Ruanda

Ruandan tasavalta on keskiafrikkalainen sisämaavaltio. Sen pinta-ala on noin 26.000 neliökilometriä ja asukkaita on noin 13 miljoonaa. Ruanda on brittiläisen kansainyhteisön jäsen, vaikka se oli Belgian entinen siirtomaa. Pääkaupunki Kigali, jossa asukkaita 0,9 miljoonaa.

5. joulukuuta 2013

Pian on sitten lähtö. Rooman ja Addis-Ababan kautta Kigaliin Ruandaan. Ystäväni Addis-Ababassa olisivat parin kilometrin päässä lentokentästä. Mietin kotiin tuloa Etiopian kautta.

Pikkupoikana kuuntelin radiosta Deutsche Wellen Kigalin aseman lähetyksiä. En niistä mitään ymmärtänyt, ehkä nyt enemmän. Mitä saksalaiset Ruandassa tekivät 60-luvulla, ei ole selvinnyt.

Welhon tuki sanoi, että he ovat Afrikassa monessa maassa mustalla listalla, ja se on syy, miksi viime kerralla posti ei siellä toiminut.

6. joulukuuta 2013 ·

KIGALI

Olin torstaina klo 14 Helsinki-Vantaan lentokentällä, ja perjantaina klo 14 Kigalin kentällä. Vuorokausi kentillä ja koneessa vie energiaa, mutta nyt olen vapaa suomalainen mies.

Mitään ei ole vielä kertomisen arvoista, koska seuraavaksi suihkuun ja syömään. Ja Suomen itsenäisyyden kunniaksi jotain juhlallista. Sitten kaupungille. Kerron kuitenkin opettavaisen sattumuksen.

Lento Addis Ababasta Kigaliin tekee välilaskun Entebben kentälle Ugandaan. Olin laittanut käsimatkatavaralaukkuni ikkunanpuoleiselle ylähyllylle, koska istuin siellä puolen. Laukku piti sovitella 10 cm penkkini takana olevalle hyllylle. Afrikkalaisilla on sellainen tapa, että he tuovat matkustamoon paljon ja isoja laukkuja. Niitä yritetään väkisin ahdata ja kaikki eivät mahdu. He myös kävelevät edes takaisin käytävällä, joten tämä koneen täyttyminen on aikaa vievää puuhaa.

Välilaskulla pitää aina tarkkailla, ettei kukaan vie omaa laukkua. Luin kirjaa nimeltä Afrikassa, joka oli niin mielenkiintoinen, että tarkkailu jäi. Sitten katsoin hyllylle ja se oli minun kohdaltani tyhjä. Olkalaukussa olivat iPad, malarialääkkeet, kamera, oikeastaan kaikki sellainen, joka on välttämätöntä. Repussa on lähinnä vaatteita, tällä kertaa lähtöpaino oli tasan 10 kg.

Syöksyin tullijonoon, vaikka välilaskun piti olla vain matkustajien vaihtaminen, eivätkä Kigaliin tulleet päässeet pois koneesta. Katsoin kaikki jonot, onneksi täällä on verkkaista tuo passintarkastus. Ei löytynyt. Sitten takaisin. Ihana etiopialainen lentoemäntä näytti minun edestäni molempien hyllyrivien kaikki laukut, oliko se tämä, oliko se tämän näköinen.

No. Passi ja luottokortit olivat minulla, joten tästä selvitään, ehdin miettiä. Sitten otin iPhoneni ja aloin näpelöidä ohjelmaa Find my iphone. Se löytää sekä puhelimen että iPadin. Ei verkkoa, eikä se mitään auttaisikaan. Vaan lentoemäntä oli sinnikäs. Hän halusi, että mennään myös minusta taaksepäin molemmat hyllyt. Ja siellä se oli viisi metriä takanani vastakkaisella puolella. Kun Afrikassa sekä koneen tulo että lähtö ovat yhtä hullunmyllyä, oli joku laittanut oman laukkuni syrjään, jotta sai omansa. Vaan miksi niin kaukana. Mitä väliä.

