Hiisi Haapala

Vahteran perhe asui pienessä mökissä, jonka ulkomitat olivat 5 x 8 metriä Perttelin Vihmalon kylässä. Mökkiin muutettiin 1950-luvun alussa. Äiti ja isä ostivat sen yhdeltä leskirouvalta ja mökin hinta oli silloin 110.000 markkaa. Kun rahauudistuksessa vuonna 1963 otettiin nollia pois, hinta oli 1.100 markkaa. Palkkaa 50-luvun alussa sai 5-10.000 markkaa kuukaudessa sekatöistä, joita isä teki.

Mökissä asuivat isä Paavo, äiti Selma, sekä lapset Pentti (syntynyt Haarojan kartanon renkituvassa 1946), Arja (Nokalla 1947), Pauli (1949 Pitkäkosken Kallion talossa, ns kasarmissa, eli Uudenkylän kartanon renkituvassa), ja Matti (1951 Kaunelassa). Kaikki lapset ovat siis syntyneet kotioloissa, joko saunoissa tai sitten renkituvissa.

Rajanaapureita olivat Lahtomaat (Ahtolan talo Salon suuntaan), Niemet (Laiholan talo pohjoisen suuntaan), Paimelan vanhapiikatytär ja hänen äitinsä (Hiiden kylän suuntaan) ja Iivoset (Koskelan talo joen suuntaan).

Lahtomailla oli paljon lapsia, ja he olivat vähän parempaa väkeä, jotka ostivat Mosse-autonkin 1960-luvun alussa. Meitä nauratti kun isä Uuno ajoi sen kuorma-auton perään ja meni nokka kasaan. Lahtomaan Uuno ei joutunut sotaan, vaikkei me siitä mitään vikaa nähty. Ainakin oli kova setä tappelemaan meidän naapurin pikkupoikien kanssa. Ehkä ryssistä olisi ollut kovempi vastus.

Niemet olivat vanhoja, Lyyti (Lydia) ja Vennu (Werner), eikä heillä ollut lapsia. Vennu oli myös puuseppä, joka teki meille verstaassaan shakkinappulat ja opetti meidät pelaamaan shakkia. Vennun luona pelasivat lapset jo ennen meitä. Siksi Vennun omat nappulat olivat käytöstä kuluneet. Hänen kuoltuaan Aarne sai nappulat ja ne ovat vieläkin arvokkaalla paikalla tallella. Paimelat (Herrasmiehen talossa) olivat hyvin saitoja (pihejä), jotka tulivat melskaamaan meille jopa heinän siemenistä, kun olimme poimineet niitä ojan varrelta myyntiä varten. ”Kaikki poikki, kaikki poikki” huusi vanhapiika tytär.

Iivosilla taas oli meitä vähän vanhempia lapsia. Kauko meni Kanadaan töihin, jota pidettiin sankaritekona. Hän oli kaivoksilla ja metsätöissä, joten rankkaa se varmaan oli. Annikin ja Pentin jälkeen tuli nuorin lapsi Tauno, joka oli kova poika juoksemaan. Hän olisi varmaan ollut olympiamitalisti pikajuoksussa, jos olisi harjoitellut enemmän ja kaljoitellut vähemmän. Taunolla oli vanerilaatikossa gramofoni, ja kuuntelimme siitä rock and rollia, joka oli tullut Suomeen.

Tauno ja Hiiden koulun keittäjän poika Reijo tekivät sen yhdessä Tekniikan maailman ohjeiden mukaan. Heillä oli vain kaksi levyä, toinen Bill Haylien Rock Around The Clock ja toinen Caterina Valenten Rote rosen, joka vasta myöhemmin tajuttiin olevan Beethovenin Fur Elisestä kopioitu.

Mökin edestä meni hiekkatie, ja silloin pikkupojan silmillä suuret mäet olivat koulu- ja leikkiteiden varrella. Saloon päin oli Lonkka-ahde, mutkikas mäki, ihan lähellä Hiiteen päin pieni Paimelan ahde, ja sen jälkeen Pallojan (Nokan) ahde, joka oli myös alunperin mutkikas. Joen yli pääsi Illinkoskelta, jonne oli matkaa 1,5 kilometriä. Saloon päin piti mennä 4 km seuraavaan siltaan joen yli.

