Puola

Puolan tasavalta (puol. Rzeczpospolita Polska) eli Puola (puol. Polska) on valtio Keski-Euroopan itäosassa Itämeren etelärannalla. Puolan pääkaupunki on Varsova (1,7 miljoonaa asukasta). Puolassa asuu 38 miljoonaa asukasta. Sudeettien ja Karpaattien vuoria lukuun ottamatta Puola on jääkausien muovaamaa hedelmällistä tasankoa, jota halkovat Veiksel ja Oder sivujokineen. Puola on saanut nimensä varhaiskeskiajalla läntisessä Puolassa asuneesta polaanien heimosta. Polaanien nimi puolestaan juontuu mahdollisesti sanasta pole (pelto).

Puola oli yksi Keski-Euroopan mahtavimmista valtioista viime vuosituhannen puolivälissä. 1600-luvun puolivälin jälkeen se on tullut moneen kertaan naapuriensa valloittamaksi ja jakamaksi. Maailmansotien välisenä aikana se oli uudelleen itsenäinen, mutta toisessa maailmansodassa sekä Saksa että Neuvostoliitto valtasivat sen alueita. Vuodesta 1955 Neuvostoliiton romahtamiseen saakka se oli osa Varsovan liitoksi kutsuttua kommunistista blokkia. 1990-luvulla Puolassa siirryttiin suunnitelmataloudesta markkinatalouteen. Puola liittyi sotilasliitto Natoon 1999 ja Euroopan unioniin vuonna 2004. (Wikipedia)

Pomerania

Perjantai 22.6.1984

Pakkaamista koko päivä. Juha jää nukkumaan kun Ulla lähti Miikan ja Jukan kanssa viemään kotimme kukat hoitoon Espooseen. Matkalla muistui mieleen – avain jäi kotiin. Eipä hämminkiä – on tehtävä joko iltakoukkaus sitä kautta tai piilotettava avain ulos. Kehä III:lla alkaa paluumatkalla rankkasade. Tuntuu tulevan Suomeen oikea kesä. Loppupakkaukset joudumme tekemään kilpaa kellon kanssa. Espoossa Kaitsu ja Tuula ovat jo saattovalmiina odottamassa. Bensanhaku Niittykummun Essolta ja Pomeranian jonoon ehdimme kymmenisen minuuttia myöhässä. Jonottamaan totutteleminen alkaa jo tässä. Kaitsu ja Tuula ilmestyvät auton viereen ja kertovat lähtevänsä juhannussaunaan. Miikka buukataan kansipaikalle, tosin tyttö toteaa hänen varmaankin hytissä nukkuvan. Auto saadaan laivalla aivan etujonoon ja hytin etsintä alkaa. Numerointi heittää sinne tänne, mutta löytyyhän se hytti lopulta. Finnjetin kanakopin jälkeen ruhtinaallisen suuri. Vessa ja suihkukin löytyvät hytistä, hieman suttaisen näköinen, mutta siihen on pikku hiljaa totuttava. Kannella käväistään katsomassa näkyykö nuorta paria satamassa. Eipä näy ja päätetään lähteä kylmää pakoon baariin. Tallinnan Ots kärkkyy Pomeranian paikkaa. Jukka katselee kovin ikkunasta ja muistaa Viron laivan humalaiset sedät. Pojilla Pepsit mahassa ja meillä ruotsalaiset olut lähdemme hyttiin eväsruokailuun. Miikan kanssa käymme sitä ennen kannella katsomassa luotsin lähdön Harmajalle. Eväsbacardit vielä ja uni valtaa reissumatkailijat.

Aamulla (23.6.) suunnistamme ravintolaan aamiaiselle. Lysti maksaa 22 markkaa per nuppi, pojat saamme yhden aikuisen hinnalla. Seisovasta pöydästä löytyy erilaisia makkaroita, juustoja ja suolakaloja. Kahvia on Puolan poika antamassa isosta kanisterista, jonka hana vuotaa. Asia on hallinnassa, koska lattialle hanan alle on asetettu lautanen. Appelsiinimehu oli tullessa loppu, mutta pian ilmestyy toinen Puolan poika mehua jakamaan. Pikku lasit täyttyvät roimasti laimennetulla mehulla, jopa Juha kieltäytyi santsauksesta. Ruskea kananmuna ja pulla sentään pikkumiehelle upposivat. Kioskikaupassa poiketaan karkkiostoksilla, Fazerin suklaa, englantilaiset lakut ja ruotsalaiset tikkarit. Viinat jätetään ostamatta, koska ei hintataso kovin huokea ole. Painettua, mukaan saatavaa hinnastoa ei ole, vaan hinnat on tutkittava seinällä olevista papereista.

