Indonesia, my country

23.11.2008 sunnuntai 

Melaka – Dumai, Indonesia

Sunnuntaiaamuna lähdin ennen kahdeksaa satamaan. Ehdin syömään pari pientä letun näköistä leipää teen kanssa. Sitten laivaan. Tämähän on vene. Siis Intian merelle tällaisella purkilla. Vähän kuin ne laivat, joilla ajetaan Helsingin edustalla. No, merellä kyllä ollaan, mutta sitten vaihdetaan isompaan. Siis keskellä merta. Onko tämä nyt joku kaappaus.

Dumain satamaan tultiin 13.30 jälkeen 1 tunnin ja 45 minuutin matka olikin kestänyt yli 4 tuntia. Satamassa oli jonkinlainen tulliselvitys. Mielestäni ihmiset kävelivät läpi, mutta minut otettiin kiinni. Jaha, olen siis väärän värinen. Vihreät naiset saisivat tästä syrjintäjutun. Ei tämä ainakaan turistirysä ole. Joku ukko heittäytyi juttelemaan. En tajua mistä tuli. Hieno henkilökortti sillä oli. Joku turistineuvoja. Kuka lie Herman. Minua vietiin huoneesta toiseen. Jouduin maksamaan 25 USD viisumista. 300.000 rupista rupiaa.

Rupia ja rupla. Rupian vaihtajia oli satamassa. Niillä oli hirmu kasa rupiaa. En vaihtanut. Ties mitä sanomalehtiä olivat. Kun lähdin satamasta, ukko seurasi kuin hai laivaa. Pihalle mentiin kapeaa molemmin puolin verkkoaidattua käytävää. Aidan takana molemmin puolin kuin apinat huusi iso joukko nuoria miehiä. Tuli jenkkien vankilaleffat mieleen. Mihin persläpeen olinkaan tullut.

Parkkipaikalla oli outoa porukkaa. Hermanilla oli oma kuski. Autoon tunki usea mies. Sanoin etten lähde. Ylimäärä lähti pois. Herman sanoi, ettei tänne voi jäädä. Täällä ei ole mitään. Sanoin, että se on minun asiani. Hän alkoi höpäjää vaarallisista aseheista. Joo, Ahtisaari hoiti heille rauhaa. On tsunamialue. Joo joo. Tiedän. Mutta niin sitkeä hän oli että huomasin pitäväni kädessä bussilippua Bukit Tinggiin. Bussi lähtee 1,5 tunnin kuluttua kello 16. Se on perillä aamulla kello 6. Enhän ole saanut aamulettujen jälkeen ruokaakaan. Tuossa on kuppila. Sieltä saat riisiä. Herman halusi autokyydistä ja asioiden hoidosta 2 dollaria. Ei siis paikallista roskarahaa, jota olin ottanut automaatista. Rahaa on vaikeaa tajuta, 1 dollari on jotain 8000-9000 rupiaa. 1 euro on siis 10.000 rupiaa. Yritän jättää nollia pois mielestäni, mutta kun taskussa on 1000 rupian rahojakin, ei oikein pää toimi. Kolikot on 500 ja 200 rupian helyjä. Koko yön bussimatkani maksoi siis 11 euroa. Säästin hotellihuonerahat, 20 euroa.

Yritin kysyä, miksi juuri Bukittinggi. Se on hyvä paikka matkailijalle. Sumatralla on vain 2 paikkaa, jonne voi mennä. Tämä on toinen.

Yritin katsoa missä olen. Kuljin kaupungille, mutta väärään suuntaan. Ja piru vie, Herman tuli komentamaan minua. Nyt hän partioi skootterilla, missä menen. Mikä ihmeen juttu tämä on. No, läksin oikeaan suuntaan. Tuli tosi hieno hotelli, jossa luksushuone maksaa 30 usd. Siis olisihan tänne voinut jäädä. Perässäni juoksi poikalauma. Laskin että heitä on 16. Läpsyteltiin käsiä ja juteltiin. Halusivat tietää, mikä mies olen. Sanoin joulupukki. Siitä vasta riemu ratkesi.

No, bussin haku kleinbus tuli. Naiset valtasivat penkit. Minä 2 miehen kanssa takakonttiin kassien kanssa. Ja sitten vaihto isoon, jonka piti olla hieno ilmastoitu bussi. Ilmastointi oli puhallin kuin Olavi Lahden Skodassa 60-luvulla. Tiet aivan kamalat. Surkeat. Jossain vaiheessa tie parani, muttei luksusta ollut kuitenkaan.

