Tansania maasait

Tansania (swahiliksi ja engl. Tanzania), virallisesti Tansanian yhdistynyt tasavalta (swahiliksi Jamhuri ya Muungano wa Tanzania, engl. United Republic of Tanzania) on 60 miljoonan asukkaan valtio Itä-Afrikassa. Kun Suomi aloitti kehitysavun Tansaniaan 1960-luvun alussa, maassa oli 9 miljoonaa asukasta. Ennusteiden mukaan vuonna 2100 Tansaniassa on 286 miljoonaa asukasta. Maan pääkaupunki siirtyi virallisesti vuonna 1996 Dar es Salaamista Dodomaan, mutta monet hallintovirastot sijaitsevat edelleen Dar es Salaamissa.

Peacock Hotellissa Dar es salaamissa olen ollut kolme kertaa. Kuva hotellin mainos.

Ensimmäisen maailmansodan jälkeen Tansanian alue siirtyi Ison-Britannian hallintaan Tanganjika-nimisenä Kansainliiton mandaattialueena, 1946–1961 Yhdistyneiden kansakuntien protektoraattina. Tanganjika itsenäistyi vuonna 1961, ja julistettiin tasavallaksi vuonna 1962. Sansibar itsenäistyi joulukuussa 1963 sulttaanikunnaksi. Tanganjika ja Sansibar yhdistyivät Tansanian liittovaltioksi huhtikuussa 1964 Sansibarin verisen vallankumouksen jälkeen. (Osin Wikipedia)

Maasait eli masait ovat itäafrikkalainen paimentolaiskansa, joka elää pääosin Kenian ja Tansanian alueella. Huolimatta nykyaikaisen yhteiskuntajärjestelmän kehittymisestä myös Afrikkaan maasait ovat pääosin säilyttäneet oman luonnonläheisen elintapansa ja kulttuurinsa. (Wikipedia)

Joulukuussa 2006 ajoimme Bernardin, Malingan ja muiden kanssa Malawista Tansanian halki Zanzibariin. Kertomus matkasta kohdassa Zanzibar. Zanzibarin jälkeen kolme yötä Dar es Salaam´issa hotellissa Peacock Hotel, joka tuli tutuksi myöhemmillä Tansanian matkoilla. Sen jälkeen jouluksi Ristiinaan Suomeen.

Mondulin ainoa valkoinen

Viikon tapahtumat Tansaniassa, kirjoitettu Mondulin lodgessa illalla 30.3.2007

Olen nyt Mondulissa, masai (maasai) asukkaiden maassa Tansaniassa. Tarkoitukseni on pelastaa nyt 13 v tyttö joutumasta vaihdetuksi muutamaan lehmänkantturaan ja vuoheen. Eli joutumasta pedofiilin raiskaamaksi avioliiton nimissä.

Pakko sanoa, että elämäni vaikein paikka. Jos läheisten kuolemat jätetään pois laskuista.

Kauas on jäänyt se romanttinen näkemys Afrikasta, jonka viime vuoden lopun matkallani sain. Näitä tuntemuksia kuvaa hyvin kirjoitukseni Minun Afrikkani, jonka voi lukea tästä.

Nyt elämä näyttää realistisemmalta. Alunperin lähdin Afrikkaan, jotta voisin päästä kyseenalaistajan roolista hyvien ihmisten puolelle. Viime vuonna näin oli käymässä, mutta nyt olen palannut ruotuun. Minulla ei ollutkaan ennakkoluuloja, jotka asioiden konkreettinen näkeminen poistaisi, vaan tietoa, joka on konkretisoitunut tällä matkalla paljon paremmin viikossa kuin aiemmin 2,5 kk:ssa. Mutta olen elänyt arjessa, enkä reppumatkailijana.

Yksi syy täällä oloon on se, etten tykkää, että minua ja kaltaisiani sanotaan rasisteiksi, jos emme ymmärrä sitä kaikkea mitä monikulttuurin nimissä tehdään Euroopassa ja Suomessa. No täällä minua on kutsuttu musunguksi (mzungu), joka tarkoittaa valkoista miestä ja siksi vielä neutraali ilmaisu, mutta vastaa varmaan kiellettyä neekeri-sanaa. Kun en ole tanssinut afrikkalaisten pillin mukaan eli antanut rahaa jokaiseen hyvään tarkoitukseen minua on sanottu kakuman kaburuksi, eli valkoiseksi, joka vihaa afrikkalaisia. Näin helposti sitä nimityksiä annetaan puolin ja toisin.

Meitä syyllistetään siitä, ettemme kutsu jokaista maahanmuuttajaa omasta rapustamme kotiimme vieraaksi. Enemmän syyllistämistä olisi siinä, ettemme 10 vuoden asumisen jälkeenkään sano saman rapun asukkaille hyvää huomenta hississä.

Vieraan kunniaksi rahaa säästäen vain toisen käden sormet lakattu

Ja aivan kamalia olemme, koska emme ole nostaneet kehitysavun määrää miljardiin euroon vuodessa eli 0,7 %iin bruttokansantuotteesta, vaikka ministeri Paula Lehtomäkikin tunnusti, että yli 80 % avusta menee hukkaan tai on jopa haitallista. Koska nykyisiäkään rahoja ei osata käyttää järkevästi, lisäys olisi tuhlausta ja valtion varojen väärinkäyttöä. Lehtomäki sanoi että on hyvä että edes pieni osa menee perille. Näin heppoisin perustein sitä eliittimme hoitavat yhteisiä asioitamme.

Meitä syyllistetään siitä, että olemme juntteja ja tyhmiä, emmekä tunne ulkomaalaisia ja siksi olemme rasisteja. Halusin tutustua asiaan perusteellisesti ja halusin myös tehdä jotain konkreettista, enkä vain maksaa kehitysapurahaa verojen mukana ja nukkua sen jälkeen hyvin yöni.

On helppoa olla hyvä ihminen toisten rahoilla

On helppoa olla hyvä monikulttuurisuomalainen, kun jakaa yhteiskunnan rahoja sossun luukulta ulkomaalaisille sen kummemmin kontrolloimatta kuka ne rahat saa. Kun jakaa toisten rahoja surutta, ja mitä enemmän jakaa, sitä parempi ihminen on. Vain ne muut ovat tyhmiä rasisteja, jotka haluaisivat keskustella rahanjaon järkevyydestä. Yhdessä kuukaudessa luukulta voi saada rahaa enemmän kuin afrikkalainen ansaitsee koko elämänsä aikana omia tuloja. Ei siis ihme, että luukulle on jonoa.

On helppoa olla Suomen presidentti ja miettiä Tansanian presidentin kanssa sitä kuinka voitaisiin antaa vielä enemmän rahaa kankkulan kaivoon. Suomen presidentti haluaa antaa ja Tansanian presidentti haluaa ottaa vastaan enemmän ja enemmän, sillä mikään ei ole riittävästi. Presidenteille ei näytetä korruptiota, eikä ministerien hotellibisneksiä kehitysapurahoilla, eikä sitä, että rahat eivät koskaan tule sinne köyhien ihmisten elämään asti, sillä sen arjen näkeminen veisi Tarjaltammekin yöunet.