Laivalla ei liikoja tekemisiä ole, lastenhuonekin on pieni koppero muutamine palikoineen. Pojat leikkivät hytin lattialla omilla autoillaan ja isommat lueskelevat lehtiä ja kirjoja. Pienet torkutkin tulee otetuksi. Kahden jälkeen lähdemme syömään. Paulin kanssa tilaamme pippuripihvit á 28 markkaa ja pojille Oskarin leikkeet á 32 markkaa per kaksi. Seuraava ohjelmanumero ajoittuu neljän tienoille eli Pauli käy hakemassa passit + suorittamassa pakolliset valuutanvaihdot ja bensakuponkien oston. Vaihtamaan jouduttiin 15 dollaria per päivä per aikuinen. Bensakuponkeja ostettiin 70 litraa ja rahaa hupeni 548 markkaa koko roskaan.

Paras ohjelmanumero tuppasi unohtumaan. Kello 14.45 laiva saapui Visbyyn. Vettä tuli taivaan täydeltä. Ulla ja Miikka seisoivat urhoollisesti kannella laskemassa poisjäävät  20 polkupyöräilijiää ja kuusi autoa + ryhmä matkustajia. Autoja tuli Ruotsista kokonaista yksi. Ilmakin kirkastui merelle päästessämme ja pikkuhiljaa puuskuttelimme eteenpäin. Matkanteko tuntui ihan mukavalta kun laivakaan ei tärissyt kuten menneenä kesänä. Iltakahveilla ja jädeillä kävimme vielä ja pikku hiljaa mietimme nukkumaanmenoa. Jukka ja Juha nukahtivat alapetille jalat vastakkain ja Miikka yläpedille. Kello näytti kymmentä ja laiva alkoi uhkaavasti heilua. Iltabacardit otettiin ja myrsky sen kun yltyi.

Pauli kiipesi toiselle yläpedille ja nukahti heti. Ulla valvoi alapedillä ja voi huonosti laivan keinumisen tahdissa. Siinä se yö kului kelloa vahtiessa, Miikkaa turvavöihin kiinnittäessä ja pikkupoikien putoamista odotellessa. Ensimmäisenä yönä Juha putosi monet kerrat sängystä – nyt tyrskyssä pysyi siellä. Neljän maissa yöllä heräsi ja ihmetteli laivan keinumista ja totesi laivasedän olevan humalassa.

Yön kuluessa Ulla mietti, ettei samalla kyydillä takaisin tule, jos laiva pystyssä satamaan pääsee. Aamulla Pauli taloudellisena miehenä totesi asiaan, että matka on jo maksettu. Sepä siitä vaihtohommelista. Joskus kuuden maissa myrsky vihdoin tyyntyi ja Ulla pystyi pari tuntia nukkumaan.

Aamiaisen olimme jo päättäneet jättää väliin ja Gdanskin jo näkyessä kävimme koko kööri vielä suihkussa. Autokannella ulosajoa odotellessamme kävi rekkakuski valuutanvaihtoa tarjoamassa. Tullijonossa seisoimme 1,5 tuntia. Suomipojat edessä kuvasivat toisiaan viskikanisterit kädessä ja Eesti, Eesti soi niin perkeleesti. Suoranainen ihme, että olivat eilisen juhlinnan jälkeen rattiin selvinneet. Yksi kavereista yritti yöllä meidänkin hyttiimme täysseili päällä. Hapankorppuja, suolamakkaraa ja juustoa mutustelimme aikamme kuluksi. Vihdoin päästiin tulliin, passit otettiin ja lapset laskettiin. Rahanvaihtopaperi ja ensimmäinen ongelma – paperin taakse olisi pitänyt kirjoittaa mukana oleva valuuttamäärä. Paulilta onneksi löytyi lappu, johon oli kotona valuutat merkinnyt. Takaluukun pyysi tulli avamaan, mutta sieltä ei mikään innostanut, kysyi vain kameran merkkiä. Pauli muisti ykskaks, että oli unohtanut vähentää Suomen markoista laivan bensaostot ja yritti selvittää, että paperissa on yksi virhe, mutta tulli viittasi kintaallaan ja löi leiman bumakaan. Pienessä tihkusateessa pääsimme matkaan. Ensivaikutelma oli Tallinnankin matkan jälkeen hieman tyrmäävä. Paulikin ymmärsi ympärilleen katsellessaan pakolliset rahanvaihdot.

