Reppumatkan edellinen maa Barbados – seuraava Martinique

Saint Lucia

Saint Lucia on valtio Karibianmerellä. Se sijaitsee Pienillä Antilleilla. Asukkaita on noin 180.000. Sokerinviljelyn lakkauttamisen ja banaanikaupan kutistumisen jälkeen turismi on saaren tärkein elinkeino. Pääkaupunki on Castries. Sen asukasluku on 20.000.

Castries, Saint Lucia

Keskiviikko 29. tammikuuta 2020

Mihin ihmeen per..äpeen jouduin. Äkkiä pois, jos suinkin pääsen.

Valitsin hotellin booking comista. Laitoin kolme keskustaa lähellä olevaa hotellia paremmuusjärjestykseen. Tämän pitäisi olla paras. Enpä muista tällaisessa rotankolossa olleeni sitten Perun rajaseudun vuonna 2003.

• 

• 

Henkilökuntaa on yksi mies, joka on voileipäkokki, respa ja kaikkea muuta. Ei voi maksaa luottokortilla. Keskusta on kivenheiton päässä, tämä on rinteessä, josta vähän hurjanoloinen mutkikas tie keskustaan. Sinne ei enää voinut tänään mennä, koska kaikki sulkeutuu klo 17 ja pimeys tulee klo 18. Olin täällä 15 jälkeen. Tulin tulokseen, ettei kannata edes yrittää hakea ruokaa keskustasta. Jotenkin on selvittävä aamukahdeksaan, jolloin kaupunki aukeaa.

Tämä vaikuttaa autiotalolta, mutta oli tullessani yksi amerikkalainen noin 50 v nainen, jota opastettiin kuten minuakin myöhemmin talon tavoille. Yleismies Jantunen asuu samassa kerroksessa ja hänet tavoittaa respan kellolla.

Netti on, mutta en ole koskaan ennen nähnyt verkolle huomautusta ”suojaus heikko”. Siis vähän parempi kuin suojaamaton. Eipä kannata hoitaa raha-asioita. Lippuakaan ei kannata hankkia netistä, vaan sataman lipputoimistosta. Omaa logiikkaa.

• 

• 

• 

• 

• 

Jotain hyvääkin, satama, josta pääsee Martiniqueen laivalla on myös kivenheiton päässä, vähän ennen kaupungin keskustaa. Yritän katsoa pääsenkö. Mies väitti, että se hurjan näköinen tie on turvallinen, minä näin vain ränsistyneitä taloja. Sanoin, ettei pimeällä ainakaan kannata sieltä kulkea. Myönsi, että vaarallista kuin kaikkialla pimeässä.

Miten tällaiseen pulaan jouduin? No, tämä on itsenäinen maa, jossa on noin 180.000 asukasta. Eli ennen sokerista, nykyään turismista. Siis varmaan jossain kaupungin ulkopuolella on turistialueita. Tänne ei kukaan turisti tule kuin vahingossa.

Liat-lentoyhtiön kotkaksi nimeämäni nainen sanoi nimenomaan, ettei St. Luciassa ole tällaista tiukkaa kontrollia kuin Barbadoksella. Siksi en ostanut laivalippua etukäteen. Väänsin tunnin kolmen naisen kanssa siitä, kuka olen, minne menen, milloin menen koti-Suomeen. Lopulta naiset eivät puhuneet minulle enää mitään. Kysyin, missä voin nukkua, koska minä en näköjään pääse Barbadokselta pois. Suuttuivat lisää.

Aika alkoi olla vähissä. Yritin ostaa netistä toisen lentoyhtiön lipun ja ennen sitä laivalipun, mutta netti oli niin helvetin hidas, ettei sillä päässyt mihinkään. Sitten kävin kaikki tiskit läpi ja yritin ostaa lipun keneltä vain, mutta en Liatilta. Oli Thomas Cookillakin kolme standia. Pakko oli luovuttaa ja ostaa neljänneltä naiselta lippu, hän kun suostui kanssani puhumaan.

Olisin lähtenyt sunnuntaina, mutta ei lentoja. Siksi lauantai. Ja nyt kun olen täällä, lähden heti, vaikka huomenna torstaina, jos suinkin laivat kulkevat.

Kun odotin gatella lentoa kokeilin nettiä. Siellä se toimi nopeasti. Sama suojaamaton verkko kuin lipputiskeillä. Tuli mieleen, että tehty tahallaan, jotta ihmiset eivät voi ostaa pakollista lippua netistä, vaan pitää ostaa paikallisilta kotkilta.