On helppoa ottaa kummilapsi, ja laittaa joka kuukausi pankkitilille rahaa mielenrauhaa tuomaan. Silloin on väärin kertoa heille, että täällä on 25 – 30 vuotiaita miehiä, joilla on kolmas kummilapsikierros jo menossa. Se on parempi bisnes kuin mikään muu monille aikuisille miehille. Juha Mietokin varmaan järkyttyisi, jos näkisi käytännössä kuinka bisnesmiehet tulevat kouluun, maksavat lantin lapsille, jotka piirtävät kauniita lapsen kuvia Afrikasta, jotka sitten kummilapsitehtaat lähettävät eurooppalaisille hyville ihmisille osoitukseksi rahojen menosta hyviin tarkoituksiin.

On helppoa pistää vanhat vaatteensa keräykseen ja saada tilaa uusille vaatteille vaatekaappiin. Voi nukkua hyvin yönsä täysin tietämättömänä, että parhaat vaatteet eivät koskaan tule Afrikkaan asti ja ne huonommatkin myydään valtion kirpputoreilla näille kaikkein köyhimmille. Onhan se tärkeää saada lisää rahaa uusien museoiden rakentamiseen, armeijalle ja virkamiesten etujen kasvattamiselle.

On helppoa olla kehitysaputyöntekijä, joka asuu hulppeassa asunnossa palvelijoiden ja vartijoiden keskellä omien autonkuljettajien viedessä kauppoihin. Autot eivät ole mitään pikkukauppakasseja, vaan hienoja maastureita, eikä sitä täällä huonommin voi ajaa kuin kotona Amerikassa tai Suomessa ajettaisiin. On helppoa olla kehitysaputyöntekijä, joka jakaa toisten rahaa budjetin kautta, kun ei edes sen verran viitsi miettiä, mitä rahoilla tehtäisiin. On helppoa tehdä kaiken maailman projekteja eläinten hyvinvoinnista ja slummien sosiaalisista suhteista tai pyörittää papereita Kampalan ilmastoiduissa torneissa koskaan näkemättä sitä arkea, missä kansalaiset täällä elävät. Ehkä niitä nähdään sen verran että kotialbumiin riittää kuvia, mutta arjen todellisuutta monet kehitysaputyöntekijät eivät koskaan kohtaa.

Myönnän toki, että täällä on paljon pyyteettömiä lääkäreitä ilman rajoja ja ulkomaisia sairaanhoitajia saamatta kehitysaputyöntekijän luksusta kohdalleen. Samaan aikaan maiden itse kouluttamat lääkärit ja sairaanhoitajat ovat Lontoossa helpottamassa paikallista työvoimapulaa. Kaikenhan pitää olla globaalia. Suomessakin Hesarin toimittaja kehui kuinka paljon Suomi säästää kun ottaa valmiiksi koulutettuja lääkäreitä Suomeen, jätti sentään sanomatta että ne lääkärit otetaan köyhistä köyhimmiltä.

On helppoa olla turisti, joka kehuu Afrikkaa kotisohvallaan sen jälkeen kun on käynyt täällä ja asunut 5 tähden hotellissa. Masai-kulttuuriin on tutustuttu ilmastoidun turistibussin ikkunan takaa ja ehkä on peräti käyty kylän pihalla kävelemässä. Illalla nämä nautinnot kerrataan muitten samanlaisten kanssa hotellin baaritiskillä.

Sitä ei 5 tähden hotellin safarimatkan maksaessaan tule ajatelleeksi, että täällä Arushassa on eri hinnat valkoisille ja mustille hotelleissa ja ravintoloissa, siis ainakin niissä, joissa kävimme ennen Monduliin tuloa. Maksaisin kyllä tälläista rasismiveroa, jos hinta laatusuhde olisi edes jotenkin kohdallaan. Mutta kuka suomalainen haluaa maksaa 8 dollaria aamiaisesta, johon kuuluu teepussi, keitettyä vettä ja pari leivänpalaa. Tai 60 dollaria huoneesta, jossa ei ole kuin sänky.

Afrikkalaisesta väkivaltaisuudesta

Jinan (nimi muutettu) puoliveli katkaisi hänen sormensa. Amanin isä löi masaikepillä polveen, ja poika vähän nilkuttaa vieläkin.

Olimme syömässä illalla Arushan kaupungissa ennen Monduliin tuloa. Ravintolaankaan ei voi mennä kävellen, vaikka se olisi nurkan takana. Takaisin tullessa jonossa puhuivat, että kuka ottaa tuon mzungun, ja pyytää 10 kertaisen hinnan ja jos ei maksa, tyhjennetään mies ja jätetään se tuonne pimeään.

Huutamiseen olen jo turtunut. Huutakoot.

Tässä on se rasismipuheiden suurin virhe. Jos afrikkalainen jengi joukkoraiskaa tai kenialainen nuori mies sarjaraiskaa Suomessa, niin se ei todellakaan tarkoita, että kaikki afrikkalaiset raiskaavat. Mutta kun päältä ei raiskaajaa tunnista, ei ainakaan ennen raiskausta, niin sitten varotaan kaikkia. Se ei ole rasismia, vaan järkevää varauksellisuutta ulkomaalaisiin.

Mutta afrikkalainen väkivalta on sisäänrakennettua. Täällä naisen asema on heikko. Juuri siksi isät myyvät tyttönsä 8 vuotiaana tai viimeistään 12 vuotiaana jollekin miehelle, joka voi olla juoppo, vanha, väkivaltainen, ja jolla voi olla 50 lasta entisten vaimojen kanssa, mutta jolla on 8 lehmää ja muutama vuohi antaa maksuksi tytöstä. Sanotaan että se on kulttuuria ja siis sitä ihanaa monikulttuuria, jota Suomeen tarvitaan lisää.

Tyttöjen ympärileikkaus on osa tätä sisäänrakennettua väkivaltaisuutta naisia kohtaan. Se ei tosiaankaan ole mitään kulttuuria, jonka voi hyväksyä edes täällä ollessaan.

Naisen raiskaus Afrikassa on rikos, mutta silti sitä tapahtuu täällä paljon enemmän kuin Euroopassa. Ja juuri siksi Oslon raiskauksista 70 % on maahanmuuttajien tekemiä, koska raiskaus on jotenkin väkivaltageeneissä ja koska valkoinen nainen on vielä huonompi kuin afrikkalainen nainen. Siksi on oikein raiskata hänet.

Kaikki huutavat jo kuorossa, älä yleistä. Ei saa yleistää. Totta kai enemmistö afrikkalaisista miehistä on sydämeltään ihan hyviä. Kaikki taksikuskit eivät tapa ja ryöstä. Mutta kun sitä ei näe päältä. Joku lotossakin voittaa ja tämä elämänlotto on enemmänkin venäläistä rulettia. Ainakin mzungulle Afrikassa.

Lehmänpaskasta tehdyssä masai-talossa

Tiistaina lähdimme Aminan (nimi muutettu) tädin ja isoäidin luo masaikylään. Sinne ei ole tietä, vaan taksi kuljetti pitkin lehmäpolkuja. Sade oli tehnyt savannille kulkupolkujaan ja nämä ajettiin autolla pohjan kautta kulkien. Yksi oja oli niin suuri, että auto jäi sinne keskelle. Vaan jostain savannilta löytyi äkkiä kuusi miestä, jotka tulivat nostamaan auton ylös ojasta. Ja matka jatkui.

Savannit omistaa valtio. Tansaniahan oli näitä kommunistisia Afrikan maita, minkä vuoksi Tarja Halonen ja muut hyvät ihmiset ovat aina olleet Tansanian parhaita ystäviä. Tuskin Tarja on lehmänpaskamajassa syönyt kanaa, mutta juuri siksi hän on paras vaatimaan lisää rahaa Tansaniaan.