Menomatka Gdanskista Istanbuliin 1984

Sunnuntai 24.6.1984

Varsovan tie löytyi onnella surkeista tienviitoista huolimatta ja sufeepaikan etsintä alkoi. Tien poskessa olikin pian lupaavan näköinen ravinteli – sieltä ei vaan kahvia saanut, jos ei muutakaan. Tien päälle seuraavaa paikkaa etsimään, pian se löytyikin – kahvia ei vaan ollut sielläkään, mutta punaista limua tilattiin – kolme pulloa limua kahdella ja puolella markalla. Vielä kolmannen kerran yritimme kahvia saada – turhaan. Samat suomalaiset pojat eksyivät tähän ravintolaan ja meno tuntui jatkuvan yhtä lujana. Kertoivat, etteivät yritäkään Puolassa selvitä – kuskiparka.

Luovuttiin kahvipaikan etsinnästä ja menimme p-paikalle omille eväille. Juha oli taakse nukahtanut, mutta heräsi kanarisotolle. Kahvia keitellessä hurahti suomalainen Volvo tauolle. Olivat ehtineet jo käydä yhden keskitysleirin katsastamassa. Köyhää totesivat ja hurahtivat jatkamaan matkaansa.

Puolessa välissä Varsovaa tie parani huomattavasti. Miliisi pysäytti tiensivuun ja pelästyimme liekö ensimmäiset sakot. Siinä ihmetellessä alkoi yht´äkkiä kuulua laulua kika, koka, kika, koka. Sivutieltä tupsahti kaksi hevosta ratsastajilla liput kädessä ja niiden jälkeen alkoi hevosvaunujono. Ensimmäisissä puuvaunuissa istui kylän pappi risteineen ja loput vaunut olivat täynnä kylän väkeä – mummot huivit päässään. Joukko ylitti valtatien, mistä syy pysähdykseemme ja jatkoi laulaen matkaansa. Liekö kyseessä jokin juhannusjuhla, koska vaunut oli koivunoksilla koristeltu.

Tien vierestä ostimme mansikoita mukaan. Hintaa selviteltiin numeroita hiekkaan piirtämällä. Kopankin olisi saanut mukaan lisämaksusta. Päädyimme muovipussikaatoon ja noin kolmisen litraa mansikoita maksoi 290 zlotyä. Pikkumiehillä alkoi mansikkajuhla takapenkillä ja siinä meinasivat aikuiset jäädä toiseksi.

Varsovaa lähestyimme oikein monikaistaista tietä ja yösijan etsintä alkoi. Mielessä oli jo käynyt hotelliyö, mutta unelma murskaantui nopeasti. Vaivoin ja kyselemällä löytämästämme hotellista olisi huoneita löytynyt 340 Suomen markkaa kappaleelta ja maan tavan mukaan meidän olisi pitänyt kahteen sellaiseen majoittua. Päätimme yhteistuumin hylätä 680 markan (2019: 243 euroa) tarjouksen ja lähdimme kämppärin etsintään. Varsovan karttoja oli hotellissa yksi, sitä ei myyty, mutta suostuivat antamaan mukaansa kaupungin esittelylehden, jossa oli karkea piirros kaupungista ja siihen merkitsivät camping-platzin paikan.

Pauli pisti koko kuuluisan suunnistusvaistonsa peliin ja onnistuimme löytämään paikan. Saksan kielellä selvitettiin asiat ja maksettiin 808 zlotyä, 40 markkaa (2019: 14 euroa). Huonosti nukuttu yö ja ajomatka olivat tehneet tehtävänsä. Ullalla, Paulilla ja Miikalla kamala päänsärky. Miikan kanssa selvittiin pulverin otolla. Pauli ei pystynyt telttaa tekemään. Yritimme Miikan kanssa pystyttää pikkutelttaa, mutta tukitankoja oli jäänyt Suomeen. Onneksi Pauli tohkeentui ja iso teltta saatiin pystyyn. Puolalainen mies tuli hyvällä englannilla kysymään Juhan valkoisesta hiuskohdasta. Juha oli käynyt tuttavuutta tekemässä. Camping-alueen vierellä oli urheilukenttä, johon suunniteltiin aamuhölkkää.