24.11.2008

Bukittingi, Padang

Bussi meni yöllä vuoristoon, jos sitä sellaiseksi voi sanoa. Parin kilometrin korkeuteen. Serpentiinejä ajettiin.

Huonosti bussissa vietetyn yön jälkeen kello tuli 6. Joku tuli tönimään minua. Bukittinggi. Hän otti reppuni ja heitti sen autosta ulos. Minä perässä. Kyläpahaselta tämä näytti. Ei ihmisiä paljoakaan. Ei kuppilaa. Radio Republic Indonesian paikallisasema löytyi. Tätä en lapsena kuunnellutkaan. Yritin kysellä hotellia. Ei mitään ymmärrystä. Hortoilin tunnin enkä tajunnut miksi olen täällä. Näin pikkubussin ja hyppäsin siihen. Bussi vie Padangiin, Intian meren rannalle. Ajokulttuuri pelottavaa. Vauhti hurja ja ohitukset järjettömiä. Ei kannattaisi Suomessa haukkua ajomenoa niin paljon. Hengissä tultiin perille, vaikka pari kertaa selkä tärähti oikein kunnolla. Bussi tyhjeni ja minäkin lähdin pois. Ja taas tyhjän päällä. Mikä tämä nyt sitten on. Olin nähnyt hotellimerkin ja kävelin siihen suuntaan, 2 km jälkeen tulin luksushotelliin, jossa menin aamiaiselle.

Mutta en ollut vieläkään perillä. Cityyn olisi 7 km. Otin taksin. Sain huoneen vain 1 yöksi. Olin niin väsynyt, etten välittänyt.

Tämän jälkeen kaikki muuttui hyväksi.

Kun pääsin selvittämään, missä ollaan, selvisi että Bukittinggi (jossain lukee Bukit Tinggi) tosiaan on hieno paikka. Olisin lähtenyt takaisin sinne, mutta hoksasin, että kaikki nähtävyydet ovat hajallaan. Tunti sinne, 30 km tänne, 70 km tuonne. En lähde sellaiseen menoon. Ainakaan nyt, ehkä joskus toiste.

Indonesia on muslimimaa. Enemmän kuin Suomi tämän vuosisadan aikana, jolloin suomalaiset jäävät vähemmistöön omassa maassaan. No, ei täällä kivitetä naisia ainakaan joka päivä. Naiset osallistuvat paljon työelämään. Huiveja näkee enemmän kuin Malesiassa, mutta vähemmän kuin Vantaalla ja Itä-Helsingissä. Koulutytöillä on samanlaiset vaatteet ja kaikilla huivi. Yliopistonuorilla, joiden kanssa paljon juttelin, ei huiveja juurikaan ollut.

Täällä on 235 miljoonaa asukasta, ja määrä lisääntyy 3-4 miljoonaa joka vuosi (2017 264 miljoonaa). Siis muslimimaaksi lisääntyy vähän, vaikka liikaa tämäkin on. Muslimeja on peräti 86 %. Ilmankos heräsin yöllä kello 3.50 kun kovaäänisistä alkoi kuulua muslimipapin vaikerrus. Kansasta 30 % on alle 15 vuotiaita. Suomeen siis riittäisi täältäkin työperäisiä maahanmuuttajia, mutta he eivät tule, koska täällä on ihan hyvin. BKT on 3600 USD per capita eli 20 kertaa enemmän kuin maan, josta Suomeen tulee eniten työperäisiä. No he eivät ehdi tehdä mitään kun sotivat kaiken aikaa ja laivojen merirosvousta ei lasketa kansantuotteeseen. Valitettavasti he luulevat, ettei Suomessakaan tarvitse mitään tehdä. Indonesialla on muuten rantaviivaa 55.000 km. Siitä riittäisi venäläisillekin, ettei tarvitse Saimaan rantoja ostaa.

Indonesia on monille suomalaisille tuttu Balin lomaparatiisista. Joku paikallinen kysyi minulta, miksen mene Balille. Sanoin että liikaa turisteja. Ei kiinnosta.

25-26.11.2008 tiistai, keskiviikko

Elämää Padangissa

Täällä ei näe turisteja. Yhden australialaisen näin. Hän sanoi olleensa täällä jo 10 kk turistiviisumilla. Jäi tänne laittomasti. Ymmärrän kyllä, miksi. Täällä on tosi kivaa. Ruoka hyvää. Ihmiset kauniita ja ihania.

Koska olen outo täällä, saan huomiota ihan liikaakin. Ihmiset huutavat hellouta koko ajan. Osa tulee kättelemään. Tunnen olevani kuin presidenttii itsenäisyyspäivän vastaanotolla. Käteltäviä riittää.