Sitten nämä ihmiset ovat saaneet ostaa pienen maatilkun, ehkä 30 – 40 aaria ja rakentaa sinne kodin. Täällä ei ole köyhillä varaa ostaa sementtiä, mutta onneksi rakennustarpeita saadaan ilmaiseksi koko ajan lisää. Margretin talo on nimittäin tehty lehmän paskasta. Karjan lanta kerätään Suomessa kasoihin pelloille vietäväksi, mutta täällä ne kerätään talonrakennustarpeiksi. Talo oli varsin taiteellinen, koska paska levitetään käsin seiniin. Olisi tämä Margretin itse tekemä seinä Suomessa varmaan miljoonan arvoinen taideteos. Ainakin Kiasmaan tämä kelpaisi helposti.

Kysyin mitä taloille tapahtuu sateella. Jos sataa paljon ja pitkään, seinät rapautuvat, ja niitä sitten korjaillaan. Talo ei muuten haissut sisälläkään. Oli maalattia kahdessa huoneessa, olohuoneessa ja makuuhuoneessa. Olohuoneen sohvakalusto siis sohva ja pari tuolia, oli saatu kirkolta, joten ovat jonkun eurooppalaisen poisheittämiä. Ei ole sähköä, joten illalla mennään nukkumaan aikaisin. Pimeä tulee jo klo 19.

Pihalla oli suomalaista ulkogrilliä vastaava rakennelma. Siellä porisi padassa kana, joka oli tapettu tuloni kunniaksi. Sillä Margret osasi minua odottaa, koska vaikka mitään ei ole, niin kännykkä pitää olla, savannillakin. En kyllä tiedä, missä ne lataavat akkunsa. Tapetun kanan sulat olivat pihalla kauniissa kasassa. Kun söin kanaa, tuli kanan sisko minua morkkaamaan, eikä lähtenyt pois, vaan käveli edessäni edestakaisin. Varmaan söin hänen parhaan kaverinsa.

Pihalla oli myös pieni navetta, jossa oli pieniä vasikoita pimeydessä. Muutaman sadan metrin päässä oli kylän vesiallas, siis kuralätäkkö. Sieltä haetaan juomavesi, siellä pestään pyykki, siellä käyvät eläimet juomassa. Vesi ei vaihdu, koska kyse on luonnonaltaasta, sinne tosin tulee uutta vettä maan uumenista. Vesi on myrkynkeltaisen väristä. Kuvottaa. Mutta kanan kyllä söin, olihan vesi keitettyä kanan mukana. Miten olisin voinut jättää syömättä.

Viereisessä lehmänpaskamajassa asuu isoäiti. Hän juoksi pihalta savannin poikki minua tapaamaan. Halasi ja piti hyvänä. Oli pirteä kuin nuori vasikka, vaikka oli hän varmaan jotain 80 tai 100 vuotta vanha. Täällähän ei tiedetä ihmisten iästä kovinkaan tarkkaan mitään. Isoäiti vei minut majaansa. Siellä keittiö oli sisällä, siis muutama kivi, jonka päällä tuli on. Maja tuoksui savulta, sillä tarkoitus ei ole edes vetää piipusta savua, koska piippua ei ole.

Sen verran olen Kustaa setäni perässä kulkenut varvun kanssa, että olisin löytänyt vettä mistä tahansa sormeni olisin laittanut. Siis miksei täällä ole kaivoja, kun vettä riittää. Kehitysapuihmiset aina kehuvat kuinka paljon he rakentavat kaivoja ja tekevät hyvää, mutta ei tänne asti kehitysapukaivokaan ole tullut. Mutta muistan kun muutimme 1950-luvulla mökkiimme, ei sielläkään ollut vettä. Vaan Jannu teki puista kaivonrenkaan ja muut miehet kaivoivat talkoilla kaivon lapioilla. Ei siinä tarvittu Kepaa, eikä kehitysapua, eikä valtion tukea, eikä mitään muutakaan. Ehkä kehitysapukaivojen ongelma on se, ettei viitsitä itse tehdä mitään kun ne hullut suomalaiset kuitenkin tulevat kaivot rakentamaan. Pitää vain odottaa.

Mutta kyllä minä kehitysapurahaa täällä näen. Sillä en suostu uskomaan, että Mondulin hotellini omistama apulaisministeri on tätä ihan kivaa yksittäisiin majoihin perustuvaa lodgea palkkarahoillaan rakentanut. Viisi miestä jo kuopannut Dora on tuskin perinyt miehiltään sitä hienoa ravintolaa, jonka hän kylän huipulle on rakennuttanut. Hän vei minut sinne ottamaan kuvia suomalaisia turisteja varten. Sillä Dorakin on paikallinen valtion virkanainen.

Ja kyllä kodittomien lasten koulutukseen annetut rahatkin täällä näkyvät. Lapset ovat kodittomia ja kouluttamattomia edelleen, mutta virkamiehillä on upeat rakennukset, hienot maastoautot ja heidän lapsensa koulutetaan hienoissa kouluissa ulkomailla. Siis voidaan sanoa, että koulutusrahat käytetään lasten koulutukseen. Köyhyydestä en sitten mene mitään sanomaan.

No, vierailuni aikana tuli koko ajan ihmisiä lisää ihmettelemään mzungua. Jossain vaiheessa paikalla oli lähemmäs 30 jalkaparia, useat paljain jaloin. Kaikki suhtautuivat kyllä minuun hyvin. Olin todella hyvillä mielin kun kyläreissu iltapäivällä loppui. Täällähän pimeä tulee jo ennen iltaseitsemää ja aamuseitsemään on hyvin pimeää. Ei kannata jäädä pimeyden aikaan matkalle.

Kaikilla muillakin oli hauskaa. Tätä minä täällä ihmettelen aina uudestaan. Miten sitä on kivaa ja mukavaa ja miten tanssitaan paljon, kun olosuhteet ovat mitä ovat. Kyse on siitä ettei tiedetä paremmasta. Mutta miten käy kun tv tulee useampiin paikkoihin tuomaan valaistusta paremmasta maailmasta, siis tyhjänpäiväisemmästä maailmasta. Uskonnolla on myös iso merkitys, jumala hoitaa meidät kuitenkin.

Operaatio Amina

Siis tärkein syy tänne tuloon oli Amina ja hänen pikkuveljensä Amani. Sain tämän projektin hoitaakseni viime joulukuussa Zanzibarissa ystävystyttyäni heidän äitiinsä. Siis se nainen, joka sai minut nauramaan.

*Jina 2019. Tansanialaiset ovat köyhiä, mutta joka päivä heillä on kauniit ja värikkäät vaatteet*

Ei Jina enää minua naurata. Päinvastoin. Mutta yritän hoitaa tämän Amina asian. Joulun jälkeen hänet oltiin jo viemässä vihille, mutta sanoin äidille skype puhelussa matkapuheluun, on 10 kertaa halvempaa kuin Soneran puhelut, että kai maasta joku laki löytyy, ja paikallisen poliisin avulla sulhaskandidaatti oli saatu 6 kk vankilaan. Vaan huomatkaa, lapsiavioliittoja ei automaattisesti estetä, vaan jonkun on puututtava asiaan. Ja kun myyjänä on oma isä, ei se ole ihan helppoa normaalisti. Tässä avioerotilanteessa äiti pääsi väliin. Ja sulhasella olisi tarkoitus ottaa jo viides vaimo, ikää on jo 48 vuotta. Pitäähän sitä lasta saada. Ja taas muutaman vuoden jälkeen kun karjaa on tullut lisää, voi mennä ostamaan itselleen taas uutta lasta.