Lähinaapureita oli sitten kylässä muitakin. Saloon päin oli sellainen pieni mökki, jossa asui jotain vanhoja ihmisiä. Tilan nimi Kulma viestitti, että kyse on jostain syrjässä olevasta pienestä mökistä. Sinne muutti noin 1960 Ukkosen perhe, jossa oli lapsia kymmenkunta. Miten mahtuivatkaan kaikki sisälle. Talo oli vielä pienempi kuin meidän. Ukkosen vanhin poika ei käynyt koulua ja oli muutenkin levoton, vähän pelkäsimme sitä. Isä-Ukkonen ajoi joskus mopolla huppelissa, soitti torvea tuut tuut ja lauleli samalla la-la-lala.

Vähän eteenpäin oli Jokelan talo, jossa asuivat Aaltoset. Isä Aaltonen puhui aina kauniisti vaimostaan. Vielä vanhana miehenä hän aina sanoi ”Minun rakas vaimoni Elsa”. Vanhapoika poika Antti asui siinä kotona koko ikänsä. Tytär Sirkka oli lapsen ajatuksissa hirmuisen lihava. Molemmat olivat meitä vähän vanhempia. Jokelasta haettiin vapaan kanan kananmunia Ullan kanssakin, 1970-luvun alussa.

Metsään päin mentäessä oli Hakamäki, jossa asuivat Lönnqvistit. Tapani oli minun luokallani ja Anneli oli vuotta vanhempi. Heidän naapurinsa Kinnarit asuivat Aron talossa ja olivat mukamas vähän parempaa väkeä. Siksi heidän lapsiaan emme oikein koskaan oppineet tuntemaan, vaikka olivat vain pari vuotta minua nuorempia. Hakamäelle mentäessä oli hernepelto, jossa käytiin hernevarkaissa. Lymysimme pellon ojissa ja söimme herneitä ojan penkkaalta. Pelto kuului Markulan taloon, jossa käytiin joka kesä harventamassa juurikkaita. Herneet olivat siis sen ajan luontoisetu palkan päälle. Myös parhaat ahomansikka-apajat olivat Hakamäen tien varrella.

Hiiteen päin mentäessä Paimelan naapurina oli vanha pariskunta. Miestä sanottiin purriparraksi ja vaimolla oli paha selkävaiva, hän kulki aina kumarassa. Purriparta istui aina ikkunassa tarkkailemassa elämää. Hän sanoikin, että ikkunat on tehty katsomista varten. Kun he kuolivat, muutti taloon 1960-luvun lopulla serkkumme Pentti ja hänen nuori ja kaunis Raija-vaimonsa. Pentti on isän veljen Viljon poika.

Heidän naapurinsa Rinteet olivat iso perhe. Lapsia oli 8. Heillä oli vielä tiukempaa kuin meillä, jos se nyt yhtään helpotti elämää. Kun keväällä alkoi lumi sulaa, olivat pojat Jaakko ja Kari jo paljain jaloin ulkona, kun heillä ei ollut tarpeeksi jalkineita. Rinteen talossa oli hieno sali, jossa aiemmin oli pidetty tansseja. Kun kerran oli talvella kylmä, Veikko poltti salin puut lämmitykseen. Oli lähellä polttopuut, ei tarvinnut mennä metsään kaatamaan. Rinteenkin lapsista tuli kunnon kansalaisia. Kun isoveljeni Pentti piti isot 60-V juhlat maaliskuussa 2006, oli Keijo Rinteen juhlat tätäkin suuremmat muutama viikko myöhemmin. Muistan kun perheen vanhin poika Keijo meni vuonna 1961 lähetiksi rautakauppaan Saloon, hän osti ensimmäisestä tilistään osamaksulla äidilleen pyykinpesukoneen. Se kone tiesi paikkansa!

Ja sitten Rinteen takana asuivat Lindholmit. He asuivat joentöyräällä, heillä oli vanha mylly, jossa on jauhettu viljaa ja tehty sähköä. Lisäksi he kasvattivat munista kananpoikia, joita meillekin ostettiin munimaan kananmunia. Lindholmilla oli kolme poikaa, Ahti, Asko ja Kauko. Heidän kanssaan käytiin monet tappelut.