Tuskastuneena kirjoitin kommentin tajuavani lopultakin miehen ja naisen eron, ainakin yhden eron. Naisille on annettu ohjeet, joista he eivät osaa lainkaan joustaa, jos joustoa ei ole kirjoitettu. Koska lippuni oli Pariisista Helsinkiin, ei se kelvannut koska en pystynyt todistamaan milloin ja miten menen Pariisiin. Sen verran otti päähän, että sanoin asylum. Jäädään sitten tänne elämään heidän siivellään, jos kerran pois ei päästetä.

Tajusin, että naiset eivät päästä minua, mutta paikoissa, joissa on mies lipputiskillä olen päässyt. Viimeistään kun olen näyttänyt Finnairin lippuni. Miehet siis hahmottavat todellisuuden ja kokonaisuuden, naiset nyhertävät muotoasioiden kanssa. En yleistä, kerron vain mitä ajattelin tänään.

Kirjanpitäjillä on sellainen FB ryhmä kuin Tasekirjailijat. Olen sen jäsen. Olen ihmetellyt, kuinka viimeisen pilkun päälle kirjanpitäjät haluavat noudattaa kaikkia ohjeita. Kysyjät ovat naiskirjanpitäjiä, miehiä ei ammatissa montaa olekaan, mutta eivät he kysy mitään. Tai tällainen mielikuva minulle on jäänyt, voin olla väärässä. Näistä lipputiskin naisista tulisi hyviä kirjanpitäjiä ja päinvastoin.

Jotta kaikki olisi kurjaa, lento Saint Luciasta olisi Barbadoksen kautta. Laivalla menisin paljon nopeammin suoraan. Jos suinkin saan lipun torstaiksi, ne maksavat 40-50 dollaria, unohdan lentolipun ja menen laivalla. Toki yritän käyttää sitä johonkin, jos onnistuu.

Pitäisi palkata nuo naiset Suomen rajavartiostoon. Yksikään irakilainen mies ei noiden seulasta Suomeen pääsisi. Toki mietin, että Migrissä enemmistö tarkastajista on naisia. Miksi he päästävät kaikenmaailman isis-sotilaat, sotilaskarkurit jne Suomeen, jos tarkkuus on naisen ominaisuus. Se johtuu taas säännöistä. Niissä sanotaan, että tulijan ilmoittama ikä on hyväksyttävä (vaikka päältä näkee, että nelikymppinen partamies esiintyy lapsena). Kaikki mitä kertovat on uskottava, jos ei voida osoittaa tulijan puheiden olevan luikuria. Eli naiset noudattavat sääntöjä, jotka ovat umpisurkeat.

Tulee pitkä yö. Kello 5 paikallista aikaa alkaa työmiehen tunti, jossa Halla-aho puhuu sananvapaudesta. Siinä menee tunti rattoisasti, jos vaan netin nopeus riittää. Sitten voikin valmistautua kaupungille lähtöön. Aurinko nousee 6.30.

Perun rajakaupungissa siirsin kaikki huonekalut oven eteen illalla. Nyt pitää tehdä sama. Lähellä ovea on jääkaappi. Sen siirrän ensimmäisenä.

Vuonna 2004 läksin kulkemaan Karibian saaria Kuubasta lähtemällä. Sitten Dominikaaninen tasavalta ja Puerto Rico. Silloin oli pakko-ostaa paluulippu, joka oli samanhintainen kuin menolippu. Olin nuorempi mies ja pipoa silloin kiristi enemmän. Lopetin matkanteon Puerto Ricoon ja ostin (halvan) lipun Madridiin. Vuokrasin auton ja ajoin Ranskan rajalle. Tarkoitus oli mennä St Laurent d´Oltin pikkukylään Alppien juurella tapaamaan läheiseksi tulleita kyläläisiä. Mutta EU-maa Ranska ei vuokrannut autoa EU-kansalainen Paulille. Siksi otin junan Pariisiin. Onneksi Kuubassa oli kivaa yksinhuoltajan vuokralaisena, muutoin matka olisi ollut täysi pannukakku.

Nyt en luovuta ennenkuin pakon edessä. Tämä on viimeinen tilaisuuteni Karibian maihin tutustumiseen. Mutta teen kotiläksyt paremmin, tutkin millaisia maat ovat ja ostan lipun seuraavaan paikkaan valmiiksi. Byrokratiaa ei voi voittaa. Sen voisin lopultakin tunnustaa.

Olin äsken syömässä sämpylän. Pahalta näyttää, että olen hotellin ainoa matkustaja. Miehistöä 1. Sitä rouvaa ei enää näy. Lähti varmaan pakoon. Olen siis Alone Summit. No, en osaa pelätä. Kohtaloaan ei pääse pakoon.