Kolme neitoa tuli juttelemaan. Yliopistonuoria. Halusivat kuvaan kanssani. Heillä oli jokaisella kännykkäkamerat, joihin vuorotellen napsauteltiin kuvat. Minäkin sain omani.

Kaija Mikkelistä neuvoi minua teettämään isomman lippalakin. Lähdinpä siis hakemaan räätäliä. Tyttö skootterilla pysähtyi ja kysyi, mitä etsit. Ison hatun tekijää. Hän tietää. Tule tarakalle. Mies tekee kaikki tyhmyytensä naisten takia. Siispä minä ilman kypärää ja tyttö kypärällä ajettiin kapeita ruuhkaisia kujia. Pelotti tosissaan, mutta hätää lievitti se, että sain kaksin käsin pitää nuoresta neidosta kiinni. Ei ollut lakin tekijää. Oli valmiita. Ainoa mikä sopi oli olkihattu. Mutta sellaisen olen jo laittanut vanhan kaapin kätköihin, joten kauppoja ei tullut. Olen sittemmin löytänyt vaattureita, mutta he eivät suostu tekemään lippalakkia.

Alan viihtyä Indonesiassa. Köyhää verrattuna Malesiaan, mutta elämän makua. En ole koskaan ollut näin suosittu. Dumaissa sain 16 poikaa seurakseni. Läpsyteltiin käsiä ja kuvattiin. Padangissa pienet tytöt tulevat koskettelemaan. ”I am Ulai” sanoi yksi ehkä 5-v tyttö. Toinen sanoi olevansa Elin. Olin juuri sanomassa, että Johannan (1 v lapsenlapseni äiti) koira on Elin, mutta sainpa suuni suljettua.

Mikkelin torilla mummorivistö myy minulle aina kaikkea. Olen helposti vietävissä. Täällä saman tekevät 40 v naiset. Huomasin, että minulla oli yhden rouvan jäljiltä iso pussi karvaisia hedelmiä. Ne syödään vääntämällä niskat nurin. Toinen myi minulle pieniä hedelmiä, joiden kuoren alla on makoisia viipaleita. Kun estelin, hän pyöräytti pikkusormensa omani ympärille ja kosketteli housujeni etumusta. Hyvä etten ostanut koko hedelmäkärryä, jossa nainen istui. Sen verran pistin hankaan, että ostin vain puoli kiloa. Asiaan vaikutti se, että naisen taakse tuli vahtimaan joku mies, vaikka nainen vakuutti olevansa sinkku.

Täällä muuten puhutaan vähän englantia, mutta kummasti sitä ymmärtää, mitä itse kukin tarkoittaa. Tai sitten toivoo ymmärtävänsä.

Tänään keskiviikkona on paljon satanut, miksi tuli kirjoitettua asioita muistiin. Läppäri on sekoillut koko Indonesiassa oloajan ja ajattelin jo jättää sen tänne romuna. Sitten velipojan avulla tajusin, että tämä on liian herkkä. Kun 10-sormijärjestelmää ei voi käyttää, on 1 sormella tökkiminen liian lujaa. Kone luulee, että laitan kannen kiinni. Muutin asetuksia siten, että kannen kiinnilaitossa ei saa tehdä mitään ja nyt olen voinut kirjoittaa monen rivin juttuja ilman katkoja.

Torstaina lähden paikalliskoneella Batamiin. Sain halvan lennon, 60 euroa. Kaupunki on tunnin laivamatkan päässä Singaporesta. Siellä voin miettiä, mihin seuraavaksi. Ei ainakaan takaisin Bangkokkiin. Sen verran tulee seuratuksi Suomen uutisia. TPS:kin on jo päässyt pois lätkän jumbopaikalta.

Olo on haikea. Tänne olisin voinut jäädä pitemmäksikin aikaa.

26 marraskuuta 2008

Leaving Padang. Läppäri menee jatkuvasti valmiustilaan eikä läppäriyhteyksiakään ole löytynyt. Padang sopii minulle, olen ainoa ulkomaalaisen oloinen täällä.

27. marraskuuta 2008

In Batam. Singaporen valot näkyvät. Rajakaupungin pelkojen takia laitan hotellin tupakkahuoneessa valokuvia Facebookiin. En polta, mutta langaton on hyvä.