Näin. Mitä opimme. Aina kannattaa laskea kymmeneen. Ja sitten juosta varkaan perään. jos aihetta on.

Iiro: Huh. Parempi näin. Paljon parempi. Hyvää itsenäisyyspäivää, jota on vielä 3 min jäljellä.

Ulla: Hyvää treeniä. Kannattaa juosta.

7 joulukuuta 2013

Afrikan kehitysapu

Luin lentomatkalla Afrikkaan kirjaa ”Afrikassa”, jonka on kirjoittanut Pekka Peltola. Kirjoittaja on menettänyt sydämensä Afrikalle ja on tehnyt suuren osan elämäntyöstään täällä. Hän tunnustautuu vasemmistolaiseksi, millä on merkitystä sikäli, että vasemmistopuolueet varmaan haluavat vaieta kirjan sisällön kuoliaaksi.

Kirja on rehellinen kuvaus Afrikasta, paikallisista kulttuureista ja elämäntavoista. Minua kiinnosti etenkin luvut kehitysavusta ja korruptiosta, varastamisesta. Vaikka olen amatööri Afrikan asioissa häneen verrattuna, on kuitenkin helpotus lukea, että omat kokemukset ja tiedot ovat hyvin samansuuntaiset. Myös johtopäätökset. Kehitysavun pitäisi keskittyä koulutukseen, itse rajasin ensimmäisen Afrikan matkani jälkeen tyttöjen koulutukseen. Sen jälkeen olen saanut perspektiiviä lisää: myös poikien koulutukseen pitää panostaa, jotta heidän asenteensa naisiin ja työntekoon muuttuisivat.

Yksi korruption muoto on antaa eliitille suuria miljoonien eurojen lainoja, joita ei ole tarkoituskaan maksaa takaisin. Näitä lainoja on taas antanut Maailmanpankki ja mm. Suomi. Suomi on antanut lainoja anteeksi. Näin me omalta osaltamme tuemme silkkaa varastamista. On irvokasta, että Suomi ottaa velkaa, jotta se voi lahjoittaa yli miljardi euroa vuodessa eliitin varastettavaksi.

Varastamisessa kunnostautuvat etenkin Kenia ja Tansania, joille Suomi jakaa avokätisesti rahaa. Varastetut rahat eivät ole mitään ylijäämäkolikoita, esimerkiksi Sudanin presidentti oli siirtänyt henkilökohtaisille tileilleen ulkomaille 9 miljardia euroa. Tämä on raha, joka on tullut tietoon, eikä varmaankaan kuin osa Sudanista varastettua rahaa.

Osa kehitysavusta varastetaan suoraan. Osa välillisesti. Välillinen varastaminen tapahtuu siten, että kehitysapua kohdistetaan toimiin, jotka maat olisivat rahoittaneet omilla varoillaan: koulutus, terveydenhoito esimerkiksi. Johto varastaa maan omat rahat. Jos kehitysapua ei olisi, tällainen välistäveto ei onnistuisi.

Varastettu miljoona euroa vastaa täällä viittä, tai kymmentä miljoonaa euroa kun huomioidaan rahan arvo. Ostin juuri Kigalista sakset. Piti oikein sovitella pilkun paikkaa kun ne supermarketissa maksoivat 0,60 euroa.

Sudanin presidentin varastama 9 miljardia euroa vastaa Suomessa sataa miljardia euroa, eli sen määrän, minkä valtio on velkaa tällä hetkellä. Ehkä meidän pitää sääliä varasta, sillä jos hän joutuu karkotettavaksi julmuuksistaan, ei hänellä ole sataa miljardia vaan vain 9.