Pirjo: Voi Pyhä Lucia! – Olen pudonnut ”kyydistäsi” mutta nyt olen taas suunnilleen kartalla:

Monica:  👏jep ajattelinkin että viisikymppinen nainen jee🤩🏖️. Turvallisuus ykkönen nykyään. Os. Pysy aasialaista kaukana !!

Terhi: Ei tiedä aina, itkisikö vai nauraisiko näitä sun seikkailujasi lukiessa… Tule elävänä takaisin…

Castries, Saint Lucia, hemmottelupäivä

Torstai 30. tammikuuta 2020

Viime yönä näin paljon unia. Jostain syystä myös nuoruuden rakkaudestani, ja uni meni yli tuumaustunnin. Heräsin 5.30, mutta alkuosan katsoin myöhemmin netistä.

Nukahdin uudestaan ja aamupalan söin vasta klo 9. Yleismies Jantunen käyttää paljon greippiä lisukkeena, mikä piristää kummasti. En olekaan ainoa kulkuri, sillä aamulla teki lähtöä nuorukainen matkaa jatkamaan. Tullessani 16 jälkeen kaupungilta taksiin nousi hotellissa noin 30 v aasialainen, joka tuli sieltä minne menen ja meni sinne, mistä tulen. En siis ole ainoa maidenlaskija maailmalla.

Sitten lipun ostoon. Toki mäeltä laskeutuessani huomasin, kuinka tavallinen köyhien asumisalue tuo slummiksi luulemani on. Ihmiset tervehtivät kulkijapoikaa. Tosi harmillista, ettei ole pientä kameraa. IPadin virittäminen tällaisessa paikassa olisi liiottelua. Kuvat pitää ottaa vähän salaa, etteivät ihmiset huomaa.

Olin katsonut netistä laivan lähtevän 10.30. Ostin kysymättä lipun ja se onkin jo klo 7.00 laiva. Ja terminaalissa pitää olla 2 tuntia aiemmin. Jantunen sanoi, että klo 6 riittää ja hän tilasi minulle taksin 5.45. Matka olisi ihan käveltävä, mutta aurinko ei ole silloin vielä noussut ja tie on niin jyrkkä, että se on vaikea, oIkeastaan mahdoton kulkea alas repulla. Kävelin äsken mäen ylös ja olipa rankkaa.

Yritin ostaa kaupungilta kameraa, ei ainuttakaan. Herätyskellon löysin, mutta kaupassa ei ollut siihen sopivia pattereita ja jätin ostamatta. Olen matkoillani tottunut siihen, että myyjä menee naapurikaupasta ostamaan puuttuvat osat ja kauppa käy. Mistä minä pattereita löytäisin. Myyjällä oli esittelypatterit, mutta ei suostunut myymään niitä. Sanoin too difficult ja luotan taas tuuriini.

Martinique on varmaankin parempi paikka, sillä se on Ranskan aluetta. Eurovaluutassa. Ranskan Guayana oli OK, ja olen käynyt myös Afrikassa Reunionilla ja se oli kuin uinuva ranskalainen pikkukaupunki.

Ostin myös jatkoliput Dominicaan. Nyt minua eivät naiset pomputtele. Kaupungilta lähtiessäni olisin ostanut vielä seuraavankin lipun, mutta olen Fort-de-Francessa viisi päivää, koska laivoilla ei ole joka päivä liikennettä. Minulla on aikaa ostaa seuraavat liput ja tutkia tarkemmin paikkoja etukäteen.

Tämä on taas hampurilaiskaupunki. Ei kahviloita. Eikä ravintoloitakaan, siis oikeita. Tavaratalon ruokapaikassa sai erikoistilauksesta katkarapuannoksen, joka oli hyvä valinta. Erityisen maustettu ja tulinen. Paljon isoja rapuja.

• 

• 

• 

• 

Sitten huomasin takapihalla kauneushoitolan. Pieni huone, jossa oli yksi kaiken osaaja (hiukset, värjäykset, kynnet, jalat). Otin pedikyyrin. Pieni huone oli naisten kokoontumispaikka. Yksi odotti hiusten värjääntyvän, kaksi muuta kulutti aikaansa. Paikassa ei ollut mitään erityislaitteita. Istuin pienellä muovituolilla ja hoitaja minua vastapäätä, samoin pienellä jakkaralla. Ja jalan otti reidelleen. Kaunis nuori nainen ja reidet komeat, mitkä pitääkin olla tällaisen työn apuna.

Tunti siinä vierähti. Katsojilla oli hauskaa kun jalanpohjiani harjattiin. Nauratti ja kramppasi niin, että koko kroppa heilui. Jos tuo nainen saa jalan hieronnan vaikuttamaan koko kroppaan, minkälainen hän on seksikumppanina. Kun show oli ohi, naiset huusivat, tule uudestaan. Tämä oli hauskaa.