Aavan meren tuolla puolen

27.11.2008 Padang – Batam ja tuolla siintää Singapore

Eilen olin matkatoimistossa katsomassa, minne lähtisi. Sieltä hoksasin Batamin, joka on Singaporen rajakaupunki – meri välissä. Tilasin aamulla hotellista kenttäbussin kiertävän kauttamme. Rahan säästö on toinen juttu, mutta käytän mieluummin busseja kentälle mentäessä. Ei tarvitse väkisin jutella kuskin kanssa kuskin olemattomalla englannilla, eikä tarvii miettiä, minkä mutkan kuski tekee. Kolkkaa vielä.

Padangin kenttä toimi hyvin. Paremmin kuin koskaan Helsingin kotimaan lennoilla. Koneen lähtö myöhästyi ja kulutin aikaa leikkimällä 5 v tytön kanssa. Ihanan hörhelöt vaatteet tytöllä.

Singaporessa olen käynyt työmatkalla. En siis sinne halaja, mutta sieltä pääsee minne vain. Jos on halpoja Manilan lentoja, menen sinne. Batam saattoi tuntua halvalta välilaskulta, mutta kaikkea kanssa. Kentältä ei ollut bussikuljetusta, jota en usko, koska oli kyltti busseille. Jos olisin tiennyt enemmän, olisin odottanut hotellien ilmaiskuljetuksia. Noh, pakko ottaa taksi. Taksille on sanottava hotelli. Siispä kentän infoon. Hieno ja halpa hotelli. Tyttö näytti sitä. Viereisen sivuston sivutkin olivat rähjäiset. Siis hyvään hotelliin. Täällä ollaan vain yö. Taksimatka maksoi 8 euroa.

Noh, hotellin maalaukset olivat tosielämässä ihan muuta. Kuva oli varmaan maalattu photoshopilla. Ja hintakin oli enemmän. Eikä halvinta huonetta ollut. Tuplahintainen olisi.

Menin kahville miettimään. Kuppi cappuccinoa 48.000 rupiaa. Padangissa sama samanlaisessa 3 tähden hotellissa 8000 rupiaa. Tilintarkastaja minussa tuli esille. Vaadin hinnastoa. Oli vain Singaporen dollareissa. Kuka sen kurssin tietää. Sain 20 % alennusta. Nauroin heille, vai alennusta. Ihan kuin Kataisen veronalennukset. Otetaan liikaa ja sitten alennetaan. Kun näin oikean kurssin, hoksasin vedätyksen idean. No, en siis jää tänne. Täällä varmaan laskutetaan jalanjäljetkin.

Reppu selkään ja etsimään uutta. Läheltä löytyi hyvä, ystävällinen ja halpa. Melkein Padangin hinnat. Ikinä ei pidä maksaa liikaa. Sehän olisi rikollisten tukemista.

Täällä on hyvä langaton verkko, tosin tupakkasalongissa. Koville ottaa savut. Puheluja tein useamman, koska suomi on hyvä salakirjoituskieli.

Poikani Juha on tulossa kesällä Kauko-Itään pitempään kuin minä nyt. Siksi isän neuvoja. Rajakaupungit ovat hurjia paikkoja. Maailman suurin ongelma ovat nuoret miehet, joilla ei ole mitään tekemistä. En tiedä miksei tämä koske tyttöjä. Nämä miehet lähtevät pakolaisiksi ja he kokoontuvat mm. rajakaupunkeihin. Elanto otetaan liian usein ryöstämällä. Padangin lintukodon jälkeen täällä on keljua. En uskalla mennä ulos kävelemään. Vieressä oli kahvila. Menin sinne. Ei sieltä kahvia saanut. Naisia olisi voinut ostaa. Muslimimaassa on tätäkin bisnestä. Mitähän profeetta sanoisi.

Kun aiemmin vielä valoisaan aikaan menin kauemmas syömään, oli kadun varrella kaikkea hieromalaitoksista alkaen. Nuoret miehet houkuttelivat skootterinsa tarakalle. Kuinka tyhmänä he minua pitävät. Sanoin, että moposi hajoaa, jos minä siihen tulen. Sain jatkaa matkaa. Söin matkalla keiton ja riisiä. Keiton liha ei maistunut tutulta, eikä hyvältä. Jätin syömättä. Kun lähdin takaisin, oli pimeää. Onneksi 2 viikon reppumatkailu on nostanut kuntoa, joten ripeästi melkein juoksemalla takaisin hotelliin. Jalkakäytävät oli enemmänkin kapeaa ojan penkkaata. Onneksi täällä ei ollut aiemmin etenkin Dumaista tuttuja 10 metrin välein olevia viemäriaukkoja, jonne minäkin mahtuisin putoamaan. Dumaissa ei ollut mitään kansia, Padangissa kannet oli useimmiten.

