Suuret ikäluokat

Tämän tarinan kannalta on tärkeää muistaa, että minä muitten Hiiden kylän lasten mukana kuulumme suuriin ikäluokkiin, jotka syntyivät jatkosodan loppumisen jälkeen miesten palattua rintamilta kotiin.

Isämme Paavo aloitti varusmiespalveluksen syyskuussa 1939 21 vuotiaana. Talvisodan jälkeen hän jäi vielä armeijaan, josta vapautui vasta 1.3.1941. Jatkosotaan hän joutui 16.6.1941 ja toimi taistelulähettinä mm. Syvärin rintamalla. Joulukuussa 1941 isämme määrättiin ajomieheksi talouskomppaniaan ja kesällä 1942 leipojaksi Syvärille. Leipomohommiin hän joutui kun komppaniassa oli etsitty leipuritaitoisia miehiä ja Paavo oli ainoana nostanut kätensä – vaikkei ollut koskaan mitään leiponut. Elokuussa 1944 Paavosta tuli kiväärimies. Hengissä säilyneenä hänet kotiutettiin marraskuussa 1944.

Tarinani vänrikki Koskela on Kustaa Lindholm, Suoma-tädin mies. Kustaa osallistui talvisodasta jatkosotaan ja Lapin sotaan. Hän oli kolme vuotta isäämme vanhempi. Jatkosodassa Kustaa joutui taas jalkaväkirykmenttiin etulinjoille. Hän oli ryhmänjohtajana eri taisteluissa – jopa valtaamassa Kemiä takaisin Lapin sodassa. Kustaasta tehtiin sodan loppumetreillä kersantti ja hän sai monta kunniamerkkiä. Niitä ei kuitenkaan esitelty meille lapsille. Isiemme sotatehtävistä olen lukenut vasta 2000-luvulla kirjasta ”Salon seutu Suomea puolustamassa”.

Suomen joukot lopettivat sotatoimet 4.9.1944, Neuvostoliitto seuraavana päivänä, jolloin aselepo astui voimaan. Isämme pääsivät siviiliin marraskuussa.

Vaikka synnyimme rauhan oloihin, oli elämä sodan jälkeen vaikeaa niin maalla kuin kaupungeissa. Asuntoja ei ollut, ja ruokaa oli vähän. Kun Pentti syntyi maaliskuussa vuonna 1946 joutui äiti Haarojan navettaan lehmiä hoitamaan ilman mitään äitiyslomia, heti kun sängystä ylös jaksoi nousta. Kun äiti oli töissä, hoitivat Aarne ja Aino vauvaikäisiä Penttiä ja Arjaa Nokalla. Ruoka oli usein jotain isäntien ruoantähteistä tehtyä kaura- tai perunavelliä.

Sota heijastui vuosia kaikkialle, vaikkei lapsen mielellä sitä voinut ymmärtää. Lapsi ottaa vastaan sen mikä on, ja kokee pienetkin asiat suurina. Parhaat muistoni isästäni on kun hän makasi sängyssä ja istuin hänen säärensä päällä ja isä nosteli minua kattoon ja alas. Muistan, että hän teki sitä vain huppelissa ollessaan, mutta silti se oli ikimuistoista.

Tämä pieni kirja on kirjoitettu lasteni pyynnöstä, kun he halusivat tietää, millaista elämä oli omassa lapsuudessani. Kirjani on kunnianosoitus niille Hiiden kylän miehille ja naisille, jotka pelastivat Suomen Neuvostoliiton hirmuvallasta ja jotka perheineen käsittämättömällä sitkeydellään omalta osaltaan nostivat Suomen jaloilleen sodan raunioista.

Kirjan tekemiseen ovat osallistuneet veljeni ja sisareni omien muistelujensa kautta.

Ristiinassa, huhtikuun 29 päivänä 2006

Pauli Vahtera