Tien toisella puolella olevasta baarista kävimme ostamassa ranskalaiset. Sulkemisaika oli lähellä (kello 22) eikä löytynyt kuin neljät ranskalaiset, mutta tyytyväisiä olimme niihinkin. Kaljaa ei ollut. Nukkumista häiritsi kadulla kuuluva autojen häly ja yöllä sateen rapina.

Ajokilometrejä takana noin 350.

Maanantai 25.6.1984

Herätessä näyttää synkältä, pelätään sadetta. Paulin aamupuskilta teltan purkuun 50 minuuttia. Ajetaan katsastamaan vanha kaupunki. Keskustasta saatiin parkkipaikka kulttuuripalatsin edestä (234 metriä korkea, 3289 huonetta, 4 teatteria, 4 elokuva-teatteria, uima-allas, näyttelytiloja jne.) Neuvosto-liiton lahjana rakennettu vuosina 1952-55. Pojille sadetakit niskaan ja makkaranostoon. Makkarakauppa löytyykin pian, mutta kupongit puuttuvat. Juustoa meille myydään ja leipää. Olisimme ostaneet valkoista leipää, mutta myyjä näyttää niiden olevan vanhoja ja myy meille mustan leivän. Kilo pipareita ostetaan vielä, viinaa ei saada – näytetään vain kelloa niema, niema. Katukojusta ostetaan kaali ja todetaan mansikat vielä halvemmiksi kuin eilen tienposkessa.

Katu ylitetään alikulkutunnelia pitkin ja jäämme kulmaan miettimään, missä on vanha kaupunki. Seinällä lukee opasteita ja tavataan sieltä Praga. Heti syöksyy siivoojatäti paikalle toistaen praga, praga ja osoittaa eteenpäin. Selitämme vanhat kaupungit saksaksi ja englanniksi, ei ymmärrä ja huutelee miliisipojat apuun. Huonoa on heidänkin kielitaitonsa. Onneksi tulee vanha saksaa puhuva pappa paikalle ja saamme ohjeet. Kävellään neuvottuun suuntaan – ei löydy. Löytyypä taas vanha rouva – saksalainen, naimisissa täällä, joka vie meidät oikealle bussipysäkille, kävellä on kuulemma liian pitkä matka. 107 numeroiseen bussiin astumme ja ajamme ilman maksua vanhaan kaupunkiin.

Syömme siellä puolalaiset hot dogit – sämpylä, jonka välissä on sieniä ja purjosipuleita paistettuina. Hyviltä maistuivat kaikille ja maksoivat 35 zlotyä kappale. Bussilla ajoimme takaisin auton lähelle ja Jukalle antoi Puolan täti karkin. Hinausautonkuljetusauto seisoi Opelin vieressä ja Miikka pelästytti sanomalla meidänkin auton siellä olevan. Varsovasta etsittiin vielä bensa-asema ja suunnistettiin kohti Krakovaa. Tienposkessa syötiin loput kuivamuonat. P-paikalle tuli kaksi pikkupoikaa pesemään auton ikkunat ja annoimme kympin maksuksi.

Krakovaan ajettaessa jouduimme kolmeen tutkaan, mutta vastaantulijat kertoivat valoillaan jokaisesta. Valomerkin huomaa vielä hyvin, koska päivällä ajettaessa täällä ei käytetä valoja. Krakovaan saavuimme vihdoin vähän ennen iltayhdeksää ja alkoi taas telttapaikan etsintä ja totta kai kaupungin kartta puuttuu. Monilta kysyttiin ja kaikki neuvoivat eri suuntiin. Pauli näki yhden viitankin, muttei auttanut löytymisessä. Kellon ja pimeyden kanssa kilpaa hiki hatussa kaahattiin ympäriinsä ja lähellä oltiin, muttei sitä koskaan löydetty. Eipä auttanut muu kuin ottaa suunta kohti suolakaivoskaupunkia ja majoittautua tienposkeen. Löydettiinkin pian sopiva syvennys kallion päältä, josta katselimme lähiötalojen valoja ja katulamppukin valaisi mukavasti. Pauli oli onnistunut saamaan viinipullonkin ja sitä sitten etupenkillä naukkailimme. Nukkuminen sujui katkonaisesti kun välillä piti puutuneita jäseniä yrittää oikoa.