Selvää on, että huomenna Singaporen lautalle. Hotellista ilmaiskuljetus satamaan. Tämä nyt riitti. Onneksi näin, koska minulla oli haikea olo lähteä Padangista. Tämä pelko poisti kaikki haikeudet.

Rajat ovat kaikkialla vaarallisia paikkoja. Perussa, Meksikossa, Panamassa, Afrikan matkan rajat. Mitä pikemmin läpi, sitä parempi.

28.12.2015 klo 3.40 joulukuun aamu

2015 Denpasar, Bali, Indonesia 

Olen vaihtamassa hotellia ja sitä ennen pari sattumusta matkalta uusiin maisemiin.

Kathmandun likaisuus oli aiheuttanut minulle jatkuvan heikottavan olon. Samanlaisen kuin Mumbayssä Intiassa. Kun lähdin pois Nepalista, heikkous meni ohi. Tässä taas yksi esimerkki siitä, että ihmisiä on kaikkialla liikaa. En ole esittämässä Linkolan mallia asian hoitamiseksi, mutta esimerkiksi kehitysavun ehtona pitäisi olla se, ettei miehellä saa olla kolmea lasta enempää. En voi kirjoittaa, että johdot poikki, vaikka se miehille olisi helppoa, miehet jonoon ja nips. Se olisi siinä. En sano tätä, koska tämän viisauden sanominen Suomessa johtaisi ikäviin seurauksiin. Mieluummin maailman tuho liikaväestöllä kuin sananvapaus sanoa ääneen paras väestönrajoituskeino. (Muistutan siitä, että ennusteiden mukaan Afrikan väkimäärä kasvaa vuoteen 2100 nykyisestä miljardista neljään miljardiin. Se tarkoittaa Eurooppaan moninkertaisen määrän maahanmuuttajia elätettäväksi. Tämän tuhon rinnalla jokaisen miehen oikeus 10-20 lapseen on irvokasta).

Olin kerran päivän Afrikassa perheyhteisössä, jossa miehellä oli 170 lasta. Tämä ei ainakaan voi olla ihmisoikeus: hankkia 170 lasta ja sanoa, että tässä he ovat, elättäkää. Tuo raamatun ohjeen maailman täyttämisestä kirjaimellisesti ottava mies oli ottanut uuden 12 vuotiaan vaimon, jonka kanssa hän halusi vielä lapsen.

Nepal oli minulle tärkeä kokemus. Mutta sielläkin piti olla yksi mulkku, joka pilasi kaiken. Pahimmat mulkut ovat turvatarkastuksissa kaikkialla maailmassa. Ja jättävät matkalaisille ikävän muiston matkan viimeisenä antina.

Pyysin lentoyhtiöltä, että saisin ottaa reppuni koneeseen, jotta voisin vaihtaa Kuala Lumpurissa aikaisempaan koneeseen. Heille se sopi. Mutta ei turvatarkastajalle, joka ei hyväksynyt sitä, että minulla oli reppu ja olkalaukku. Kahta laukkua ei viedä koneeseen. Oli turha puhua hänelle mitään siitä, että minulla on lupa. Jouduin siis aloittamaan bookkaamisen alusta.

Mutta nyt lentoyhtiö olisi vaatinut 100 dollarin lisämaksun, jos reppu laitetaan matkatavaroiden joukkoon. Mutta minua ei yksi mulkku kuseta. Heitin pois lämpimän puseroni, josta olisin Suomessa muutoinkin luopunut, ja yhden likaisen t paidan. Ja sain kaiken, myös olkalaukun, mahtumaan reppuun. Kone oli kyllä täynnä, mutta reppu mahtui hyvin ylähyllylle. Ja jotenkin harmitti kun koneeseen tuli monta miestä ja naista kahdella matkatavaralla ja yhdellä näin jopa kolme. Tuo sääntö koski siis vain minua, jolle tullimies purkasi pahan olonsa ilmeisesti siksi, että oli jäänyt jouluna ilman lahjoja. Olin joulupukin oloinen, joten minuun kaikki p-ska piti kaataa. Uusintakierroksella repusta otettiin pieni hedelmäveitsi ja sakset ja heitettiin roskiin.

Tästäkin kaikesta saa kiittää muslimeja, joiden takia turvatarkastus on mennyt niin pikkutarkaksi. Saksien löytäminen repusta vei paljon aikaa, kun olin laittanut ne pohjalle vaatteiden sekaan. Hienosti sullomani reppu piti heti purkaa auki.