Olen kuullut että tällaisia naiveja lapsen pelastajia on Afrikka täynnä. Ja tilannetta käytetään hyväksi, yli puolet näistä jutuista on huijauksia. Olen siis koko ajan varuillani.

On varmaa, että sulhanen pitää minua syyllisenä avioliiton kariutumiseen. Onneksi Tansaniassa on sentään kunnon vankilalait, eikä täältä päästetä lepäämään muutaman viikon jälkeen. Ehdin alta pois, ennenkuin mies vapautuu.

Ja toinen ongelma on sormenkatkoja puoliveli, siis joku sedän tapainen. Hän on katkonut Jinan sormen, koska tämä pelastaja Suomesta ei tuokaan hänelle rahaa. Sormenkatkoja oli täällä Mondulissa alkuviikon, joten en uskaltanut mennä kylän raitille. Keskiviikkoaamuna hän oli mennyt Zanzibariin takaisin katsomaan monettako vaimoaan, en ole laskenut.

Pelkoni eivät ole olleet turhia. Torstaiaamuna herätessäni oli musta reppuni aivan märkä. Yöllä satoi, mutta katto on kyllä ihan ehjä, eikä lattialla ollut vesilätäkköä. Kaikki repun sisältö on kastunut. Eikä siinä vielä kaikki. Repun päällä oli ihmisen paskaa. Mietin ankarasti, miten tämä on voinut tapahtua. Ovihan oli lukossa, enkä ole herännyt mihinkään. Mitään ei ole varastettu, eikä rikottu. Onneksi tämä ilta perjantai-ilta on viimeinen Mondulissa. Huomisaamun jälkeen pois, enkä enää tänne tule koskaan.

Amina on mitä ihanin nuori tyttö. Mutta hänestä näkee heti, ettei hän mitään vaimoainesta vielä ole. Ei ole mitään naisen muotoja näkyvissä. Hän on ottanut minut jotenkin pelastajakseen. Kun hänen piti mennä nukkumapaikkaansa, hän itki kun ei saanut jäädä luokseni. Eilen perjantai-illalla nukkui hotellini majassa koko perhe. Amina olisi halunnut nukkua vieressäni, mutta sanoin ettei meidän kulttuurissamme isät enää nuku hänen ikäistensä tyttöjen vieressä. Meidät miehet Suomessa on kyllä opetettu ylivarovaisiksi näissä asioissa.

Aminalla ei ole vaatteita vaihdettavaksi. Hänen vaatteensa ovat likaiset savilattialla nukkumisen johdosta. Määräsin hänet suihkuun ja annoin oman Chilestä ostetun t paidan hänelle, koska se on pienin mitä minulla on. No aika hame siitä tuli. Sama komento tuli Amani pojalle ja hänelle antamani puhdas paita vasta iso oli.

Jackson, Aminan eno

Monduli on kaupunki tai oikeastaan isompi kylä, tunnin matkan päästä Arushasta, joka on alueen pääkaupunki. Kaupunki on vuoren rinteellä. Ylhäällä asuvat rikkaat ja siellä on virastot, tietenkin. Mitä alemmas mennään, sitä köyhempää on. Slummia täällä ei kuitenkaan voi sanoa olevan.

Yöllä oli satanut kaatamalla. Tämän kylän osan tiet ovat savea, joten nyt ne olivat kuravelliä. Jotenkin onnistuin pahemmin kuraamatta itseäni päästä Jacksonin kotiin. Sekin oli 2 huoneinen rakennus, ja seinät eivät näyttäneet paskalta, en kehdannut kysyä, mitä ovat. Pihamaalla oli 5 pientä päivän vanhaa kilipukkia tappelemassa, tanssimassa ja tutustumassa elämään. Jackson lupasi ne minulle, jos otan Jinan vaimokseni. Sanoin etten voi vuohia missään pitää, enkä naimisiinkaan halua. Ystävyys riittää hyvin.

Pihalla ja sisällä oli lapsia. Vaimo oli hento masainainen. 1, 2, 3, 4, 5 siis 6 lasta, ja loput koulussa. Ja Amina ja Amani vielä täällä olleet talvesta asti, kun vaadin että heidät otetaan pois karjapaimenesta, jotta tämä lapsiavioliitto voidaan jotenkin estää ja lapset oppivat edes lukemaan ja kirjoittamaan.

Tässä se on koko Afrikan kurjuuden syy. Tansanian lapsimäärä on kasvanut 7 miljoonasta 35 miljoonaan Suomen kehitysavun myötä. Ei siis voi sanoa, että kehitysapu menisi ihan hukkaan. Ei mene hukkaan, mutta haitallista tämä on. Siis kun tuodaan tänne länsimainen lääketiede ja lääkkeet, ja puhdas vesi, ainakin jonnekin, alkaa väkimäärä kasvaa hurjaa vauhtia. Luonnonvalinta ei enää toimi ja kaikki jäävät eloon. Suomessakin väkimäärä kasvoi, jollei sitten joku sota tai nälänhätä hidastanut menoa, niin kauan kuin ehkäisystä ei mitään tiedetty. Suomen herrat haluavat kaksinkertaistaa kehitysavun, siis se tarkoittanee, ettei satakaan miljoonaa tansanialaista ole tarpeeksi tässä maailmassa.

Täälläkään syynä ei ole kehitysapuihmisten kauniisti puhuma eläketurva, vaan kondomien puute ja seksuaalinen halu, jota ei voi padota. Pitäisi olla joku pakollinen johtojen katkaisu kahden lapsen jälkeen. Täällä on yksi masaimies, jolla on 50 lasta, tosin 9 eri naisen kanssa, mutta tuon miehen olisi voinut operoida jo ensimmäisen 10 jälkeen.

Jos Tansanian vakiluku olisi saatu padottua, täällä olisi asiat aika hyvin. Mutta kun koko ajan tulee lisää väkeä, ei mikään riitä. Se on mahdottomuus. Tästä ei kuitenkaan koskaan puhuta, vaan kuvitellaan että koulutus hoitaa asian. Koulutuksen odottamiseen menee ainakin 100 vuotta ja siinä vaiheessa Afrikassa on nykyisen miljardin asukkaan sijasta jo viisi miljardia ja vielä muutama sataa miljoonaa Euroopassa pakolaisena päälle. No onneksi eurooppalaistenkaan voimavarat eivät kaikkeen riitä ja ympäristömuutokset tulevat apuun. Paras afrikkalainen lapsi on syntymätön lapsi, se on pakko sanoa, vaikka julmalta kuulostaakin.

Koulutuksesta puhuminen onkin ihmisten aliarvioimista ja koko ongelman vähättelyä. Tällaiset hyvää tarkoittavat ihmiset ovat paitsi hölmöjä myös edesvastuuttomia.

Ostin Amanille sinivalkoisen maripaidan. Hän ihastui siihen ikihyväksi, mutta jo toisen päivän jälkeen paita oli aivan likainen. Eikä ihme, sillä hän nukkuu maalattialla ilman edes pahvia allaan päällä samat vaatteet kuin päivällä.