Siinä oli siis Hiisi Haapala. Eli kylämme oli Vihmalon kylää ja siitä kolkka Haapala. Hiiden kylän keskusta oli vain kilometrin päässä, minkä vuoksi elämä pyöri Hiidessä, vaikka oltiin vihmalolaisia. Postiosoitteemme oli Hiisi Haapala. Meillä oli yhteinen postilaatikko. Posti tuli Salosta linja-autolla, joka oli noin 11.30 Hiiden postissa. Siellä posti jaettiin eri alueisiin. Haapalan talot kävivät vuoroviikoin hakemassa postin Hiiden postista ja toivat yhteiseen postilaatikkoon.

Posti oli minulle kunnia-asia. Hain postit laatikolta. Joskus joku aikuinen oli tuonut postin ohi kulkiessaan. Suutuin siitä niin, että vein postit takaisin, jotta sain ne itse tuoda kotiin. Kun harrastin dx-kuuntelua, sain oman kirjeen tai postikortin kerran satana päivänä peräkkäin. Oli siinä posti-Armilla ihmettelemistä.

Kaunelan kartano

Kotimökin tilan nimi oli Kaunela. Tontti oli vuokratontti Paimelan talosta. Vuokraa maksettiin 100 markkaa vuodessa. Tontti ostettiin omaksi vasta vuonna 1963. Isä puhui humalapäissään Kaunelan kartanosta. Hänelle mökki olikin varmaan kartano, olihan se vähistä rahoista säästetty oma koti.

Talo maksoi 1951 110.000 markkaa. Se maksettiin Hiiden Osuuspankista otetulla lainalla. Vuoden 2024 rahassa ostohinta oli 4192 euroa. Tuntuu vähäiseltä, mutta sekatyömiehen päiväpalkka tuolloin oli nykyrahassa noin 6 – 8 euroa.

Mökissä oli kaksi huonetta: tupa ja kamari. Tuvassa oli iso muuri ja hella, joilla mökki pysyi lämpimänä. Kamarissa oli peltikuorinen pystyuuni, jossa voi polttaa puita. Vesi kannettiin ämpärillä sisään ja likavedet vietiin likaämpärillä pellolle. Joskus talvella oli niin kylmä, että vesiämpäri jäätyi yön aikana, kun taloa ei oltu illan jälkeen lämmitetty. Pihalla oli talousrakennus, jossa oli puuvaja, jossa olen hakannut paljon puita talon lämmitykseen. Sitten siinä oli pieni sauna, jossa oli muuripata. Saunan edessä olevaan tilaan äiti teki kanalan. Kanat pääsivät kesällä ikkunasta pihalle. Takahuoneessa pidettiin sikaa. Jos ei ollut sikaa, niin sitten siellä oli kanoja.

Kukaan 2000-luvulla ei ymmärrä, kuinka ahtaasti ennen asuttiin. Talomme asuinpinta-ala oli noin 25 neliötä ja meitä asui siellä parhaimmillaan seitsemän ihmistä kun veli Aarnekin oli kodissamme. Nyt jostain Afrikasta tulee nuoria miehiä Suomeen, ja heille annetaan ilmaiseksi yksinään asuttavaksi isommat asunnot. Mutta me maksoimmekin asumisemme itse, ja siinä olisi mallia myös näille uusille eläteillemme.

Kävin mittaamassa talon ulkomitat veljeni täyttäessä 60 vuotta. Ne olivat 8 x 5 metriä. Kun mitoista vähennetään seinät, palomuuri, kamarin uuni, puuhella, eteinen, vinttiin vievä komerotila rappuineen ja äidin joka talvi huoneeseen tuomat kangaspuut, asuttiin todella ahtaasti. Läksynikin luin äidin kangaspuiden sisällä, koska siellä oli huoneen ainoa valolamppu.

Ruoka tehtiin hellalla, joka samalla antoi lämpöä. Hellan vieressä oli pieni vesisäiliö, josta saatiin lämmintä vettä kun puita poltettiin pesässä. Pesän oikealla puolella oli uuni, jossa tehtiin haudutettua ruokaa. Kissa meni sinne aina illalla nukkumaan yöksi lämpimään. Se oli ikäänkuin panko kissalle. Kerran kissa oli jäänyt sisään ja joku oli laittanut uuninluukun kiinni ja alkoi polttaa puita. Onneksi uuninluukku aukaistiin ennenkuin kissa olisi sinne paistunut. Kissa syöksyi kauhuissaan uunista, eikä enää uskaltanut sinne mennä. Silitysrauta lämmitettiin hellalla.

Patjat tehtiin Laiholan antamista oljista syksyllä puinnin jälkeen.

