Ruokaa ja ruoanlaittoa

Keittokirjasta joskus katsoin mallia siitä, miten tehdään vehnäjauhoista, sokerista ja kananmunista taikinaa, josta paistamalla sai aikaan jonkinlaista kakkua. Se oli kyllä paistamatta parempaa.

Raaka-aineitahan ei niin hirmuisesti ollut. Peruna oli perusruokaa, jota syötiin ympäri vuoden. Syksyllä tapettiin kasvatettu sika, josta saatiin suuria herkkuja. Sika tapettiin aina jouluksi ja siitä tehtiin herkkuja: veripalttua, makkaroita, sylttyä. Sian liha suolattiin puutiinuun, ja sieltä sitten saatiin lihaa kevääseen asti. Silloin läski oli arvossaan, eikä suolaakaan laskettu niinkuin nykyään. Taimi tuli aina siantappopäivänä tekemään näitä herkkuja. Makkarat tehtiin sian omiin suoliin.

Jannu (huussin ampuja, Taimin susiparimies) oli kylän siantappaja. Kerran hän löi kirveen kamaralla sian tainnoksiin, teroitti veistään ja lauloi ”Elämä on lyhyt kuin lapsella paita”. Sika virkosi laulun hoilotuksesta ja ryntäsi karkuun.

Vaihtelua ainaisiin kuorittaviin perunoihin ja kastikkeeseen saatiin sopista. Oli perunasoppaa ja hernesoppaa. Sitten oli sellaista herkkua kuin klimppisoppa, jonka klimpit olivat vehnäjauhoista tehtyjä palleroita. Äiti oli taitava tekemään ruoasta maukasta, vaikka aineet olivat vähässä. Vielä kun omat lapset olivat pieniä, he tykkäsivät syödä oman äitini tekemiä ruokia, kun ne maistuivat niin hyviltä, vaikka olivat edelleen aika vaatimattomista aineista tehtyjä (1980-luvulla).

Kastike oli yleensä sellaista ruskeaa kastiketta, joka oli tehty jauhoista, suolasta ja vedestä. Jos oli kananmunia rikkoutunut, oli kastikkeessa jatkeena kananmunahöystöä. Jos Matti oli tuonut joesta kalaa, mitä kesällä tapahtui usein, oli meillä kyllä herkut. Ja sian tapon jälkeen syötiin kevääseen asti läskisoosia kastikkeena.

Yhden herkkuruoan muistan. Joskus äiti osti suomi-makkaraa (lenkkimakkaraa) ja teki pyttipannua. Hän teki semmoisella petkeliksi kutsulla vehkeellä keitetyistä perunoista pientä silppua ja paistoi ne makkaran kanssa. Hyvää.

Isällä taas oli tapana ostaa humalapäissään kaupasta lihasäilykkeitä. Niihin tuhrautui turhaan rahaa, mutta toki maistuivat erilaiselta, kun niitä ei kuitenkaan niin usein saatu syödä.

Toinen äidin Salon tuliainen olivat silakat. Tehtiin silakkalaatikkoa, jossa silakoiden lisäksi oli perunoita lohkottuina. Jostain syystä se ei ollut minun suurinta herkkuani, vasta kesämökilläni olen alkanut tykkäämään silakkalaatikosta ja teen sellaisia aika usein puuhellani uunissa. Laitan silakoiden sekaan anjovisfileitä, jotka tuovat laatikkoon upean sivumaun.

Maidon sijasta siis joskus juotiin joppia, tuota vasikan maitoa. Äiti oli voi-ihmisiä. Margariinia ei meillä käytetty, ellei sitten rahat olleet niin tiukoilla, ettei voita voinut ostaa. Uudessa Kuvalehdessä kirjoitettiin 60-luvun alussa kissamargariinista, ja sen jälkeen margariini kauhistutti kaikkia. Naapurin Liisalla oli jotain ihottumaa kasvoissa ja kun ne oli vielä köyhempiä kuin me, ajattelin, että tuo johtuu kissamargariinista. Kyse oli siis siitä, että lehti kirjoitti, että kissan raatoja oli laitettu margariinin keittoastioihin. Vai olivatko tippuneet, en muista tarkemmin.

Kesällä poimittiin metsästä mustikoita ja syksymmällä puolukoita. Ne menivät myyntiin, joten niitä herkkuja ei itse syöty. Sienimetsässä käytiin äidin komennossa ja siitä saatiin vähän vaihtelua ruokaan.

Kesäisin syötiin myös piapoa. Piapo on talkkunajauhoa, johon sekoitetaan piimää. Talkkuna on paahdettua karkeaksi jauhettua ohraa tai ruista, joskus myös papuja.