Makuuhuoneessa on kyllä sänky, mutta se on isän ja äidin lepäämistä varten. Päivällä sängyn päällä on paljon tavaraa. Yöllä ne varmaan siirretään lattialle. Missä ihmeessä nämä lapset oikein nukkuvat. Tosin samaa ihmettelin kun kävin kotimökissämme pari vuotta sitten. Oli meillä sentään puulattia, vaikka muutoin oli yhtä vähäistä elämän anninta tarjolla.

Aminan uusi koti

Olen sitä mieltä, että on väärin antaa jokaiselle Suomen rajan ylittäneelle uusi koti täysin varustein ilmaiseksi. Jos Jina, Amina ja Amani tulisivat Suomeen turvapaikanhakijoina, heille annettaisiin 3 h ja keittiö. Koti varustettaisiin telkkarilla, pakastimella, radiolla, kirjahyllyllä, liinavaatteilla ja kahvinkeittimellä jne jne suoraan kaupasta uusina ostettuina. Heille annettaisiin 3 kännykkää. Kun tulee tällaisista oloista savimajasta, on tuo aivan kohtuutonta ja järjetöntä. Noin ei pidä tehdä, vaikka olisi liikaa rahaa Suomen valtiolla. Ihminen, joka saa kaiken noin helposti, ei osaa edes kiittää, vaan vaatii lisää.

Vaikka olisin rikas kuin Bill Gates, en ostaisi Aminan perheelle tuota kaikkea. En, koska he menettäisivät onnen hankkia jotain omalla työllään. Muistan kuinka onnellisia olimme Ullan kanssa kahvinkeittimestä, jonka ostimme 35 vuotiaana kaiken asuntovelkakituuttamisen helpotettua. Haluan antaa saman ilon muillekin.

Löysimme aivan kummallisella tavalla pienen yhden huoneen asunnon kivilattialla uudesta talosta, jossa on pihakäytävän ympärillä kuusi pientä asuntoa. Huoneessa on yksi lamppu ja kaksi sähkörasiaa. Maksoin vuoden vuokran etukäteen. Se oli 300.000 Tansanian shillinkiä eli 180 euroa, eli enemmän kuin täällä keskimäärin ihmiset tekevät bruttokansantuotetta vuodessa. Kun yritin saada vuokrapaperit maman kanssa tehtyä, oli Jinan ainoa kommentti, mitä sinä vielä puuhaat, hänellä on kiire. Ei tullut edes kiitosta. Tuskin kiitosta on koskaan tullut Suomeen tulleilta pakolaisiltakaan.

Hänellä oli kiire ostamaan sänkyä ja kaikkea kamaa. Oli pakko viheltää peli poikki. Omaa rahaa hänellä ei ole. En ollut mitään sellaisia luvannut. Siitä tuli kalabaliikki, johon osallistuivat kaupan myyjät. Mitä paha mzungu, jos tekee hyvää, pitää olla iloinen. Kummallisia nuo eurooppalaiset kun eivät ymmärrä, mitä kaikkea uudessa kodissa tarvitaan.

Tämä on kummallinen maa. Kukaan ei ollut kiinnostunut vuokrasopimuksesta. En minä nyt maksa tuollaista summaa noin vain. Täällä vuoden vuokra on kuin ostaisi kaupasta yhden banaanin. Kirjoitin itse kahdelle paperille tietoja niin paljon kuin sain irti. Rakennuksen omistaa joku mama. Kysyin häneltä osoitetta. Sain hänen postilokero osoitteensa. Kun yritin jankata että missä tämä talo on, kaikki ihmettelivät, että mitä sinä tuollaisia kysyt. No sanoin, että jos vaikka haluan tulla katsomaan joskus, miten täällä pärjätään. Pitää osata sanoa taksille minne mennään. Kaikki nauroivat, mitä sinä puhut. Sinä vaan soitat kännykällä, niin sitten sinut tullaan bussiasemalta hakemaan.

Yritin selittää, että mitä jos tänne tulee 3 kk kuluttua uudet vuokralaiset, miten todistetaan että vuokraoikeus on Aminan perheellä. Pitivät ihan hullun puheena. Mzungu. No nimet sain. Ja vielä todistajatkin osasivat kirjoittaa nimensä.

Vuoden vuokranmaksu on muuten täällä yleinen vaatimus. Siis ei vain mzungulle. Tämä siis tarkoittaa, ettei köyhä ihminen pääse koskaan elämänsä alkuun, koska mistä hän vuokrarahat saisi vuodeksi. Jotkut vaativat 2 vuoden vuokraa etukäteen. Niin tämä oli ainakin joskus kommunistinen valtio ja sieltä nämä hienot tavat varmaan periytyvät.

Kaduilla ei todellakaan ole nimeä. Ainakaan suuressa osaa Arushaa. Talonumeroita en ole nähnyt. Ihmiset ottavat pääpostitoimistosta postilokeron, jonne posti tulee. Lehtiä ei kanneta kotiin, vaan ne ostetaan kaupungilta. Täällä on hyvä tapa lukea päivän lehdet televisiossa. Velipoikani tätä ihmettelee Suomen aamutelkkarissa ja aamuradioissa, mutta täällä niin monet eivät osaa lukea, joten he kuulevat näin maailman tapahtumista.

Jos perhe osaa pitää asuntonsa sijainnin salassa, Aminalla on tulevaisuutta. Jos isä saa tietää osoitteen, hän voi myydä tytön uudestaan. Myös vankilasta palaava sulhanen voi tulla vaatimaan rahoilleen vastinetta.

Dala dala bussit

Olen taas ihmetellyt kuinka paljon VW Kleinbussiin mahtuu ihmisiä. Suomessa siihen saa laittaa 8-9 matkustajaa. Täällä autoon laitetaan ensin 20 ja sitten ahdataan vielä loput päälle. Parhaimmillaan autossa on 30 ihmistä. Ei ole turvavöitä. Autokuskit ajavat kuin hullut. Tiet ovat huonoja. Ei siis ihme, että auton jousitus jysähti. Tai jotain sellaista en tiedä. Auto kulki jysähdyksen jälkeen ontuen ja rahisten. Mutta sitä ihmettelen, että miten auton saa korjattua siten, että laitetaan auton taakse kivi, jonka päälle auto peruutetaan. Näin tehtiin muutaman kilometrin välein ja tunnin matkasta tuli 2,5 tunnin pituinen. Pakko kysyä velipoika Matilta, mistä tässä on oikein kyse, hän kun on automiehiä.

Jos tulee kolari, jälki on hurjan näköistä.

Ruoka ei maistu miltään, paitsi suolalta

Olen vähän ihmeissäni. Dar es Salaamissa ruoka oli ihan ok. Mutta täällä Mondulissa en saa oikein mitään syödyksi. Kyse ei ole oikeastaan mauttomuudesta, vaan siitä että ruoka on oikeasti pahaa minun makuuni. Kun ihmiset pahastuvat siitä etten syö, olen selittänyt ettei kaikki suomalainen ruokakaan kelpaa ulkomaalaisille. En nyt ole puhunut mämmistä, mutta onneksi otin mukaan pussin salmiakkikarkkeja. Yksikään ei saanut niitä syödyksi, vaan sylkivät pois. Tästä saan oikeuden olla syömättä paikallista ruokaa.

Ugali on maissista tehtyä puuron tapaista, joka sormin puserretaan palloiksi. Sitten pallo kastetaan oheisruokaan, joka voi olla lihaa, kalaa tai vihanneksia kastikkeessa. Yritin syödä, mutta ei siitä mitään tullut.