Samat hyvät ihmiset, jotka sinänsä oikeutetusti paheksuvat veroparatiiseja, ovat vaatineet kehitysavun lisäämistä. Jotta varastettavaa olisi entistäkin enemmän. Peltola osoittaa, että rikkaat länsimaat antavat kehitysapua vain saadakseen riistää raaka-aineet käytännössä ilmaiseksi Afrikasta. Pohjoismaat hyötyvät samasta riistosta, vaikka antavat kehitysapua puhtaasti naiviuttaan.

Ulkoministeriö on saanut kattavasti selvityksiä kehitysavun katoamisesta mustaan aukkoon. Ymmärrettävästi ne on julistettu salaisiksi. Suomalaisten asenteet kehitysapuun muuttuisivat, jos totuus paljastettaisiin.

Eeva-Liisa: Moi Pauli, hyvä kun kerrot taas. Olen kirjoittanut näistä Iltalehden blogiini mutta varsinainen suuri paljastuskertomus seuraa jonakin päivänä. Olemme yhdessä ihmetelleet, miksei näihin puututa toden teolla. Liian monia hyödyntavoittelijoita niissä tahoissa, jotka voisivat puuttua?

Kigali

7. joulukuuta 2013

Tämä päivä meni totutellessa. Viime viikot Suomessa olivat rankkoja kun tein pitkiä päiviä viikonloput mukaanlukien saadakseni pöydän puhtaaksi ennen matkalle lähtöä. Matkalle lähtö viivästyi kuukauden työruuhkan takia.

Kigali on näyttänyt parhaat puolensa. Tämä osa kaupunkia, jota olen kierrellyt tänään kävellen on siisti. Vaikka roskakoreja ei ole, roskia ei kaduilla näe. Katujen varret ovat täynnä kauniisti leikattuja pieniä pensaita. Ruohikot on huolellisesti leikattu.

Ihmiset ovat olleet ystävällisiä. Vanhemmat naiset tulevat kädestä pitäen tervehtimään. Yksi noin satavuotias? nainen höpötti ummet ja lammet, vaikka en ymmärtänyt mitään. Hän puhui äidinkieltään. Täällä osataan hyvin englantia, joten mitään kielivaikeuksia ei minulla ole ollut.

Köyhyyttä ei näe. Naisilla on kauniit ja värikkäät asut. Nuorilla naisilla ja miehillä paljon farkkuasuja. Muutama on kerjännyt rahaa, mutta eivät ole sillä tavalla kurjan oloisia kuin on tottunut näkemään. Täällä kerjäläiset ovat positiivisemman ja siistimmän oloisia kuin Helsingin rautatieasemalla kerjäävät.

Afrikkalaisilla kansoilla on omat piirteensä. Erotan somalinaisen etiopialaisesta naisesta. Samoin mielessä ovat Ghanan ja Botswanan oman oloiset ihmiset. Myös ruandalaiset näyttävät omiltaan, he ovat kapeakasvoisia ja hoikkia. Vaan mistä erottaa hutut ja tutsit. Hehän tappoivat täällä toisiaan miljoonan verran, ei niin kovin monta vuotta sitten.

Wikipedian mukaan tutsit ovat pitempiä ja hutut normaalipituisia. Tutseilla on terävämpi nenä. He puhuvat samaa kieltä, eikä kulttuurieroja juurikaan ole kansojen sekoittumisen takia. Hutujen ja tutsien joukkomurhat ovat yksi turhimmista kansanmurhista, mitä maailman historia tietää. Turhia toki kaikki. Yksi ruandalainen pappi miettii sitä vankilassa Suomessa. Heti ensimmäisen päivän jälkeen sanon, että aivan turhaan Suomi tuhlasi miljoonia euroja papin oikeuskäsittelyyn. Ruandalaiset olisivat hänet tuominneet suomalaisia paremminkin ja saman tuomion olisivat antaneet.

Hyvin ovat tappamisen arvet poissa. Jos ei tietäisi, ei pystyisi mistään kuvittelemaan näiden ihmisten hulluutta.