Tiistai 26.6.1984

Kuuden kieppeillä heräsivät Juha ja Miikka ja ulkona tuli vettä. Aamutoimilla olimme ehtineet jo käydä kun bussi koukkasi viereen ja ihmisiä alkoi lapata siihen. Olimme siis yöpyneet bussin päättärillä.

Wieliczka

Wieliczkan kaupungissa olimme jo ennen kahdeksaa ja mikä onni, pääsimme heti mukaan suolakaivoskierrokselle. Opasmiehellä oli kaivosmiehen vaatteet ja valkoinen kypärä päässä. Hänen johdollaan läksimme laskeutumaan puuportaita maan alle. 54 porrasväliä mentiin – Jukka ja Miikka jaksoivat koko matkan kävellä, mutta Juhalle olivat viimeisimmät portaat liikaa ja kantohommaksi meni.

Kommunismin aikana kaivos oli realistisempi kuin nyt turisteja varten upeiksi tehty kaivos. Todellakin alkoi harmittaa omien kuviemme tuhoutuminen.

Suolakaivos on tässä Karpaattien rinteillä toiminut jo 1000-luvulla. Käytävät olivat yli 300 metriä syvällä ja turistireitin pituus oli 3 km ja sitä tehtiin kolme tuntia. Suurimmat holvit olivat yli 40 m korkeita ja eräässä holvissa oli kaksi järveä. Suolakaivosmuseo oli 135 metriä syvällä. Jukka flirttaili puolalaisen naisen kanssa ja sai tältä kaivoksessa olevasta matkamuistomyymälästä Wieliczkan muistomerkin.

Välillä oli pikkumiehiä kannettava. Ylös pääsimme onneksi kaivoskuiluhissillä. Aika ajoin oli säkkipimeää ja pikkumiesten sydämet hakkasivat.

Aushwitz

Wielicskasta suunnistimme kohti Aushwitchia. Piti löytää oikotie, mutta jouduimme kylätielle, jossa vastaantulijoita oli väistettävä pientareelle röhelöisen asfaltin reunan yli. Oswiecimin kaupunki kuitenkin löytyi, koska ainoat hyvät opasteet auttoivat. Auto jätettiin parkkipaikalle. Juha herätettiin ja pienessä tihkusateessa lähdimme Auschwitziin. Tuplapiikkilanka-aitojen välissä oli portti, jonka päällä luku Arbeit macht frei (työ tekee vapaaksi) ja siitä alkoi synkeä kasarmialue. Tiilikasarmit oli museoitu ja heti ensimmäisessä alkoi koko järkytys. Sementtilattialle oli yhdessä huoneessa heitetty pelkkiä heiniä makuualustaksi. Parannettu painos oli heinillä täytetyt säkit ja kaikkein paras puusta kyhätyt toinen toisissaan kiinni kolmessa kerroksessa olevat sängyt.

Kasarmeihin oli kerätty alkuperäisiä natsien papereita: nimiluetteloita, henkilötietokaavakkeita, sotilasohjeita jne. Seinillä oli paljon alkuperäisvalokuvia suurennettuina. Yhdessä huoneessa oli lasiseinän takana koko kasarmin pituudelta vangittujen kenkiä, toisessa matkalaukkuja, kolmannessa taloustavaroita ja lasikaapissa oli pikkulasten vaatteita, kenkiä, tutinrengas – lasin päälle oli joku vierailija asettanut tuoreen neilikan. Leirin sivulla piikkilanka-aidan toisella puolella sijaitsi krematorio. Pauli kävi sisällä ensin, sen jälkeen Ulla ja Miikka. Pikkumiehiä ei sinne päästetty. Krematoriossa oli ensin suuri sementtilattiainen huone, jossa ihmiset kehotettiin riisuuntumaan. Tähän johdettiin kaasu ja vieressä olivat polttouunit oven takana. Uunien eteen oli asetettu kynttilöitä palamaan ja sinne oli tuotu paljon kukkia.