EDIT: ugali tehdään kassavasta, ei maissista

Ja täällä on niitä keitettyjä vihreitä banaaneja, joita en pysty syömään äklöämättä. Hurjan makuisia. Perussa söin yhden ollessani inkaperheen vieraana, mutta se otti koville. Nyt en jaksa olla niin vieraankohtelias, että saisin alas palaakaan koepalan maistamisen jälkeen.

Kodeissa olen kyllä yrittänyt syödä. Margretin kana oli sitkeää, mutta se meni alas. Jacksonin vaimon paistama munakas omista kananmunista olisi ollut todella maukas, mutta se oli aivan hirmuisen suolainen. Kahvin jätin juomatta, koska se oli ylisokerisen makeaa. Sitten minulle tuotiin teetä. Join sen väkisin, koska selitykset loppuivat.

Olen pysynyt hengissä tavallisten keltaisten banaanien ja aamiaispöydän voileipien kanssa. Arushassa käydessä on kahviloissa vähän parempaa syötävää, vaikka pizza onkin lihapiirakka. Mutta nimestään huolimatta ihan ok. Ei kuitenkaan ole ollut nälkä. Runsas veden juonti varmaan pitää nälän tunnetta poissa.

Nyt ymmärrän miksei Euroopassa ole afrikkalaisia ravintoloita. Eivät afrikkalaiset itsekään niissä kävisi. Aiemmin retostelin, että heti kun Suomeen tule ensimmäinen somaliravintola, menen sen kanta-asiakkaaksi. Taitaa jäädä tuokin tyhjäksi puheeksi.

Ja selvennykseksi viime syksystä. Silloin en käynyt kansanpaikoissa, ja siksi ruoka ei tuntunut tällaiselta. Mondulissa ei ole muita kuin kansanpaikkoja. Siinä se iso ero.

Monduli

9.4.2007

Ihmisiä on kuin muurahaisia laulaa Veikko Lavi kauniissa laulussaan. Hän on tarkkaillut ihmisiä Suomessa. Jos hän olisi käynyt tämän päivän Afrikassa, olisi hän ymmällään. Miten kuvata kun ihmisiä on paljon enemmän kuin muurahaisia. Ehkä muurahaisia on kuin ihmisiä. Jokainen heistä on laulun arvoinen.

On vaikeaa ymmärtää mitä tarkoittaa kun maassa on 35 miljoonaa ihmistä. Suurella osalla ei ole mitään järkevää tekemistä. Siksi he luuhaavat edestakaisin kuin muurahaiset. Mutta löytää sille luuhaamiselle sisältökin kuten muurahaisetkin ahkeroivat pesänsä eteen. Kun ei ole mitään työtä, on luuhattava ja yritettävä tehdä bisnestä. Sitä tehdään monin eri tavoin. Jokainen myy jotain. Palvelua, tavaraa, varastettua tavaraa, apua, mzungulle tien viittana olemista, kaikkea. Ja koko ajan on etsittävä uutta huijattavaa, joten mennään edestakaisin. Ja siitä tulee hyvin sekava olo mzungulle.

Aina ei tarvitse luuhata. Kun täällä maissipellon maissi oli pilaantumassa, ja miehet makoilivat puun alla jutellen, joku uskaltatui kysymään, miksette korjaa viljaa. Miehet nauroivat ja sanoivat, että mitä sitä turhaan, koska pian saadaan ilmaiseksi kehitysapuviljaa ihan riittävästi.

Magretin vierailusta jäi kertomatta että siellä vanhempi nainen yritti hakata kepakkoa halki nuotiota varten. Ei siitä mitään tullut. Vanhana mökkiläisenä ajattelin näyttää mallia. Otin häneltä kirveen. Mutta ei se mikään kirves ollut. Ehkä se oli ollut kirves tuhat vuotta sitten, mutta nyt se oli vain metallin pala, joka kertoi joskus olleensa kirves. Otti kunnian päälle, ja siksi hakkasin voimalla puun halki. Kolmannella kerralla onnistui.

Jälkikäteen yritin selvittää kuka on kuka. Tämä nainen oli ollut Margretin miehen ensimmäinen vaimo. Margret on kolmas. Nyt heitä on kuusi yhteensä. Siksi piha oli täynnä ihmisiä, kun oli vaimoja, ja lapsia ja kaikkea siltä väliltä. Olin utelias, missä nämä naiset nukkuvat. Margretin tekemässä lehmänpaskamajassa nukkuu 3 vaimoa, 2 makuuhuoneessa ja 1 olohuoneessa. Kysyin missä mies nukkuu ja loput 3. Mies nukkuu karjamajassa. Kun hänelle tulee puute, hän huutaa jonkun vaimoistaan pantavaksi lehmänpaskan keskelle. Jos himoja riittää, kutsutaan toinen, kutsutaan kolmas. Neljännen kutsumiseen ei enää huuto riitä, sillä loput 3 vaimoa asuvat muutaman sadan metrin päässä samassa talossa. Jos vielä himottaa, on käveltävä muitten vaimojen majaan. Ihme, että vielä jaksavat käydä vieraissa.

Tämä on sitä monikulttuuria, josta Tarja Filatov ministeriaikanaan aina puhui. Hän muuten puhui ensin moniosaajista, mutta kun muutin jutun siten, että moniosaaja ei osaa lukea eikä kirjoittaa ja on siksi monen asian taitaja, loppuivat puheet moniosaajista.

Totta vai tarua

Tiedän että näitä minun matkakokemuksiani voi myös nauraa. Siitä vaan. Mutta naurun kohde on väärä. Oikeat naurunalaiset ovat presidentti Halonen, viherpiipertäjäkansanedustajat Janina Anderssonista alkaen ja RKP Eva Bideestä alkaen. Nauraa voi myös niille eliitin edustajille, jotka vaativat sivun ilmoituksessa hallitusohjelmaan lisää rahaa kehitysapuun. Naurakaa sydämenne pohjasta.

Perjantaina kirjoitin matkakertomukseni ministerin omistaman lodgen toimiston tietokoneella. Maja oli täynnä moskiittoja. Minulla oli vaatteita joka lähtöön päällä, vaikka hiosti. Laitoin vielä moskiittosuihketta käsiin ja muihin vapaisiin paikkoihin. Vaan kirjoitusinnoissani käsi vähän nousi hihasta ja siihen moskiitto iski. En nyt usko kuolevani, sillä minulla on ollut koko ajan moskiittolääkitys päällä.

Mutta perjantai-ilta avasi silmäni. Kun lopetin kirjoittamisen, luulin että Jina on lastensa kanssa, koska hän on heitä nähnyt aika vähän viime vuosina. Mutta ei. Lapset katsoivat telkkaria. Ja äiti jutteli ravintolapöydässä afrikkalaisten kanssa niitä näitä. Aloin huomata, että huijaus tämä on, onkohan edes Jinan omia lapsia. Tosin täyttä varmuutta en taida koskaan saada.

Olin niin innoissani Aminan uudesta elämästä, että halusin mennä hänen ja Amanin kanssa uuteen kouluun Arushassa. Heti maanantaina. Mutta ei, Amani jäikin jonkun koulujutun takia lauantaiksi Monduliin. Ihmettelin koska täällä ei lauantaina ole koulua. Sitten Aminan piti hakea Amani sunnuntaina uuteen kotiin. Hän lähtikin, mutta ei ollut tullut vielä maanantainakaan. Jinalla on aina ollut puhelin maailman tärkein asia, mutta nyt hänellä oli mitä ihmeellisimpiä syitä olla sitä lataamatta ja pre paid maksamatta. Epäilen ettei halunnut että soitan Jacksonille, jonka luona lasten piti olla.