Vaikka piha oli pieni, siihen mahtui vielä omenapuita ja marjapensaita. Perunoita kasvatettiin yhdessä nurkassa. Sitten meillä oli pieniä aloja porkkanoita ja punajuuria varten, myös kurkkua yritettiin kasvattaa. Pihaan rakennettiin myös kaivo, johon ensin laitettiin puusta tehty kaivonrengas. Mansikoita istutettiin kaivon viereen 60-luvun alussa. Siihen asti syötiin vain metsämansikoita.

Ja mahduimme pihalla vielä urheilemaankin. Keskellä pihaa otettiin vauhtia ja hypättiin seivästä. Alastulo oli multakasaan, jossa aiemmin oli kasvatettu punajuuria. Seipäänä käytettiin metsästä kaadettuja haapapuita. Joskus ne katkesivat hypätessä, mutta mitään vakavaa ei koskaan tapahtunut.

Piha käytettiin tarkkaan. Joskus kesäisin meillä oli lammas, joka myytiin syksyllä lihoiksi ja saatiin vähän rahaa. Lammas eli aitauksessa ojan penkkaalla kasvavalla ruoholla.

Lampaasta saatiin villaa. Autoimme äitiä kehräämään rukilla villasta lankaa, josta äiti kutoi sukat. Minulla on kotoa kaksi rakasta muistoesinettä: rukki ja käsin pyöritettävä kahvimylly. Niin vähän jää meistä ihmisistä jäljelle.

Joka kevät kottaraisperhe tuli vajan seinään rakennettuun pönttöön. Nykyään kottaraisia ei juurikaan enää ole, koska tehomaatalous on ne tappamassa sukupuuttoon.

Kun Paimelaan tuli uusi isäntä, Heikkilän Pauli, saimme mahdollisuuden lunastaa tonttimme itsellemme. Isä osti samalla hehtaarin verran peltoa, ja sinne kylvettiin tietenkin sokerijuurikkaita. Tämä oli jo 1960-luvulla. Maa maksoi 5500 markkaa, joka tämän päivän mittapuun mukaan oli sikahinta. Yhdestä hehtaarista kahden vuoden kaikki palkat veroineen.

Hiiden kylä

Hiiden kylä oli vireä kylä. Vielä 1960-luvun alussa kansakoulumme voitti enimmät palkinnot Perttelin kunnan koulujen urheilukilpailussa. Koulussa oli lapsia yli 100, parhaimmillaan kai jotain 130-140.

Koulussa oli kaksi koulurakennusta. Alakoulussa oli eka luokka, jossa opetti Ella Nyyrikki. Ella oli ollut opettajana varmaan sata vuotta, siis koko ikänsä. Toista ja kolmatta luokkaa opetti Terttu Lehto, yläkoulun opettajan vaimo. Hänen vanhinta tytärtään isoveli Pentti joskus heilasteli. Nuorempi tyttö oli minun luokallani. Emme heilastelleet. Yläkoulussa oli neljäs ja viides luokka, joita opetti sinkku, joita sanottiin siihen aikaan vanhoiksi piioiksi, Ulla Wecksell. Kylän bisnesmies Paavo Öhberg sanoikin, kun häntä esiteltiin opettajalle, että kyllä hän vekselit tuntee. Kuudetta ja seitsemättä luokkaa opetti Pentti Lehto. Lisäksi oli kansalaiskoulu, joka kesti vain kuusi viikkoa. Se oli minun aikanani jo Inkereen koululla, jonne vietiin taksilla. Lisäksi oli Pitkäkosken koulu, jossa pidettiin poikien käsityöopetus. Sinne oli matkaa pari kilometriä. Yleensä piti mennä kävellen. Talvella pääsi suksilla. ja kun sain oman polkupyörän, menin sillä käsitöihin. Kun käsityöt loppuivat kolmelta, ajoimme poikien kanssa kilpaa Hiiden kylän keskustaan. Aika usein olin ensimmäisenä osuuskaupan pihalla.

Yläkoulu oli aiemmin ollut Härjän talo. Iso se oli ollut, koska talosta riitti kaksi luokkahuonetta kymmenille koululaisille, opettajaperheen asunto, keittola ja vielä iso eteinenkin.

Koulussa oli myös erillinen huoltorakennus. Keittäjä asui sen toisessa päässä, toisessa päässä oli puuvaja, josta lapset kantoivat luokkiin puut lämmitystä varten. Välissä oli ulkohuussit. Istuimille meni korkeat raput. En koskaan istunut koulun huussissa, ja alhaalla olevassa kusiputkassa taisin käydä vain pari kertaa.