Parasta herkkua saatiin silloin kun äiti meni käymään Saloon. Hänellä oli tapana tuoda mukanaan ryynimakkaroita. Olen ostanut kesämökille muutaman kerran ryynimakkaroita, mutta samanlaista herkuttelun makua en enää ole kokenut. Tosin, Amerikan matkallani maistelin myös paikallisia makkaroita. Argentiinassa ja Uruguayssa oli sellaisia parrilloja, joissa oli isoja halkoja, joita poltettiin. Sen ympärillä oli ritilöitä, joissa paistettiin makkaroita ja lihaa. Ja ne ihan tavalliset sianmakkarat olivat kyllä parhaat. Niissä oli samaa makua kuin kotona jouluna kun syötiin omasta siasta tehtyjä makkaroita.

Pihalla yritettiin kasvattaa kaikenlaista, mutta maata oli vähän ja puut veivät ravinnon. Porkkanoita ja punajuuria saatiin vähän omasta maasta ja joskus kurkkuakin. Mansikoitakin yritettiin kasvattaa, mutta vasta 1960-luvulla. Sitten oli kaalia omasta maasta, ostettiin kaalin taimia, puhuttiin että taimet oli koulittu. En tiedä vieläkään, mitä se tarkoitti. Arvelin, että se oli huonojen taimien poistamista, jotta vahvimmat jäivät jäljelle.

Meillä oli ikivanhat mustaviinimarjapensaat ja kaksi karviaismarjapensasta, joista saatiin napostella marjaherkkuja suoraan pensaista. Meille oli istutettu kuusi omenapuuta heti Kaunelaan muutettuamme. Ahtolan hevonen söi ainakin yhden puun, joka pahuus muistettiin aina. Omenia tuli kuitenkin hyvin vähän. Vasta kun menin kauppakouluun 1964 alkoi omenoita tulla. Niitä tuli niin hirmuisesti, että puiden oksat katkeilivat omenien painosta. Kaksi puista oli valkeaa kuulasta ja sitten oli jotain punaista omenalajia.

Kananmunia sitten syötiin paljon. Ei kuitenkaan keitettynä, vaan aina jotenkin paistettuna tai perunien kastikkeessa. Se johtui siitä, että kananmunat myytiin tarkasti Tähkän kauppaan. Vain rikkoutuneet munat saatiin syödä itse.

Joskus kana piti tappaa, vanhuuttaan kai. Mutta hyvin harvoin meillä kanaa syötiin, en muista yhtään kertaa. Jotenkin niitä kanoja kunnioitettiin, koska ne toivat leivän jatketta. Äitikin puhui, ettei meille jää mitään ruokaa hukkaan, sillä jos kanat ei syö, pojat syö. Tarkoitti kyllä toisin päin. Naapurin Veikon muistan tappaneen omia kanojaan ja hän jotenkin väänsi käsillä pään irti ja sitten kana juoksi päättömänä pitkin pihaa. Kova mies. Muuten, kanoissa oli joskus jotain syöpäläisiä. Äiti laittoi niihin DDT:tä käsillään. Ei silloin tiedetty, että pitäisi suojata. No, äiti eli 91 vuotiaaksi, joten ei hän ainakaan DDT-vaurioita saanut.

Leipä oli kunnon mustaa ruisleipää, pyöreää, jossa oli reikä keskellä, siis reikäleipää. Joskus ostettiin ranskanleipää, joka maksoi myymäläautossa 30 penniä 60-luvun alussa. Siis viisi eurosenttiä. Tänään ranskanleipä maksaa parisataa eurosenttiä.

Perunat keitettiin melkein aina kuorineen ja lapset joutuivat kuorimaan itse perunansa heti kun veitsi käsissä pysyi. Ei äiti olisi ehtinyt niin monelle perunoita kuorimaan.

Kahvia meille ostettiin, ja sikuriaikaa en muista lainkaan. Aloin juomaan kahvin mustana 8-vuotiaana, kun Ainon mies Reijo oli meillä käymässä ja hän joi kahvin aina mustana. Sen jälkeen en ole kahviin maitoa laittanut, mitä nyt joskus hienostellut jollain Cafe de Lattella tuolla maailmalla. Kahvi keitettiin sumpiksi, eli samoja poroja käytettiin moneen kertaan. Vähän uutta kahvia päälle ja taas juotiin. Kahvi ostettiin papuina ja se jauhettiin itse. Kahvimyllyn otin kotoa mukaan ennenkuin kukaan muu ehti sitä ottaa.