Kouluasiakin karkasi käsistä, kun nyt kuulemma alkaa pääsiäisloma joka kestää 2 vk. Lapsilla ei ole kesälomaa vaan joululoma 1 kk ja sitten tämä pääsiäisloma. Kun näin lasten menevän kouluun, sain selityksen, että koulut päättyvät eri aikaan. Kun tiukkasin kylän lapsilta, milloin koulu lakkaa, sanottiin että lauantaina. Ehkä kyse on käännösvirheesta, mutta täällähän on pitkäperjantai kuten meilläkin.

Alkoi tulla uskon puute. Päätin että lähden. Varmuuden vuoksi kävin avaamassa postilokeron Merun pääpostissa Arushassa. Jos vaikka lähettäisin Aminalle joulupaketin. On se kiva homma kun kukaan ei osaa kirjoittaa. Joudun täyttämään paperit postissa ja sitten sormenjälki mustetyynyltä papereihin. Illalla pistin nimikirjoitusharjoitukset pystyyn. Ostin sitä varten vihon ja näytin, miten nimi kirjoitetaan. Jos joku haluaa lähettää Märylle postikortin, voi pyytää minulta osoitetta. Ehkä hän ilahtuu. Tai tiedän, totta kai hän ilahtuu.

Tosin en minä noista joulupaketeista tiedä. Olin ostanut Aminalle Marimekon kukkalaukun koululaukuksi. Vaan Jina omi sen itselleen. Sanoin ettei käy. Hän selitti kuinka laukku likaantuu Mondulin paskan seassa ja kaunis laukku menee pilalle. Suostuin siihen, että hän saa pitää laukkua kunnes menemme Aminan kanssa kouluun ja silloin laukku annetaan Aminalle. Ei olisi pitänyt. Laukku likaantui, vaikkei savimajan lattialla nukuttukaan. Jina joutui sen pesemään sunnuntaina. Laukku unohtui illalla pyykkinarulle ja yöllä satoi kaatamalla. Siksi laukku oli jätettävä vielä aamulla kuivumaan. Vaan parin tunnin kuluttua laukku oli varastettu sisäpihalta, jossa on muurit joka puolella. Näin jumala rankaisi siitä, ettei laukkua heti annettu lapselle. Näin sanon, koska afrikkalaisille kaikkeen selitys on jumalan tahto. Jumalia on sitten joka lähtöön, mutta jokainen tahtoo jotain hyvää ja pahaa, jos on silla tuulella.

Menin vielä maanantaina isoon supermarkettiin, ja ostin sieltä kaikkea tarpeellista kuten 5 kg riisia, 3 kg makaroonia, 3 kg maissia, 3 litraa ruokaöljyä ja sen sellaista. Sitten ilmoitin, että nyt lähden. Sen verran minua asia vaivasi, että valehtelin että olen kipeä ja minun pitää lähteä Suomeen lääkäriin. Jos minulle koko ajan valehdellaan, on minullakin oikeus valehdella. Kun minulta kysyttiin, että mikä vika, sanoin etten osaa sitä selittää suomeksikaan, saatikka englanniksi. Mutta jotain vatsavaivoja ja selkävaivoja. Tämä on itse asiassa todellinen ongelma kun näitä mamu lääkäreitä Suomeen haalitaan. Miten ihmeessä mökin mummon vaivat tulevat selitetyksi ymmärrettävästi, ja miten lääkäri osaa selittää mummolle, ettei häntä mikään oikeastaan vaivaakaan. Kyse ei siis ole pelkästään lääkärin ammattitaidosta vaan kielitaidosta. Vai pitääkö jokaisella lääkärillä olla oman kielen tulkki vieressä. No ainakin tulee mamut työllistettyä hyvin tällä systeemillä.

Kauppa oli muuten iso supermarket, jossa oli kaikkea. Vähän kuin Jumbo. Ilmankos iso osa asiakkaista oli valkoisia. Tänne he siis tulevat ostoksille kehitysapupalkoillaan. Ja tämän sanon, vaikka tiedän tämän olevan loukkaavaa. Tiedän myös että olen ruma ja lihava mies, mutta silti ihmettelin, miksi nämä asiakkaat olivat suurelta osin naisia ja kaikki vähemmän kauniita. Onko niin, että jos luoja on suonut vähemmän kauneutta, pitää korvata tämä puute tulemalla Afrikkaan, jossa jokainen valkoinen nainen on Afrikan kuningatar.

Aminan kanssa käveltiin viikonloppuna kylän raitilla. Kävimme yhdessä kylän baarissakin limulla. Hän otti arasti käteni käteensä ja oli ylpeä minusta. Ja kylän lapset huutelivat, että mzungun perheellä on hieno uusi talo. Luin Aminalle Hiiden kylän kirjasta juttuja. Kaikki valokuvat käytiin läpi. Eniten Aminaakin nauratti tarina siitä kun Lindebergin Juhon paskahuusi lensi taivaan tuuliin kantopommin ansiosta. Olen jo oppinut swahilia, pupu tarkoittaa paska ja viittomakielellä pystyi hyvin kertomaan, miten pupu lensi taivaalle.

Haluan uskoa, että Amina on totta. Siksi on parempi etten tutki asiaa enempää. Tietämisen tuska on aina kaikkein pahinta.

Monenlaisia ihmisiä

Monikulttuuri-ihmiset voitaisiin jakaa seuraaviin ryhmiin

1. ihmiset, jotka todella ovat iloisia kun ulkomaalainen tulee kylään. Täällä olen tavannut monta tällaista ihanaa ihmistä

2. ihmiset, jotka haluavat hyötyä ulkomaalaisesta. Tehdä bisnestä, ja samalla ehkä antaa rahasta liian vähän takaisin ja aina voi koittaa 5-kertaista hintaa.

3. suuri enemmistö, joka ei noteeraa ulkomaalaista mitenkään, ehkä täällä miettivät että mitä tuo mzungu eli valkoinen mies täällä tekee, mutta mitenkään sitä ei osoiteta

4. avoimesti vihamieliset, jotka huutavat ja nimittelevät. Ei pelkästään riitä, että he huutavat, he tulevat kysymään, miksi sinä lihava mies kuljet noin surkeasti tai jotain muuta. Arushassa jouduin todelliseen huutomyrskyyn kauppakujalla, eikä se huuto muistuttanut lainkaan Chilen tyttöjen jouluparaatin kannustuksia

5. rosvot, jotka pahoinpitelevät, varastavat ja kolkkaavat, heitä täällä on aika paljon

6. pikkulapset, jotka ovat niin ihastuttavia ja tulevat kokeilemaan onko valkoinen mies totta.

Tämä sama luokittelu sopii Suomeenkin, ja varmaan minne tahansa. Ongelma on se, että viiden ensimmäisen ryhmän ihmisiä ei voi päältä katsoen erottaa toisistaan. Siksi on pakko olla varauksellinen. On tyhmää luulla, ettei noita vitosihmisia omalle kohdalle koskaan tule.