Oppikouluun meni osa lapsista neljänneltä luokalta. Me köyhät ja viisaat lapset jäätiin kansakouluun. Oppikoulu oli Salossa ja pelkästään matkat vaativat rahaa, joita köyhillä perheillä ei ollut.

Hiiden kylässä oli monta kauppaa. Oli osuusliike Tähkä, työläisten kauppa, jossa me yleensä käytiin. Parin sadan metrin päässä oli Perttelin Osuuskaupan Hiiden myymälä, joka oli enemmänkin maanviljelijöiden kauppa. Tois pual jokke oli Pölösen yksityiskauppa, joka taisi olla A&O-kauppa silloin, joku T-kauppojen edeltäjä. Lisäksi oli Vihmalossa parin kilometrin päässä K kauppa Lindholm. Vuoden 1956 Salon Seudun Sanomista luin, että kunnanvaltuusto oli antanut Lindholmille luvan pitää kioskia ja määrännyt kaupan aukioloajat.

Pentti muistaa, että viisikymmenluvun alussa taksimies Rauhaniemen Aimolla oli sekatavarakauppa Isossa Hiidessä ja sivuliike Krekkalkaupungissa. Isossa Hiidessä hän piti myös kioskia, ainakin silloin kun Suklaasydän oli valttia iskelmissä. Kioskia piti Jouko Siivo, josta tuli myöhemmin Hiiden Osuuspankin johtaja. Jos Hiidenkylään joskus rakennetaan yrittäjäpatsas, niin se kuuluu taksi-Aimolle.

Kylässä oli posti, osuuspankki tosiaan oma Hiiden osuuspankki ja seurakuntasisar. Taksia ajoi Aimo Rauhaniemi. Kuorma-auton omisti Lauri Ruokonen ja hänkin oli autoilija. Myllyjä oli kaksi, Pitkäkosken mylly jauhoi viljaa vielä vuonna 1960-luvulla. Meijerikin oli vielä 1950-luvun alussa, se lopetettiin joskus 1955. Meijeri oli maidonvastaanottoa varten. Kerma erotettiin ja se vietiin Kuusjoen Raatalan meijeriin jalostettavaksi. Joppia ja maitoakin sai ostaa meijeristä suoraan. Meijerin tiloihin muutti seppä, jonka etunimi oli Alku. Häntä sanottiin Sepän Aluksi, vaikka olikin ammattimies Alku Halme.

Seppämäen pienviljelijöiden talolla pidettiin juhlia ja näytettiin iskelmäkaruselli- ja Pekka Puupää-elokuvia. Oli siellä jotain aikuistenkin elokuvia, mutta lapset ajettiin pois niitä katsomasta.

Taksi oli kylän syrjällä. Sitä aluetta sanottiin ”Krekkalkaupungiksi”, koska se oli niin rikkinäinen, rekkala. Siellä oli huonokuntoinen lato, jossa nuoret kävivät heinäkasoissa kuhertelemassa ja siksi sitä sanottiin Hotelli Kuhisevaksi. Isäni sisar Taimi ja hänen susiparinsa Jannu asuivat lastensa kanssa krekkalkaupungissa. Jannun muistan parhaiten siitä, että hän ampui puuceensä taivaan tuuliin.

Kaikilla oli ulkovessat, sellaiset käymälät, huussit, joita vielä näkee kesämökeillä. Talvella kasat jäätyivät ja niitä piti hakata kepeillä rikki, jotta mahtui uutta tavaraa sisälle. Jannulla oli kunnan töistä jäänyt kotiin kantopommeja ja hän ajatteli hajoittaa kasan sillä. ”Olen Lindebergin Juho, se on paska taikka tuho” sanoi Jannu. Koko huussi hajosi pommista ja kaikki paskat ja vessan laudat lensivät ympäri peltoa.

Hiiden kylässä oli muutama iso maatalo, kartano. Nokan kartanossa kävimme harventamassa sokerijuurikkaita ja siellä äiti oli ollut piikana. Haarojan kartanossa isä teki sekatöitä. Kartanon omistaja Vilho Haukkamaa oli reilu mies, joka antoi meille aina joululahjoja ja tuli takaamaan opintolainaani Hiiden osuuspankissa.