Illalla täällä meni sähköt ja tulivat takaisin vasta aamulla 8 jälkeen. Ostin matkaan kaksi led taskulamppua ja heti niille tuli käyttöä.

Täällä on paljon mopotakseja. Sen sijaan en ole nähnyt yhtään autotaksia. Siitä tulee pulma, sillä ajattelin mennä bussilla huomenna keskustaan. En osaa tulla bussilla takaisin, mutta mistä tiedän onko taksi taksi vai jotain muuta. Katujen nimet ovat täällä yksinkertaisia KG-17, KG 25. Ei niistä ota mitään tolkkua.

Hotellini on pieni vaatimaton perhehotelli. Mutta ihan siisti ja henkilökunta kivaa. Lentokentän turisti-info ei muka tiennyt kuin tämän hotellin ja itse manageri tuli minut hakemaan autolla kentältä. Verkostot toimivat. Ei minulla ollut muuta mahdollisuutta, joten lähdin mukaan. 55 dollaria yöstä ei ole paha hinta. Ulkona on vartija oven edessä yöt ja päivät. Kumpaa se tarkoittaa: ei ole pelättävää kun on vartija, tai onko niin paljon rikollisuutta, että tarvitaan pyssyllä varustettu vartija.

Hotellin ravintolan ruoka on hyvää. En uskalla illalla mennä muualle syömään, koska tämä on vähän syrjässä alueen keskustasta. Klo 18 ilta jo alkaa hämärtää ja 18.30 alkaa olla pimeää. Sitten 19 jälkeen on pilkkopimeää aamukuuteen asti. Tänään iltapäivällä alkoi sataa ja tulin pitämään siestaa hotelliin. Sade loppui ja taas baanalle. Kävelin pimeän tuloon asti elämää tarkkaillen. Välillä juttutuokioita ja iltapäivän teehetki.

Ostin jo Suomesta hömppää: askelmittarin. Halusin nähdä, miten päivät eroavat toisistaan. 17.000 askelta on ihan hyvä alku. Ostin ensin 5 euron kiinalaisen mittarin, joka oli hintansa väärti. Tai siis 5 euroa liikaa. Toimi kun oikein tömähti jalka maahan. Miten tuollaisia kannattaa tuoda Suomeen, hinnassahan on jo yksi euro arvonlisäveroa.

Illalla ennen pimeän tuloa ilma oli raikas ja kuulas. Yksi mieliinpainuvin ilma raikkaudessaan.

Yksi elämäntapa täällä on ylitse muiden. Saman olen huomannut muuallakin Afrikassa. Ei ole kiire, minnekään. Ihmiset suorastaan laahustavat kävellessään. Kun menin teehetkelle, sain odottaa teetä 40 minuuttia ja tilaamaani voileipää tunnin. Illallista olen odottanut molempina päivinä tunnin ja vartin. Mutta ei hätää, kirjoittelen asioita muistiin. Minulla on mukana Ristikkosammon ristikkolehtiä, pitää ottaa sellainen kaveriksi kun menee syömään. Koko aikaa ei viitsi ihmisiä tarkkailla.

Ja huomenna alan virittäytyä oikeaan afrikkalaistunnelmaan. Koska on sunnuntai, on huominen vielä verkkaista totuttelua. On turha mennä downtowniin aamusta, kun ihmiset eivät vielä nukkuvat kodeissaan.

Ulla: Mielenkiintoista lukea aivan minulle tuntemattoman maan oloista. Vähän jännittää sun puolesta. Odotellaan lisää tekstiä, kun sinä odottelet sitä ruokaa tai kahvia.

Leena: Luuleeko ne sua siellä samalla tavoin joulupukiksi kun aikoinaan Panamassa? Hyvää matkaa!

Kigali

sunnuntai 8. joulukuuta

Verkkainen päivä. Ei tapahtunut mitään. Turha matkapäivä.