Kuala Lumpurissa selvisi, että kaikki koneet olivat täynnä ja joutuisin todellakin odottamaan klo 18 asti. Kone laskeutui jo ennen viittä aamulla. Aika meni kuitenkin rattoisasti, muutaman tunnin nukuin, sitten taitoin Nepalissa kirjoittamani blogin Iltalehteen ja täydensin sitä netistä hakemillani tiedoilla. Sitten luin Ville Iivarisen kirjaa Raha. Aihe on mielenkiintoinen, mutta käsittelytapa tylsä. Toistoa ja toistoa ja lapsellisia esimerkkejä. Saa nähdä jaksanko lukea loppuun. Löysin kentältä asiakkaani sivutoimipisteen: Samasama, ja otin siitä heille kuvan joulutervehdykseksi.

Lentokenttien ruoat ovat mitä ovat ja hinnat kalliita. McDonalds ei suostunut myymään luottokortilla, siksi päivän ateria tuli hoidettua Burger Kingin sieniburgerilla. Tosin epäselväksi jäi, missä ne sienet olivat.

Sitten tuli varsinainen mulkku vastaan Indonesian tullissa. Jotenkin tuli olo, että ovatko muslimit tyhmiä. Minut otettiin tarkempaan turvatarkastukseen ja reppuni ja laukkuni purettiin auki (nyt sain viedä kaksi laukkua saman yhtiön koneeseen ilman sanaakaan). Mitä helvetin järkeä on ratsata tämän ikäinen mies, vai olenko huumekuriirin oloinen. Kuala Lumpurin kentällä japanilaiset halusivat ottaa minusta valokuvan heidän seurassaan, kun minulla oli punainen paita päällä. Ja Indonesiassa olin rikolliseksi epäilty.

Jouduin selittämään jokaisen tarvikkeen erikseen, miksi minulla on mukana. Miksi pumpulia – silmien pyyhkimiseen. Miksi topseja – korvien puhdistamiseen. Miksi suihkepullo – silmälasien puhdistamiseen. Turvataskussani on vähän rahaa ja rokotustodistukset. Jokainen sivu syynättiin. Lääke- ja tarvikelaukkuni käytiin tarkkaan läpi, malarialääkkeet kiinnostivat tullia erityisesti. Kello läheni puolta yötä, ja minua syynättiin tunnin verran.

Sen tuo aiheutti, etten lähde Itä-Timoriin tekemään trippiä. En halua toista kertaa samanlaiseen nöyryyttävään tutkintaan. Tarkoitus oli mennä yhden yön edestakaiselle reissulle Diliin, mutta olkoon. Menen sitten jollekin muulle itsenäiselle saarelle sen sijaan.

Puolelta öin oli kiva hakea nukkumaan. Olin varannut Kuala Lumpurissa 2 yön hotellin Denpasarista, jotta ei tarvitsisi ihmetellä tultuani hotellia. Taksit ovat kaikkialla ahneita perskärpäsiä. Sisätiloissa olisin saanut 500.000 rupian taksin, mutta kun menin tarkastamaan ulos onko vielä busseja liikkeellä, minulta pyydettiin 700.000. Sanoin etten maksa, koska haen sen puolen millin taksin. Ja hinta aleni. Hotellin pihalla alkoi kauhea parku tipistä. Onneksi pidin pääni, sillä myöhemmin samana päivänä sain taksin noin yhtä pitkälle matkalle 100.000:lla rupialla. Lentokenttätaksi maksoi siis 33 euroa.

Pahinta oli, että hotelli oli keskellä auto- ja maalikauppojen aluetta. Täällä ei ollut edes minimarketia. Kilometrien kävelyn jälkeen löysin McDonaldsin. Syömään piti mennä taksilla. Siksi vaihdan nyt maisemia.

Selvitin parasta keinoa päästä Papualle. Selvisi, ettei Papualla ole mitään pitkän matkan busseja. En siis pääsisi Indonesian puoleisesta Papuasta mitenkään Papua Uuteen Guineaan. Saari on vuoristoinen ja soinen, jos yrittäisi päästä jollain skootterilla perille, saisi vältellä alligaattoreita. Siksi lennän täältä Balilta suoraan Port Moresbyyn. Lippua ei vielä ole.

Lentokentillä perskärpäset käyttävät hyväksi tilannetta, jossa turistit ovat äimän käkenä uudessa paikassa. Valuuttakursseista ei ole tietoa, eikä ainakaan lukuja osata siinä hässäkässä laskea. Perskärpäsillä on joku kartelli, jonka alle ei matkustajaa kuljeteta. Sen sijaan yli kartellin ylittäviä hintoja yrittää jokainen kynnelle kykenevä. Ja vaativat vielä tippiä päälle.

