteliaana olen tarkkaillut paikan päällä. Kuten nytkin tällä Irlannin matkalla.

Ohjelman otsikossa oleva Reunion hämmensi, koska olin muutama vuosi sitten Afrikan itärannikolta 600 km Tyynelle merelle olevassa Reunion-valtiossa. Esityksessä oleva uutinen, jossa spekuloitiin Beatlesien hajoamisen jälkeen yhteen palaamista (re-united) valisti, mistä on kyse (re-union).

Pauli: Itse kuuntelin englantilaisia merirosvoasemia ja vähemmän Radio Nordia. Nord oli Suomessa erittäin suosittu nuorten keskuudessa, minkä vuoksi YLE aloitti kiireellä keväällä 1963 Sävelradion, joka soitti kevyttä musiikkia ”jopa kuusi tuntia päivässä.”

Päivi: Se konsertti oli sitten ”Lovely”, äläpäs unohda tuota vasta oppimaasi uutta sanaa, Pauli.

Anssi: Sinä Pauli elät elämäntäyteistä elämää!

Galway – Dublin – Enniskerry, 20-21 syyskuuta 2018

Lovely matka on ohi

Irlanti. On niin vaikeaa sanoa, mikä maailman maista on ollut kivoin kokemus. Ei edes, mikä Euroopassa. Islanti, Unkari kommunistiaikaan (kansa ei ollut kommunisteja), Irlanti. Irlannissa 1987 automatka meni pienten lasten kanssa vähän pieleen, koska koko ajan satoi. Heinäkuussa. Mutta nyt kaikki oli lovely korkojen kera. Irlantilaiset ovat todella kivaa kansaa. Siksipä tuliaisina on irlantilaista musiikkia enemmänkin. Sitä on kiva kuunnella kun taas matka menee autolla mökille.

Turisteista on tullut liian vaativia, tai pitäisikö sanoa elämästä vieraantuneita. Toukokuussa Inishmoressa oli ollut niin kuivaa, että ensin oli jouduttu säännöstelemään veden käyttöä yöaikaan ja vähän myöhemmin myös päivällä. Näin kuivaa ei ole ollut miesmuistiin. Jotkut turistit olivat alkaneet vaatia rahojaan takaisin kuivuuden takia. Ymmärtämättä, kuinka vaikeaa palvelujen tuottaminen on vedettömässä kylässä. Ihmiset osaavat vaatia kaikkea, mutta vastuuta he eivät osaa ottaa edes omasta elämästään.

Dublinissa tuli vielä kuvattua puiston silta, jossa Anna ja Declan miettivät elämäänsä. Ja sitten viimeinen kohde Enniskerry. Bussilla tunnin matka ja lipun hinta 3,30 euroa. Helsingistä Lahteen sama matka ajassa junalla ja hinta 11,70 euroa.

Anna tuo pahvimukikahvit Poppies-kahvilasta

Enniskerryn keskustan pikkupuisto oli elokuvassa suurempi. Mitenkähän tuokin perspektiivi oli onnistuttu tekemään. Ja elokuvan bussi meni kylässä reittiä, josta oikeat bussit eivät aja. Poppies-kahvilasta Anna haki mukikahvit, minkä takia kahvilan viehättävä sisäilmapiiri ei tullut esille. Pieni kylä, jossa ei montaa asukasta ole.

Tuli vielä puhetta aaseista irlantilaisten kanssa. Aaseja on alettu tuomaan Irlantiin lemmikeiksi, jonkun niihin hurahtaneen irlantilaisen näytettyä esimerkkiä. Aasit ovat lämpimien ilmastojen eläimiä, minkä vuoksi niillä on ohut karvasto. Ne palelevat Irlannissa. Niiden kaviot ovat evoluution myötä kasvaneet kävellä kovalla ja kivisillä mailla. Irlannissa niitä pidetään runsaiden sateiden pehmentämillä ruohikkoisilla pelloilla ja mailla, jonka takia ne kärsivät upotessaan maahan.

Sama se on ihmisillä. Eurooppalaisten ihon pigmentti on vaaleaa, koska täällä on kylmempää ja vähemmän aurinkoa. Afrikan kuumuudessa asukkaille muodostui suojakerros auringonvaloa vastaan. Kun afrikkalainen muuttaa Pohjois-Eurooppaan, on hän väärässä paikassa. Se korostuu, kun täällä tarvitaan D-vitamiinia, jota ei saa, jos pukeutuu koko ruumiin kasvoja myöten peittäviin asusteisiin. Tämä näkyy jo sairaustilastoissa. Kuten Dalai Lama sanoi, Eurooppa kuuluu eurooppalaisille. Hän, eikä kukaan muukaan tarkoita täydellistä rajat kiinni olemista, mutta laajamittaiset invaasiot ja maahanmuutot ovat tuhoksi kaikille.