Kolmen maissa oli lähdettävä järkyttävin tuntein jatkamaan matkaa. Suuntana Chyżne´n rajanylityspaikka. Matkan teko kävi suht hitaasti kapeiden teiden ja hitaiden kulkuneuvojen takia. Yksi bensa-asema nähtiin, mutta mietittiin, että lähempänä rajaa kyllä saadaan bensaa. Vuoristokylässä löytyi seuraava asema – remontissa ja kiinni. Tsekkoslovakian kuponkeja ei ole (Suomen Autoliitosta olisi saanut 25 %:n alennuksen), rajalla ei saa ja ainoastaan valtionpankin konttoreista saa ostaa. Siinäpä uutta ongelmaa kyllikseen.

Nowy Targ – Chyżne

Pauli syöksyy ravintolasta kysymään lähintä bensapaikkaa. Ilmeillä, eleillä ja jotain tietoa heruu – epäluotettavaa. Ulkona rekkakuski näyttää kartan avulla tien. Vuoritietä ajamaan. Pauli epäilee tien vievän Zakopaneen; ylityspaikka on vain paikallisille. Ulla pysäyttää rekan vuoristotiellä – kysyy bensiiniä ja tietä. Da, da, bensiini Nowy Targ ja tätä tietä pääsee. Vihdoin saavutaan Nowy Targiin. Liikenneympyrässä Pauli kysyy pojilta ja saamme oikean suunnan. Bensa-aseman viitta ilmestyy ja sitä lähdetään seuraamaan. Viitta neuvoo 500 metriä vasemmalle – joudumme pussiin. Uudestaan pääkadulle. Pauli juoksee kadulla kädet huitoen ja yrittää selvittää aseman paikan. Vihdoin yksi tyttö neuvoo eteenpäin ja sieltä se asema löytyy. Jonoa on tielle saakka. Loput kupongit eli 40 litraa tankataan 94:ää. Pikku tietä jatketaan rajanylitykseen Chyżne´een.

Rajalla puomi alhaalla – odotetaan viitisen minuuttia ja päästään tulliin. Puolan pappa viittoo molemmat sisälle. Passintarkastus ja pöydän toiseen päähän Tsekkoslovakian passintarkastukseen. Täytetään bumaka ja saadaan kolmen päivän oleskelu. Pappa ei puhu minkään maan kieltä. Pauli yrittää valuutanvaihtokopista rahanvaihtoa, mutta Puolan täti ei edes haluaisi keskustella, ei onnistu. Tsekkipappa viittoo toiselle puolelle huonetta ja viereen saapuu hieman nenäkäs nuori puolalainen tulli. Kysyy rahoja – laivasta saatuun valuutanvaihtobumakaan pitää kirjoittaa nyt mukana olevat rahat, sen jälkeen haluaa nähdä ”all this money”. Selitetään, että piilossa autossa, OK, etsikää. Kokemuksesta rikkaampina menemme hyväntuulisina purkamaan takatilan, jotta saamme varapyörän alta rahat esille. Ulkona olevalle pöydälle sitten ilmestyy eri maiden valuuttojen koko kirjo. Suomenmarkat vetää tulli Ullan lompakosta ja haluaa käsilaukun katsoa. Sivutaskusta selailee papereita kunnes pikkupöksyt ilmestyy käteen ja homma hänelle riittää. Saksanmarkkoja ja puntia yrittää laskea, jostain ilmestyy lisää puntia – muut tullivirkailijat tulevat viereen ihmettelemään. Tsekkoslovakian naistulli käy saksaksi sanomassa, että älkää levitelkö noin vapaasti rahoja. Nenäkäs tulli kysyy ”kuinka paljon paluumatkalla voitte Suomeen viedä”. Epäilee meillä olevan liikaa rahaa. Selitetään, että enemmän mahtuisi, sen jälkeen toteaa ok, hyvää matkaa. Aletaan lapata tavaroita takaisin.

jatkuu Slovakia –> (Tulimme Puolasta nykyisen Slovakian puolelle)

 

Paluumatka Helsinkiin

Tiistai 31.7.1984

Yö Itä-Berliinin campingilla oli yllättäen vaihtunut yöajoksi halki Puolan pitkin perunapeltoisia teitä. Jukka aloitti syntymäpäivänsä piirrellen kuvia kahteen yöllä – takapenkillä oli ahdasta.

Ajoimme kaksi kertaa harhaan ja kello 3 liityimme rekkojen seuraan tunniksi. Matka jatkui ja kello 7.20 saavuimme Sopotin campingille numero 19 ”Good Morning”.