Kun tulen Suomeen, syötän sen repusta löytyneen paskankikkaran vähemmistövaltuutettu Puumalaiselle, joka syyllistää meitä suomalaisia milloin mistäkin. Hänet kun tuodaan tänne yksin kulkemaan, niin varmaan eroaa virastaan. Virka osoittautuu tarpeettomaksi.

Rasismin sijasta pitäisi puhua normaalista ihmiskäyttäytymisestä, varauksellisuudesta, joka on aivan terve piirre ihmisessä. Se on meillä perimässämme samalla lailla kun kehomme tietää korjata haavan umpeen ilman ihmisen apua. Varauksellisuus on syntynyt vuosisatojen kuluessa. Meillä ovat saamelaiset, inkat, mayat, intiaanit, espanjalaiset, eestiläiset, armenialaiset, tiibetilaiset, niin monet kansat kokeneet, ettei vieras ole tuonut mukanaan hunajaa, tanssia ja monikulttuuri-ihanuutta tullessaan.

Koska ihmisen sisältöä ei päältä näe, ja koska aina on ollut niin, että oma kansa todennäköisesti suhtautuu tulijaan paremmin kuin vieras, on ollut viisasta olla varuillaan. Nyky-Euroopassa tästä on kehitetty rasismi, jonka pahin ilmentymä on se, että rasismipuheita käytetään verukkeena lisäetuuksien hankkimiseen.

Miten minä suhtaudun tähän. Ei suorastaan ota päähän, vaan annan heidän huudella. Ehkä heille tulee siitä hyvä olo. Samalla tavalla Puumalainen voisi suhtautua omaan työsarkaansa. Ei maailma huuteluista miksikään sen kummemmaksi muutu.

Afrikan pelastajaa ei minusta tullut

Ei minusta tullut Afrikan pelastajaa. Mietin miten pääsen täältä hengissä pois. Yritän paeta tätä surkeutta. Tuskin palaan, tai en tiedä, jos hengissä olen Suomessa suuremmitta vaurioitta, mitä sitä silloin ajattelee.

Joka tapauksessa teen koulutusideani valmiiksi ja julkaisen sen jossain. Siis sen josta kirjoitin joulukuussa. Kehitysapuhömppääjät eivät siitä tykkää, koska heidän leveät leipänsä siitä loppuisivat, mutta saadaan sentään jotain konkreettista Afrikan hyväksi tehdyksi ja vielä nykyistä paljon halvemmalla. Oli hyvä etten ehtinyt paperia tehdä talvella, sillä nyt asia on tarkentunut kummasti tällä matkalla.

Aika näyttää, miten Aminan kanssa käy. Olen ainakin yrittänyt.

Yhden hengen olen täällä jo pelastanut. Täällä vuohet ja lehmänvasikat syötetään tienvarsilla liekaan kiinnitettyinä. Yksi lehmänvasikka oli hirttäytymässä puskan ympärille naruunsa. Menin vanhana maalaispoikana väliin ja vasikka on minulle kovin iloinen tavatessamme.

Missään tapauksessa en ole täällä koko miettimääni aikaa. Tulen maitojunassa takaisin, mutta silti menen Ugandaan, joka on ollut mielessäni pitkään. Etenkin elokuva Last King of Scotland on todella hyvä ja katsomisen arvoinen, vaikka itse hirmu Idi Amin on jo kuollut maastakarkoituksensa jälkeen. Jos joku tämän innoittamana menee sen katsomaan, ottakaa nenäliinojen sijasta pipo mukaan. Elokuvan loppu on sen verran julma, että on parasta vetää joissakin kohdin pipo silmille.

Olen myös huomannut, että olen yksinmatkustavaa tyyppiä. Tämä oppaan kanssa kulkeminen on avartavaa, mutta en jaksa sitä huolenpitoa, jota saan osakseni. Jos kuljen yksin, voin jättää syömättä, jos ruoka on pahaa. Täällä se on aina messun paikka, miksen syö. Siksi palaan yksinäiseen matkustamiseeni ja jatkan tällaiset kiertueet jatkossa tekemättä.

Kotiin yritän tulla Kenian kautta. Onneksi täältä myydään halpoja yhden suunnan lippuja Eurooppaan. Sellaisia ei voi ostaa Euroopasta tänne. Tämä on kyllä ihan viisasta, koska afrikkalaiset jäävät kuitenkin pakolaisiksi Eurooppaan, eivätkä tule tänne takaisin, eivät ainakaan omilla lippurahoilla. Mitä sitä kahdensuuntaista lippua pakko-ostamaan. Näin isot lentoyhtiöt Euroopassa tukevat maahanmuuttoa Afrikasta.

Jälkipuhetta

En todellakaan kadu tänne tuloani, vaikka olenkin kauhuissani ollut aika ajoittain. Sillä kyllä tämä aina safarimatkan voittaa. Lisäksi rahaa on mennyt hukkaan, mutta kyllä nämä safarit ovat paljon kalliimpia. Itse asiassa olen melkein voitolla, koska sain Tilisanomista kirjoituspalkkiota minun Afrikkani jutusta kaksi kertaa enemmän kuin maksoin Aminan asunnon vuosivuokraa. Juttua en olisi osannut kirjoittaa ilman tätä innostusta.

Toiseksi tämä muistuttaa paljon sisäministeriön hommia. Niillekin valehdellaan erittäin paljon ja sitten poliisit ja virkamiehet joutuvat miettimään, onko tarina uskottava vai ei. Ja kyllä nämä tarinat ovat niin hyvin suunniteltuja, että minullakin menee paikan päällä kotvan aikaa, jotta erotan luikurit todenpuhujista ja silti on aina epävarmuus siitä kuka puhuu totta kuka ei. Minun kannaltani asia on sikäli paremmin, että voin pistää lompakkoni kiinni ja sanoa näkemiin, mutta virkamiesten on pakko avata ovi jokaiselle, jonka puheita ei osata todistaa vääriksi.

Huomasin, että ihmisoikeusjarjestot moittivat Suomea siitä, että maa on antanut turvapaikan Ruandan kansanmurhaajille. Ministeriön virkamies heti todistamaan ettei ole. mutta selitys ei ollut vakuuttava. Turvapaikanhan saa vain parikymmenta vuosittain, mutta silti maahan saa jäädä tuhansia joka vuosi muka suojelun tarpeen vuoksi. Ja tarvitseehan kansanmurhaaja suojelua, voi olla että omat pistäisivät vankilaan. eli mikähän tassa on koko totuus.

Täällä on paljon hyvää. yksi selkeä ongelma on. Täällä ei ole yrittämisen kulttuuria. Esimerkiksi nain Mondulissa, että sängyt tehdään höylällä ja nurkkasahalla. Minulla on mökilla paljon parempi työkaluvarustus kuin täällä sänkytehtaalla. Jos jostain polkaisisi sellaisen Afrikan, jossa yksi tekee jotain, toinen tekee jotain ja siitä kasvaa sitten iso puu täynnä kaikenlaisia versoja. Näin Suomikin sodan jälkeen tuli kuntoon. Ei tarvita mitään Nokiaa, vaan pienyrittäjyyttä. se täältä puuttuu, tosin pienyrittäjiä on ihan tarpeeksi, mutta se on sellaista päivän ruoan metsästysyrittämistä, eikä mitään suurempaa. Täällä sellainen oleskelu on suuremmassa arvossa kuin työn tekeminen. En nyt mitään suomalaista työhulluutta ole kuuluttamassa, mutta jotain pitäisi itsekin tehdä eikä vain odottaa kehitysapua.