Kävelin pois kevyesti. Mieli oli hyvä. Näitä hoitoja pitäisi ottaa useammin. Neito pyysi 17 euroa (50 paikallista dollaria), annoin 25.

Viihdyn kyllä täällä, mutta halusin unohtaa lentoyhtiön kiusanteon. Lisäksi täällä ei ole oikeastaan mitään tekemistä. Muutaman korttelin keskusta, Mikkelissäkin ydinkeskusta on isompi. Ja kaikki suljetaan klo 17. Pimeässä ei uskalla kulkea ja tämä mäki hotellille on aivan liian rankka kävellä.

Pirjo L: Mielenkiinnolla odotan jatko-osaa matkakertomukseen😊 Kaikki olen lukenut…

Carita: Montako uutta – hm – maata tähän mennessä ja montako vielä puuttuu?

Pauli: Carita. Tällä reissulla nyt 7 uutta ja 1 vanha. Puuttuvista en osaa sanoa. Jos kaikki menee hyvin puuttuu 9. Eli puolessa välissä oltaisiin.

Pauli:  Puuttuu enää 8, koska Neitsytsaarille vaaditaan USAn viisumi.

Krista: Kiva lukea näitä sun matkakertomuksia☺️

Perjantai 31. tammikuuta 2020

Hotellin Yleismies Jantunen

Olen ajautunut negatiiviseen kierteeseen. Huonot sattumukset seuraavat toisiaan. Se on saatava poikki. Kovasti yritän, ja ehkä jo huomenna lauantaina. Luulenpa, että huomenna saan herätyskellon ja kameran.

Juttelin torstai-illalla pitkään hotellin yleismies Jantusen kanssa. Todella sympaattinen mies. Huomasin, että vaimo ja hän asuvat hotellissa ja vaimo siivosi paikat. Minulle tuli morkkis. Olisi pitänyt kuitenkin jäädä pitemmäksi ajaksi, jotta perhe olisi saanut vähän tuloja. Mutta järki sanoi, ettei tänne kannata jäädä. Ja laivalippu oli jo ostettu.

Aamulla heräsin ilman herätyskelloa jo ennen viittä. Kaikki oli valmiina lähtöön. Taksi tuli hakemaan minua muutama minuutti etuajassa 5.40. Olin varautunut, että joutuisin kävelemään tuon matkan satamaan. Se olisi ollut hirmuinen koettelemus, sillä vielä oli yö, tie jyrkkä ja kuoppainen.

Kuljettaja kysyi, miksi kuljen yksin. Selitin perhetilanteeni. Hän varoitti asuinalueesta, jonka läpi olin eilen kävellyt kahdesti. Sanoi, että se on ghetto, eikä sinne pidä mennä yksin. Hyvä kun en tiennyt.

• 

• 

Katamariini oli jo odottamassa. Satamamuodollisuudet ovat samanlaiset kuin lentokentillä. Iso reppu ruumaan. Pikku reput läpivalaisuun. Kaikki taskut tyhjiksi. En ollut osannut tällaista odottaa ja siksi minulla oli hedelmäveitsi, koska tarkoitus oli syödä omenia aamupalaksi matkalla. Se otettiin pois. No, oli sentään banaani ja pähkinöitä. Vesipulloa ei otettu pois. Passi tarkastettiin kolmeen kertaan. Kukaan ei kysynyt poislähdöstä Martiniquelta. Ensimmäisen kerran tuli tällä kierroksella maksettavaksi maastapoistumismaksu, 12 euroa.

Ihmettelen, miksi 9/11 jälkeen on laivoihin Tallinnaan ja Tukholmaan voitu kävellä kapsäkit mukana noin vain. Ei mitään tarkistuksia. Mikä helppo paikka terroristeille. Varmaan nuo kontrollit tulevat laivaliikenteeseen, viimeistään sen jälkeen kun joku räjäyttää pommin tai huitoo veitsellä dalahuuta huutaen. Entä junat? Niissä tulee vähemmän vahinkoa, mutta ihan riittävästi, jotta Suomeen tulleet sotilaskarkurit ja isis-valtion taistelijat olisivat riemuissaan. EU ajaa maanosan valtiot tieten tahtoen ikäviksi paikoissa elää. Ajatellaanpa vain kuinka junaliikenne vaikeutuu, jos samanlaiset kontrollit kuin lentokentillä tulisivat juniin – ja ehkä lähijuniinkin. (Minäkin alan salakirjoittamaan vaarallisia sanoja, sillä FB:n automaattivalvonta bannaa vääristä sanoista, enkä halua matkakertomuksieni loppuvan.)

Jatkuu sivulla Martinique