Sitä ennen oli kahdesti ajettu harhaan, mutta juopon ja miliisin avulla selvisi toinen, omin voimin toinen harha. Kello 4.30 raahattiin yksi lapsi hoitoon, ja viiden jälkeen odotettiin junaa 15 minuuttia, junaa, joka ei koskaan tullut. Tien vieressä puolalaisrouvalla taisi ulkovessassa olla tukalat olot junaa odotellessa.

Menimme kauppaan. Jos yöllä Puola oli näyttänyt likaiselta, koko karmeus räjähti vasta nyt silmille. Puolalaisten jonossa oli tukalaa haistaa kaupan hajuja ja katsoa kun voin sijasta myytiin kärryrasvan näköistä ainetta. Hillo- ja tyhjien limupurkkien lisäksi ei kaupassa muuta ollutkaan. Saatiin sentään sämpylät.

Sopot

Iltapäivällä menimme kuuluisaan Sopotin kaupunkiin. Sitä ennen oli yritetty uida paljon mainostetuilla hiekkarannoilla. Vesi oli niin likaista, että vain vesipeto Jukka uskalsi katsella itsensä.

Grand Hotelin ihastuttavan kassan kanssa Pauli yritti selvittää valuutanvaihdon ongelmia. Ullan passi oli kanissa campingilla, joten vain toinen puoli tuli vaihdetuksi. Tullivaikeuksien pelossa päätettiin vaihtaa pakolliset 60 US$ eli 350 mk paikassa, jossa ei ole edes ruokaa ostettavana. No, täältä löytyi sentään Pepsiä, toisin kuin muualta Puolasta ja heti aluksi ahdettiin 7 Pepsiä mahaan. Sitten kalleimpaan ravintolaan Grand Hotel´iin syömään. Ruokalista oli länsimaisen komea entrecoteineen ja chateubriandeineen. Mutta tänään oli listalla vain kanaa ja kotlettia. Lasten kotletit, jotka osoittautuivat porsaankyljyksiksi läskisoosin kera maksoi 2500 zlotyä eli 140 mk! Sillä rahalla olisi Unkarissa syönyt koko perhe kaksi kertaa punaviinipullon kera.

Sitten juhlimme Jukan synttäreitä. Pepsiä, pipareita ja viinereitä. Pojalle luvattiin kotona uusinta.

Yöajon takia perhe kävi nukkumaan uuteen Lapin telttaan jo klo 20 aikoihin. Pauli autoon vartioimaan tavaroita, muut telttaan. Olihan Puolan nuorista saatu esimakua jo Sopotissa – kolme poikaa alkoi heti pesemään auton ikkunoita ja syynäämään autoa. Kun ”njema” ja ”Milizia” ei auttanut, käytimme ”Perkelettä” ja siihen porukka pelästyi.

Keskiviikko 1.8.1984

Viimeinen päivä. Huomenna lähtisi laiva. Voidaan vain odotella – aika käy pitkäksi. Suomalainen täti tuli juttelemaan. Perhe oli käynyt Italiassa uimassa; aikaa 2,5 viikkoa, josta laivaan uppoaa 4 päivää. Huh huh.

Pauli ja Miikka lähtivät vaihtamaan Ullan dollareita. Vielä kerran silmäys ostoksiin: löytyi kirsikoita (13 mk/kg) ja munkkeja. Munkkipaja työllisti kolme naista. Yksi teki, toinen rahasti ja kolmas sokeroi ja antoi munkit asiakkaille. Munkit (12) loppuivat kesken, mutta hyviä ne olivatkin.

Yleistä löhöilyä ruoan laittoon asti. Pikkupojat innostuivat leikkimään pikkuautoilla. Puolan laivaksi muutettiin hiekkalaivat ja lippupapereita piirrettiin kaikkien nimillä ja Opelin merkeillä. Tanukin (?) seisoi totisena paperi kädessä ja yritti vääntää Opelin merkkiä auton edessä.

Pelasimme kasinoa. P oli ylivoimainen 22 pistettä, M sai 5 ja Ulla 4 pistettä. Illansuussa teimme kävelylenkin Sopotin hiekkarannalla ja totesimme onnellisina pääsevämme huomenna kotimatkalle. Jukka ja Juha halusivat vielä leikkipaikalle. Hiekkalaatikolla noin 4-5 vuotias puolalainen tyttö alkoi huutaa Heil Hitler kädet ojossa. Selitimme kovin finska, nicht deutsch. Isompi tyttö ymmärsi ja käski lopettaa.