Haukkamaan Ville, aina kun hän halusi ryypiskellä, otti ryyppykaveriksi Paavon, ei koskaan muita, edes isojen talojen isäntiä. Vilho kerran kysyttäessä sanoi, että Paavon kanssa oli kiva juoda, kun sillä oli aina järkeviä ja usein eriäviä mielipiteitä ja se uskalsi ne sanoa. Kun sen ei tarvinnut pelätä takauksia ja sen semmoisia. Muut, talonomistajat varsinkaan, eivät uskaltaneet mitään sanoa. Tai eivät edes osanneet?

Sitten sellaisia vähemmän rikkaita taloja olivat Salkon, Eskolan ja Uudenkylän kartanot. Ennen sotia ne olivat paljon suurempia, koska joutuivat luovuttamaan maitaan sodasta palanneille rintamamiehille.

Lapsena kaikesta tehtiin loru. Kun piti luetella kylän talot järjestyksessä sanottiin Haaroja-Suti-Salko(n)-Nokka(a). Ja juuri näin kyläraitti kulki.

Uskelan joki – Salon joki

(Uskelan joki oli virallinen nimi, Uskela oli pitäjä Perttelin ja Salon välissä)

Joki oli meille kaikille hyvin tärkeä. 1950-luvulla, kun meillä ei ollut kaivoa, haettiin jopa juomavettä joesta. Jokirantaan oli pitkä matka Koskelan talon maitten ja mäkien halki. Ensin piti mennä sellaista puron rantaa muutama sata metriä ja sitten noustiin mäki ylös Koskelan takapihalle. Sieltä lehmälaitumena ollutta mäkistä maata pitkin joenrantaan. Lehmiä pelättiin, koska ne joskus tulivat kohti. Koskaan ne eivät kuitenkaan meitä satuttaneet. Piikkilanka-aitojen ali mentiin kyllä vikkelästi.

Koskelassa asuvat Iivoset olivat 50-luvun alussa ainoa perhe, joka antoi meidän mennä heidän jokirantaansa. Äiti olikin siitä kiitollinen, koska pystyi siellä pesemään pyykit. Myös lapset saivat onkia, mutta onget piti laittaa säilöön kun onkiminen lopetettiin, jotta Koskelan lehmät eivät saisi ongenkoukkuja suuhunsa syödessään.

Koskelan (Iivosen perhe) ja myllärin (Lindholmin perhe) maitten rajalta alkoi sellainen leveä, matala kohta joesta. Siitä pääsi joen yli niin, että vain jalat kastuivat. Joen töyräässä oli suojaisa paikka, jossa äiti pesi pyykkiä. Hän toi rantaan mustan rautapadan, jossa pyykkiä keitettiin. Me pojat toimme hänelle puunkalikoita läheisestä haapa- ja leppäpusikosta.

Matalikon jälkeen oli syvempi kohta, jossa opeteltiin uimaan. Meille oli sanottu, että joessa on iilimatoja, joten niitä kovasti pelättiin. Koskaan ei iilimato ainakaan minun jalkoihini tullut. Nyt olen miettinyt, ettei siellä mitään matoja ollut.

Tästä paikasta sai myös paljon kalaa. Matti pikkuveli laittoi useita onkia veteen ja saikin sieltä paljon kalaa mm haukia syötäväksi. Pikkuongilla ongittiin ahvenia ja kiiskejä. Kiiskeä pidettiin likaisena roskakalana, koska sen pinta oli limainen. Vasta aikuisena luin jostain kirjasta, että kiiski on ihan hyvä syötävä kala. Kerran sain oikein ison kiisken ja sen äiti kyllä paistoi ateriaksi. Muutoin kissa sai syödä kiisket.

Onget tehtiin itse. Koskelan pusikoista kaadettiin pitkä haapapuu, josta saatiin onkeen vapa. Vapaa kutsuttiin saitoksi, ongen saito. Kaupasta ostettiin kalastajan lankaa ja ongen koukkuja. Korkkina käytetiin marjapullon korkkeja, jotka ovat samanlaisia kuin viinipulloissa on vieläkin. Arppe teki korkkinsa männyn kaarnasta. Madot saatiin pihamaalta. Joskus tehtiin vehnäjauhoista kalataikinaa. Kerran olivat kaikki koukut jääneet kivien koloihin ja kalastushalut olivat jäljellä. Ongin pelkällä siimalla, jonka päähän laitoin madon. Sain yhden ison ahvenen tällä systeemillä.