Kahvipullaa kyllä äiti leipoi, jos oli rahaa jauhoihin. Kananmuna leivonnaisiin saatiin kotoa. Tehtiin pullapitkoja ja sitten sokerikakkuja. Niitä kyllä saatiin enemmän vasta 1960-luvulla. Joskus Salon tuliaisina oli Kuiron leipomosta sellaisia sokeripintaisia pullia, jotka oli hyviä. Pusuksi sanottiin, pinta oli tasainen, ei siis mikään korvapuusti tai viineri. Ja Salon markkinoiden aikaan äiti osti viipurin rinkelin, joka tasattiin kristillisesti kaikkien kanssa.

Kahvipaketeissa oli sellaisia pahvikuvia: autonkuvia ja Joonaksen seikkailuja. Näitä kuvia kerättiin, mutta eihän ne tallella ole. Vähätalon Penttikin kiersi talosta taloon kysymässä: ”Onk teill joonaktii”. Hän oli silloin noin 5 tai 6 vuotias.

Kansakoulussa ei ollut lainkaan haarukoita ja veitsiä. Siksi kaikki ruoka oli lusikkaruokaa: perunasoppaa, hernesoppaa, lihasoppaa, joskus makkarasoppaakin, makaroonivellinkiä (velliä), mannaryynivelliä. Koulusta ei saanut leipää, joten lapsille laitettiin kotoa voileivät eväkseksi, mikäli leipää oli. Samoin maitoa ei lapsille annettu koulussa tuohon aikaan. Paitsi, jos ruokana oli kaurapuuroa, niin toisesta ämpäristä laitettiin kauhalla maitoa puurolautaselle. Opettaja söi yleensä ruoan kotonaan, joka oli samassa koulurakennuksessa. Kerran keittäjätäti oli kokeillut jotain uutta, joka näytti kyllä aika kummalliselta. Opettaja tuli luokkaan malliksi meille lapsille syömään ja sanoi, että tämä on avaruuspuuroa.

Parasta mitä Pentti muistaa koulun ruoasta, oli Tuomisen Katrin tekemä ruispuolukkapuuro. Oppilaat veivät keräämiään puolukoita kouluun ja Katri teki puuron. Sen parempaa ruokaa Pentti ei ole saanut edes Kiinassa.

Lapsena kyllä syötiin kaikki ruoka mitä saatiin, ja kukaan ei ollut lihava. Itse olin vähän tanakka, mutta kun olin tullut täyteen pituuteni, painoin kauppaopistossa vain 66 kiloa. Ja silti minua pidettiin tanakkana, jotkut puhuivat lapsena puhkurista, eli sellaisesta tankkimaisesta pojan vesselistä, joka meni ja puhisi mennessään.

Mitä sitten ei ollut? Ensimmäisen banaanin söin 15 vuotiaana ollessani sikotaudin takia Turun sairaalassa vuonna 1964. Ainon mies Reijo toi sinne muutaman banaanin sairaalle pojalle. Appelsiinin olen varmaan syönyt tätä ennen, mutta ei niitä montaa ole lapsena syönyt. Punaista limonadia tehtiin Salossa limsatehtaalla ja sitä sai ostaa ainakin työväen talon kesäjuhlissa.

Joskus limsaa ostettiin osuuskaupastakin ja kerran isä pisti meidät ostamaan limsaa lauantai-illalla, jolloin kauppa oli suljettu ja kaupanhoitaja Aarre Rantanen tuli saunasta myymään meille punaista limonadia.

Jäätelöä söin lähinnä Turussa ollessani Ainon luona kylässä. Kotona ei jäätelöä voinut saadakaan, koska mitään pakastimia eikä kylmälaukkuja ei siihen aikaan ollut. Ostin Turussa omilla rahoillani yhden päivän aikana jopa kaksi vihreää tötteröjäätelöä. Silloin oli Turussa Kalevan Kisat ja olimme Matin kanssa siellä katsomassa aamukarsintoja ilmaiseksi.

Tänään puhutaan paljon aamiaisen tärkeydestä ja aamupuurosta. Me joimme ennen kouluun lähtöä kupin kahvia ja söimme yhden voileivän. Jos kananmunia oli rikkoutunut, äiti paistoi niitä leivän päälle. Kouluissa ei ollut mitään välipaloja eikä cokisautomaatteja, eikä karkkirahaakaan kellään ollut, joten aamukahvin jälkeen syötiin seuraavan kerran vasta 11 jälkeen.

Illalla syötiin toisen kerran, joskus aika myöhäänkin, jos oltiin ensin juurikaspellolla töissä jopa kello 18-20 asti. Mitään iltapaloja ei sitten tarvittukaan.