Lähdin ensin kävellen keskustaan. Afrikkalaisuuteen kuuluu, että ajan ja etäisyyden käsitykset ovat hakusessa. Olin saanut osviittaa, että keskustaan olisi pari kilometriä, autolla 10 minuuttia. Kolmen kilometrin kävelyn tajusin, ettei keskustaan kävellen voi ehtiä. Lähdin takaisin.

Kaupunki on laaksojen ja kumpareiden siimeksessä. Mäet ovat kuin pienet suomalaiset vaarat. Ja niitä riittää. Jos olisin kävellen yrittänyt perille, en olisi iltaan mennessä keskustaan tullut.

Kaupungin kauneus ja istutusten hyvä hoito jatkui koko kävelyni matkan.

Otin bussin. Bussimatkustaminen on aina kivaa. Ihmisiä ahtautuu bussi täyteen ja bussi täytetään ennenkuin lähdetään liikkeelle. Matkalipun hinta oli noin 30 senttiä. Jäin keskusta-alueelta näyttäneen mäen päällä pois. Kigali Tower olisi tässä lähellä sanoi rahastaja. Olisin halunnut kahvilaan, mutta ei sellaisia ollut. Ravintoloita oli, mutta kaikki kiinni. Vähän onnettomana kuljin aluetta ristiin rastiin. Ihmisiä oli vähän ulkona. Nuorten miesten porukoita puiden alla oli useita. Ja alkoi sataa.

Siksi oli koeteltava onnea. Hyppäsin vesitulvan yli samannumeroiseen bussiin, jolla olin tullut. Ajattelin, että bussi ajaa ympyrää. Koko paluumatkan satoi rankasti. Kun bussipysäkki oli mäessä, vettä valui kuin keväisessä purossa. Jotkut loikkasivat pysäkiltä bussiin, useimmat vain uivat kenkänsä upottaen bussiin.

Sitten sade loppui, ja näin tutut maisemat. Olin siis perillä. Oli pakko tuulettaa, minä selviän mistä vain.

Jotenkin minulla on perspektiivivirhe. Jos Kigalia pitää mittapuuna, maahan on vauras. Autoja on paljon ja ne ovat uudenoloisia. Bussit tosin ovat nähneet elämää enemmänkin. Mopotakseja en koe köyhyyden merkkinä, sillä ne ovat enemmänkin pienen moottoripyörän oloisia. Polkupyörätakseja en ole nähnyt yhtäkään. Kerjäläisiä on Helsingissä enemmän kuin Kigalissa. Perspektiivivirhe ehkä tuokin.

90 % väestöstä saa toimeentulonsa maataloudesta. Kigalin ulkopuolella on elämän oltava paljon vaatimattomampaa. Maassa on asukkaita 11,5 miljoonaa.

Nämä BKT-luvut kyllä narraavat. Asukasta kohden 1400 euroa vuodessa, reilu satanen kuukaudessa. Rahan arvo huomioiden todellinen luku on moninkertainen. Maataloudesta elävät ovat omavaraistaloudessa, mikä ei näy tilastoissa.

Maa ei ole turismilla pilattu. Valkoisia olen nähnyt yhteensä alle 10 lentokentän jälkeen. Kiinalaisia en yhtäkään, ilmeisesti Rwanda on kiinalaisten ryöstöretken loppupään maita. Lentokentällä sai pankkiautomaatista luottokortilla rahaa, mutta kaupungissa ei tällaista mahdollisuutta ole. Luottokortit eivät täällä käy missään, ei edes hotellissani. Tästä voi tulla ongelma matkakassan kannalta.

On niin verkkainen olo, etten osaa edes ajatella, mitä huomenna. Aamulla joku päätös on tehtävä.

Kigalista Bujumburaan

maanantai 9 joulukuuta 2013

Maanantaiaamulla heräsin ennen auringonnousua viiden jälkeen. Tajusin, että olen ongelmissa jos jään vielä Kigaliin. Käteistä rahaa sai vain lentokentältä luottokortilla ja jokainen päivä kulutti dollarivarojani. Dollarit olin varannut viisumimaksuja varten sekä hätätilanteisiin. Päätin siis lähteä Burundiin. Ja rahojen kanssa pahempaa oli edessä.