Joen toisella puolella asui sellainen meidän mielestämme vanha mies, jota sanottiin Arppeksi. Arppe oli melkein aina kalassa ja hänen saaliitaan kadehdittiin. Ei se varmaan käynyt paljoa töissä, koska se oli aina kesät onkimassa.

Kun joenvartta mentiin ylöspäin (Kiikalan ja Hiiden suuntaan), oli siinä pari saarta, joihin kahlattiin kalastamaan. Vähän ylempänä oli pato, jota sanottiin tammeksi. Tammi oli rakennettu sitä varten, että veden pinta padon yläpuolella kohosi ylöspäin. Näin saatiin enemmän vettä myllyyn, jossa tehtiin myös omaa sähköä Lindholmin kotiin. Tammen alla oli vedessä pyörteitä ja siellä oli paljon kaloja, jotka yrittivät päästä tammesta yli. Kerran sain pienellä mato-ongella ison hauen, jota en oikein jaksanut nostaa ylöskään. Olin niin innoissani, että hauki putosi pikkukoukusta. Kyllä itketti.

Talvella veden pinta jäätyi myös tammen yläpuolella. Äiti veti sinne lumihankea pitkin pyykit virutettavaksi, kuten sanottiin. Eli pyykit pestiin ensin kotona muuripadassa ja sellaisen pyykinpesulaudan avulla käsin. Sitten talvipakkasella tehtiin jokeen avanto, ja pyykeistä liotettiin jokiveteen saippuat ja likaiset vedet. Se oli siis huuhtelua. Varmaan äidin sormet olivat jäässä.

Keväällä 1950-luvun alussa joessa uitettiin vielä tukkeja, koska muistan katselleeni mäeltä kun tukit tulivat alas ja miehet auttoivat niitä yli tammen eteenpäin jokea. Aarnekin osallistui uittoon. Mihin puut menivät, en tiedä, koska Salossa ei ollut mitään paperitehtaita. Satamaan varmaan ja sieltä eteenpäin jonnekin. Vartsalassa oli kyllä saha, joka tarvitsi puuta.

Keväällä, kun lumet sulivat, jokeen tuli paljon vettä. Jäiden lähtö oli komea näky. Siinä meidän kodin lähellä oli pieni ahde, Paimelan ahde, josta meni puro jokeen. Keväällä se oli täynnä vettä ja teimme sellaisia vesimyllyjä puusta, jotka pyörivät vedessä hurjaa vauhtia. Usein putosimme veteen ja kaikki vaatteet olivat likomärät.

Joen vesi oli hyvin puhdasta 1950-luvulla. Siellä oli rapujakin. Muistan kerran kun Matin kanssa saatiin monta rapua ja sitten laitettiin saunan padan alle tuli ja ravut heti veteen. Äiti onneksi näki sen, ja oli meille vihainen. Veden pitää ensin olla kiehuvaa ja ravut laitetaan vasta sitten veteen. Näin me pikkuhiljaa opimme elämän totuuksia kantapään kautta.

Kun mentiin jokivartta ylöspäin Illinkoskelle asti, oli siellä niin paljon vettä, että siellä oli joka kesä uimakoulu. Koska sinne oli matkaa, enkä osannut ajaa polkupyörää, en itse käynyt koskaan uimakoulussa. Opettelin itse uimaan Ahtolan rannassa, joka oli kilometrin verran alaspäin jokivartta Salon suuntaan. Otin ison tukin ja pidin siitä kiinni ja opettelin pysymään pinnalla ja potkimaan. Juuri tämän takia en osaa hyvin uida vieläkään, koska tekniikka tuli opittua aivan pieleen.

Joki oli myös talvisin tärkeä paikka. Joskus naapurin pojat aurasivat jäälle luistinrataa, mutta kun meillä ei ollut luistimia, ei niissä leikeissä oltu mukana. Kerran yritin tehdä sahanterästä luistimia itselleni, mutta eihän siitä mitään tullut. Kun olin 8 vuotias, osti isä meille kaikille lapsille sukset. Puiset järviset. Matin sukset olivat Ahma-merkkiset.