Olen ollut aiemmin Indonesiassa, minkä vuoksi en tänne jää kuin muutamaksi päiväksi. Edellisellä kerralla menin laivalla Sumatralle luoteiseen osaan saarivaltiota.

Miikka: Ei ne ole vain muslimit, jotka simputtavat kentällä yksinmatkustavia miehiä. Itse olen lentänyt Israelissa kaksi kertaa ja molemmilla kerroilla todella nöyryyttävä, pitkä ja täydellinen ”turvatarkastus”. Varastivat myös kännykän ja kameran, lentoyhtiö korvasi kiltisti, koska kuulema tapahtuu koko ajan ja Israelin lähetystö kiltisti maksaa ”kulut”: Puhelimella oli vielä soitettu jonnekin maksulliseen numeroonkin ennen kuin sain kuoletettua. Israeliin juutalaisten simputettavaksi en kyllä enään koskaan astu. Rasismia varmaankin, ei siinä ole turvallisuuden kanssa mitään tekemistä.

29 joulukuuta 2015

Olen niitä, joita eivät rantalomat ole koskaan kiinnostaneet. Kerran olin, 22-vuotiaana ja sillä matkalla menin kihloihin. En olisi tänne Baliinkaan tullut, ellei tämä olisi ollut kätevä jatkolentojen takia.

Ennakkoluuloja, varmaan. Mutta tälläkin kertaa luulot ovat tiedon väärti. Hotellin vaihdon jälkeen olen ollut keskellä tätä hullunmyllyä. Ei pääse metriäkään kadulla etteikö joku myisi jotain. Kaikkea tarpeetonta. Ja sitten on näitä bum-bum-kauppiaita, nuoria ja toki kauniita indonesialaisia naisia, joitakin sanoisin tytöiksi.

Edellisenä iltana olin mennyt hotellin nimeämään indonesialaiseen ravintolaan taksilla ja se oli erittäin hyvä kokemus. Jos joku täällä sattuisi pyörimään, paikka oli Made´s Warung. Niitä on kaksi Seminyak ja Kuta, enkä tiedä kummassa olin. Ihan edullinenkin, tosin taksimatkat tuplasivat hinnan.

Mutta sitten tämä eilinen. Kuljin sitä etsien ja kysyin turisti infosta neuvoakin. Ja sitten valitsin paikan, joka oli turistipaikaksikin surkea. Kovaa musiikkia, niin kuin täällä kaikkialla. Ja ruoka täysin mautonta ja mitään sanomatonta. Ja sellaiseksi kallis. Turisteille voidaan syöttää mitä tahansa. Hehän ovat lomalla, juovat viinaa, eivätkä välitä.

Näitä Neo-hotelleja on 3. Ajattelin että pääsen helpommalla kun vaihdan ketjun sisällä. Muutoin hyvä valinta, mutta taksi toi väärään paikkaan. Siihen, josta varaus oli, en enää jaksanut lähteä, koska taksimatka kesti tunnin. Täällä on aivan liikaa autoja ja kapeita katuja. Onneksi tämä on lähellä rantaa ja lentokenttää.

Piponi oli mennyt turvatarkastuksissa, ja täällä on todella auringon polttama helle. Oli pakko ostaa lippalakki ja muutamat sukat. Ensimmäinen pyysi paketista 600.000 rupiaa. Sanoin, ettei kannata jatkaa, koska minua ei kannata huijata. Hinta puolittui hetkessä, mutta jätin väliin. Seuraava pyysi lähdössä 300K ja myi ne minulle lopulta 200K:lla. Sekin oli liikaa, koska sen jälkeen alkoi t-paitojen myynti. Olisin saanut 3 paitaa 150K rupialla. Maksoin siis 13 euroa ja K-citymarketista olisin saanut sukat joka viikonpäivälle lippiksen kera halvemmalla. Ei noiden veijareiden kanssa pärjää.

Tämä rantaloma on nähty ja siksi varasin matkan Papualle. Itä-Timor sai jäädä väliin, koska en halua toista kertaa joutua tullin syyniin. Suomessa on kielletty etninen profilointi viranomaistoiminnassa. Täällä se rehottaa ja turisteja kiusataan. Lentokenttien turvatarkastukset olisivat inhimilliset, jos ne koskisivat vain muslimeja, jotka New Yorkin lentokoneiskuilla ovat tämän kaiken syypäitä. Tuskin mistään muusta uskonnosta löytyy neitsyeistä haaveilevia nuoria miehiä, jotka tekevät mitä tahansa taivaaseen päästäkseen. Toivottavasti siellä ei tarvitse raiskata.