Tavarat kipin kapin reppuun. Bussi lähtisi kello 7. No turha toivo, tilaamani taksi kesti afrikkalaiseen tapaan tulla yli puoli tuntia. Ja matka bussiasemalle oli pitkä. Pikkubusseja kulkisi päivän aikana useamminkin.

Reppumatkailijan yksi ongelma on liian nopeasti tulevat tilanteet, joissa ei ehdi tehdä omia ratkaisuja. Taksikuski oli kiva ja vei minut pikkubussiyhtiöön ostamaan lippua. Minulla oli samantien 10 dollaria maksanut lippu Burundiin, ja kysyin vasta sitten koska se lähtee. Kello 10. Olisin ehtinyt 8 bussiin, mutta olisi pitänyt katsastaa toisia bussiyhtiöitä. Niin aina teen kun voin omassa rauhassa selvittää asiat.

Helsingistä Pietariin matkaa bussilla voi verrata tähän matkaan. Venäläisten bussien hinnat ovat 10-30 euroa, joten on meilläkin kehitysmaahinnat. Suomessa 8 eurolla pääsee Vantaalta Helsinkiin ja takaisin.

Luuhaaminen Afrikan bussiasemilla on vaarallista ja mielenkiintoista. Koko ajan on joku tarjoamassa kansainvälistä yhteistyötä. Toki tämä oli rauhallista verrattuna Ghanan karmeaan bussiasemaan, jossa en uskaltanut nousta taksista ulos lainkaan. Koko meno vaikuttaa hajoitetulta muurahaispesältä. Tosin muurahaiset tietävät mitä tekevät, täällä vain sekoillaan.

Bussi tuli täyteen. Matkustajilla on hirmuinen määrä kasseja ja laukkuja, joiden sekaan ihmiset yrittivät mahtua. Vaan pahin oli edessä, kun matkalla tuli lisää matkustajia. Yhdessä paikassa jäi yksi pois ja tuli 4 tilalle. ja bussi oli jo sitä ennen täynnä. Kun joku halusi pois tai tulla sisään, matkalaukut siirrettiin ensin ikkunasta ulos ja sitten saatiin ovi auki. Ja kun matkustajat istuivat kuka mitenkin, nostettiin laukut takaisin ikkunasta. Oma reppuni kulki 8 kertaa ikkunasta edes takaisin.

Vieressäni istui madam, joka osti pysähdyspaikoilla ikkunasta kaikkea syötävää leivoksista lihavartaisiin. Matkan loppupuolella hän osti vielä 5 isoa kaalia. Onneksi ei alkanut niitä syömään. Auto täynnä kaikkea ja joku ostaa 5 kaalia. Ruoka alkoi häntä unettaa ja jossain vaiheessa hän nukahti olkapäälleni. En tohtinut siirtää pois.

Matka pääkaupunkien välillä on linnuntietä kuin Turusta Helsinkiin. Koska tie on koko ajan up and down ja kiertämistä matalien vaarojen ja vuorien kautta matka oli 280 km tietä myöten. Loppumatkasta Ruka alkoi näyttää jo matalalta. Kaikki oli kuitenkin vihreän rehevää. Täällä on myös paljon pikkujärviä, jokia ja puroja.

Loppuosa siirretty Burundin matkakertomuksen alkuun

Maiden rajana oli pieni joki ja sen ylittävä silta. …

Maarit: Kuulostaa ihan seikkailulta Pauli! Ihanasti kirjoitettu istuin melkein olkapäälläsi tekstin alusta loppuun sekä pystyin eläytymään tilanteen tuomaan yllätykseen. Kivaa luettavaa…

Kristiina: Enpä ole koskaan lukenut näin pitkiä FB päivityksiä herpaantumatta alusta loppuun asti! Mielenkiintoista luettavaa!