Heti ensimmäisenä talvena kaaduin mäessä ja suksi meni poikki. Se korjattiin laittamalla pellistä paikka. Toki se hidasti hiihtämistä. Mutta sitten toisena talvena kävi niin, että kaaduin jokirantaan viettävässä mäessä ja toinen suksi irtosi jalasta. Meillähän ei ollut mitään siteitä, eikä monoja, vaan sellaiset nahkaremmit suksissa. Suksi meni jokeen asti ja siellä oli sellainen virtaava paikka, jossa ei ollut jäätä. Suksi meni siitä jokeen. Se oli kova itkun paikka. Seuraavat sukset sainkin vasta 20 vuotta myöhemmin, kun asuimme jo Vantaan Kivistössä. Tämä on yksi syy, miksi hiihdän niin hitaasti, että olin 75 kilometrin pituisessa Finlandia hiihdossakin toiseksi viimeinen toisena hiihtokertana. Tekniikka on huono, eikä sitä enää aikuisena opi.

Talvella joen rantaan, tois pual jokke, jyrkälle rantatöyräälle tehtiin lumesta hyppyrimäki. Ei meistä tullut Antti Hyväristä, joka vuonna 1956 voitti olympiakultaa Cortinan olympiakisojen mäenlaskussa.

Meillä oli kotona sellainen kissa, joka tykkäsi kaloista, joita saatiin joesta. Pikkukalat ja kiisket annettiin kissalle ja toki kaikki muut syötiin. Kun otimme onget kotoa ja lähdimme joen rantaan, kissa tuli perässä. Se halusi heti tuoretta kalaa syödäkseen.

1970-luvulla joen vesi oli likainen. Kaikki ravut kuolivat jo 1950-luvun lopulla, samoin kuin hauet, ahvenet ja muut syötävät kalat. Arjan poika Vesa sai joesta 1970-luvulla sellaisia kissan syötäväksi kelpaavia pieniä kaloja, joita aikaisemmin ei ollut lainkaan. Ravut eivät mielestäni kuolleet rapuruttoon, vaan siihen, että peltoja alettiin apulannoittaa. Joenvarteen tuli myös isoja sikaloita ja navettoja, joista pääsi likavettä jokeen. Kalat ja ravut kuolivat siis paskaan. Myös tammien purkaminen ja hajoaminen aiheutti sen, että veden pinta joessa laski, eikä siellä enää taida olla uimakelpoisia paikkoja.

Tänään joki näyttää likaiselta. En ole varma oliko se niin savenlikainen silloin ennen, vai näyttääkö se vain likaisemmalta. Sirpan, pikkuserkkumme, aviomies Erik kirjoittaa 2000-luvulla: ”Olet väärässä kun sanot että joki on saastunut eikä siinä asu enää kaloja. Jokeen on istutettu jokitaimenta joita olen itsekin saanut narrattua ja jopa paistanut ja syönyt, samoin joessa on runsaasti pikkukalaa (särkiä). Siinä olet oikeassa ettei rapuja enää ole, haukia kyllä.”

Erik istuu Kiikalan ympäristölautakunnassa ja ympäristökeskus velvoittaa kunnan tekemään vedentarkkailua määräajoin sekä keskus itse suorittaa pistokokein veden laadun tarkkailua. Veden laatu on yllättävän hyvä. Erik sanoo, että veden laatu on huomattavasti parempaa kuin -70-80 luvuilla jolloin kukaan ei välittänyt maatalouden päästöistä tuon taivaallista. Koekalastus tehdään muuten dynyllä, eli pamautetaan pommi joessa ja lasketaan taintuneet kalat sitten pinnalta.

Erik jatkaa, ”Kyllä luulen että aika kultaa muistot. Veden sameus on veden irroittamaa maa-ainesta, joka täällä on niinkuin tiedät savea. Toki joen vedessä on runsaasti sitä paskaakin, mutta voi siinä uida. Koska joen uoma koko ajan muuttuu eroosion myötä, ottaa joki mukaansa runsaasti savea. Keväisin joella on kymmeniä kalastajia kaloja narraamassa, keväällä joki on korkeimmillaan. Uskon että silloin 50 luvulla joessa on ollut huomattavasti enemmän vettä, mutta kun esim. Kirkkojärvi Kiikalasta kuivatettiin jäi suuri osa vesikuutioista tulematta jokeen, ja jotain voi päätellä joenrantojen muodoistakin. Esimerkiksi Jauhasen mylly Rekijoella ei enää voisi toimia nykyisellä vesimäärällä, ainakaan ei ilman mittavia patorakennelmia.”