Huoneeni netti on onneton ja siksi piti mennä asioiden hoitamiseksi respan viereen.

Netin tietoturva on viety mahdottomuuksiin. Ebookersilta olisi saanut sopivan lennon ja kaikki onnistui siihen asti kunnes tarkastukset siirtyivät Nordean tunnuslukutauluun. Yritin kaksi kertaa ja siihen se pysähtyi. Yritin sitten kolmannen kerran toisen matkatoimiston kautta ja se taas antoi ruotsalaiselle matkanvälittäjälle indonesian kielisen palvelun, eikä kieltä voinut vaihtaa mitenkään. Olen siis vankina Balilla, enkä pääse mihinkään, jos en keksi keinoa.

Ja niinpä keksin. Siirryin hotellin tietokoneeseen, ja olipa se taas hankalaa. Windows-kone, jossa erilainen näppis kuin iPadissa. Eikä mitään sormilla tök tökkiä. Tuskan ja respan neidon avustamana (miten saan at-merkin esimerkiksi) sain lipun tilattua. Lähtö olisi klo 21 illalla, mutta vieläkään ei ole tullut lippua. Matkavahvistus on, mutta eihän sillä koneeseen pääse. Tuo tuskallinen nettitilaussessio loppui eilen illalla klo 18, joten on kaipa se ajoissa tulee. He lupaavat lipun 24 tunnissa, joten kentälle on pakko mennä, vaikkei lippua olisikaan. Ehkä se siitä.

Kerron näitä matkamiehen murheita, koska minulta on paljon pyydetty matkakirjaa, jossa neuvoisin miten elämänkokemusta omaava voi kulkea maailmalla ja selviytyä siitä kunnialla. Voi olla, että joskus teen oppaan nettiin, en tiedä. Sen voi sanoa, että ihminen selviää kaikkialla kun ottaa kaiken löysin rantein, ei jännitä, eikä hermoile mistään. Kaikki järjestyy. Vain yhden kerran olen ollut jäämässä yöksi rankkasateeseen palmun alle Puerto Ricossa, jossa olin mennyt paikkaan, jossa ei ole hotelleja. Sielläkin selvisin kun näin sateessa auton valot, hyppäsin tielle eteen ja pysäytin sen. Sanoin, vie minut minne tahansa, jotta en joutuisi olemaan sateessa ulkona yötä. Nuori mies mietti hetken ja sitten hänellä välähti. Hän vei minut bordelliin. Sain nukkua ihan rauhassa aamuun asti. Ainoa huoli oli siitä, ettei ovea saanut lukkoon. Mutta kaikki meni hyvin ja aamulla sadekin oli loppunut.

Päivi: No jopas, että bordelliin käytitkö ko. laitoksen palveluja?

Pauli: No, en, miten voit edes ajatella. Mutta huone oli hyvä. Ja hinta sopuisa, 60 usd. Ensin piti kuivattaa setelit, jotka olivat kaikki kastuneet rankkasateessa. Passia pidän muovipussissa ja vielä turvalaukussa, joten se säilyy aina. Nukkuminen oli vähän koiran unta, kun pelkäsin että joku tulee käymään ja viemään rahani.

Päivi: Anteeksi Pauli jos loukkasin, mutta en minä tosissani kysynyt käytitkö bordellin palveluja.

Sirpa: Nyt on Helsinki-sää ankea ja harmaa, mutta onneksi nämä matkakertomuksesi tuovat uutta väriä.Tulevat mieleen muistot 10 vuoden aikana matkanvetäjänä Kiinassa, kivat jutut ja sitten ne vähemmän ja enemmän hassut tai hölmöt ongelmat.Mutta taisipn sittenkin päästä aika helpolla… tosin vuodet kultaavat muistoja.

Kuta Beach (Pantai Kuta)

29. joulukuuta 2015, Kuta, Bali, Indonesia

On sitä oltu Balin hiekkarannalla. 30 astetta+, joten kunto nousee kohisten. Löysin Made Warangin sivupisteravintolan, jossa sama menu kuin pääpaikassa.

Turismissa on jotain hullua. Ihmiset pyörivät toisten turistien seassa ja välttelevät kauppiaitten tarjouksia. Kapeat kadut täynnä autoja. Skootterit ajavat seassa ja mitättömillä jalkakäytävillä joka suuntaan. Toinen rantalomakohteeni. Ja viimeinen.