Afrikkalaisia ja arabeja näkyi aamulla linja-autoaseman tienoilla Galwayssä enemmänkin, kuitenkin verrattuna Helsinkiin erittäin vähän. Se, missä he ovat, jäi epäselväksi matkan aikana.

Täällä myös on onni matkustaa bussilla. Halpabussiyhteys länsirannikon Galwaystä Dubliniin (207 km) maksoi 12 euroa, eikä matkalla ollut yhtään pysähdystä. ”Oikeat” bussit ja juna ovat 3-4 kertaa kalliimmat.

Irlannin arvonlisävero on 23 %, mutta esimerkiksi ruoan vero on vain 9 %. Veroa ei näytetä kuiteissa, vaikka samoja direktiivejä Irlanti noudattaa kuin Suomikin.

Turistioppaat mainostavat Temple Bar (kuva) pubia parhaana Dublinissa. Sen takia pubin piiriä on laajennettu kaikenlaiseen kivaan. Ahtaus, häly ja meteli olivat niin kovia, että kannatti mennä Beatles-illan jälkeen viereiseen pubiin, joka ei ole turistioppaiden suosiossa.

Matkailu avartaa. Mutta lentokentät alkavat olla vastenmielisyyden äärirajoilla. Dublininkaan kentällä ei ollut kiva olla. Aikaa kuluu. Matkalla turvatarkastukseen tuli mieleen Saksan keskitysleirit, joissa tahdoton kansa kulki jonossa eteenpäin teloitettavaksi. Uuden Kaledonian henkselit pois-nöyryytyksen jälkeen olen saanut olla rauhassa, mutta Dublinissa minut määrättiin laittamaan henkselit valaisuun. Ei tarvinnut tehdä mielenosoitusta, kun housut tippuivat jalasta tarkistuksen läpi mentäessä. Sääreni eivät enää kiinnostaneet ketään samalla tavalla kuin KPMG:n joulujuhlissa 1984, jolloin voitin säkki päällä pidetyn Mr. Sääri-kilpailun. Elämä on vuosi vuodelta ikävämpää, mutta kun kontrollia lisätään asteittain, emme huomaa sitä. Meille käy vielä kuin sammakoille, jotka laitetaan veteen, jota lämmitetään sähköliedellä.

Puolen yön jälkeen kehäradalla tulijaryhmät näyttivät ylivertaisuuttaan junassa. Ei väkivaltaisesti, mutta takki auki esiintyen Suomen omistajina. Beniniläinen seurattava kaukoystävä kirjoitti Facebookissa kuinka hän on pettynyt Suomeen, vaikka on saanut täällä kaiken ilmaiseksi. Oleskeluluvankin sai kielteisen turvapaikkapäätöksen jälkeen tekemällä pika-avioliiton suomalaisen naisen kanssa. Hän uhosi FB:ssä, että ”meidän afrikkalaisten tulee osoittaa eurooppalaisille, kuka käskee ja kuka määrää”. Tähän on tultu. Kun kaiken saa mitään tekemättä, ei mikään ole riittävästi.

Porissa asuva ystäväni laittoi tiedoksi uutisen kotiseudullaan tapahtuneesta naisen taposta/murhasta. Nimeä ei tietenkään media kerro, mutta kuitenkin sen verran että kyse oli irakilaisesta? turvapaikanhakijasta. Kun joku kahjo teki minusta rikosilmoituksen FB-päivityksestäni, Vantaan Sanomat laittoi heti kuvan ja nimen julki. Juttuhan oli perätön ja se kuivui kokoon. Se perusteli julkistusta sillä, että olin Vantaan valtuustossa ja siksi poliittinen toimija. Kirkkovaltuusto ei ilmeisesti ole politiikkaa ja nimen voi jättää murhankin yhteydessä julkaisematta kun on oikeantaustainen tappaja.

Leap Year DVD on suojattu siten, etten saa kuvakaappauksia Applen yleisellä kaapparilla. Lopuksi kuva keskuspuiston sillalta youtubesta sekä kuva sateiselta sillalta otettuna sekä Poppies kahvilasta tulleesta Annasta. Poppies aito kuva on edellisessä postauksessa.

Tarkoitus oli tehdä kuvakavalkadi iPhone kuvista ja niiden rinnalla sama kuvan paikka elokuvasta. Se onkin sen verran isotöinen, että ehkä teen, ehkä en, myöhemmin.

Kiitos kaikille matkassa mukana olleille. Anssi (jonka kanssa on seikkailtu Hawaiilla asti) totesi kauniisti: ”Sinä Pauli elät elämäntäyteistä elämää!”. Siihen voi lisätä, että kovan hinnan siitä on saanut maksaa, mutta ehkä juuri siksi elämästä on tullut tällainen. Sitä on ohjannut pienestä pojasta alkaen uteliaisuus, joka on kaiken elämäntäyteisyyden kivijalka.