 

Seksistä ei puhuttu mitään

50-luvulla seksi oli tabu, josta ei puhuttu koulussa eikä kotona. Muistan usein ihmetelleeni, miksi naapurilla oli 8 lasta ja Kustaalla ei yhtään. Kun sitä yritin selvittää, tuli vastaukseksi, että jumala on siten tahtonut.

Tosin, miten sitä seksiä voisi olla, kun oli niin ahdasta. Isällä ja äidillä oli rautasänky, jossa usein joku lapsista nukkuivat täytteenä. Arja ja Matti nukkuivat puulaatikossa, jonka sai kasaan päiväksi istuimeksi. Pentti ja minä nukuttiin kamarissa hetekalla. Kesäisin äiti ja isä menivät vinttiin nukkumaan sellaiselle pienelle tasolle ja jälkikäteen sitten ymmärsin, miksi he halusivat siellä nukkua.

Naapurin Tapani sitten alkoi valistaa seksiasioissa kun olin kansakoulun 6. luokalla. Ensin en uskonut häntä lainkaan. Väitin jopa, ettei se ole mahdollista, mitä hän kertoi.

Ennen valistumista meillä kävi naapurin Sirkka, se isokokoinen tyttö, joka niin halusi miehen kyytiin moottoripyörän tarakalle. Hän tuli kertomaan tarinaa, jossa tuore aviopari oli häiden jälkeen huoneessaan. Oven takana olleet korvat kuulivat hokemista ”äh puh, äh puh, ei mahdu, ota paita pois, äh puh ei mahdu, ota housut pois”. Sitten kaikki muut, paitsi minä nauroivat, kun paljastuikin, että aviopari oli pakkaamassa häämatkaansa varten matkalaukkua.

Tapanin valistuksen avulla aloin tajuta pikku hiljaa missä mennään. Olin siihen asti luullut, että kukko on ilkeä kun se menee kanan päälle ja nokkii kanan päätä. Samanlaista kinaa kuin isät ja äiditkin tekevät. Ensimmäiset kirjoitukset asian vierestä näin isoäidin kotona Männistössä kun Kerttu oli ostanut sinne Jalluja lukeakseen Tabe Sliorin muistelmia. Lehti oli silloin kiltimpi kuin tämän päivän lasten lehdet. Ei siellä seksistä lapsen ymmärtämällä kielellä puhuttu mitään ja yhden kokosivun naisen kuvan muistan hyvin. Hänellä oli bikinit päällä. Se tuntui ihmeelliseltä.

Ihastumista ja rakkautta

Vaikkei seksistä mitään tiennytkään, pikku poika ihastui kyllä monasti. Kansakoulun II luokalla olin joutunut pukeutumaan tytöksi raittiusjuhlien runon lausuntaan. Jouduin esiintymään opettajan tyttären Maijan kanssa. Häpesin tilannetta suunnattomasti. Joskus näin siitä öisin painajaista, että minut oli laitettu Maijan hameen alle lausumaan runoja. Mutta II luokalla ihastuin Lindgrenin vaaleaan tyttäreen Leenaan. Hän on tämän tarinan kaulaliinatyttö.

Sitten Leenan lähdettyä oppikouluun, ihastuin vuotta alemmalla luokalla olevaan Pirjoon. Pirjon äiti oli äitini tuttu, en koskaan tiennyt miksi, mutta ilmeisesti olivat joskus olleet samassa kartanossa töissä. Silloin minulla oli jo oma pyörä ja ajoin usein tois pual jokkee, jos Pirjo olisi sattunut olemaan raitilla. Ei se koskaan ollut. Sitten aloin olemaan paikalla kun Pirjo ja hänen ystävänsä Paula menivät koulusta kotiin pyörällä. Ei se Pirjo tainnut mitään nuoresta lemmestä ymmärtää.

Paulaan törmäsin Junttilan sukujuhlilla uudestaan vuonna 2004. No, ilmeisesti koko Perttelin ja lähikuntien asukkaat olivat toisilleen sukua, jos mennään Junttilan taloon asti 1600-luvulle. Paula ei halunnut puhua pukahtaa, vaikka hänestäkin oli tullut maratoonari aikuisiällä.

Näin vanhemmiten olen alkanut kelata pikku pojan ajatuksia uudestaan. Muistan, että olin ihastunut Koskenpakan Ritvaan. En voinut edes laittaa tukkaa mustepulloon, kun istuttiin eri riveissä luokassa. Eikä Ritvalla mitään palmikkoa siihen lemmenluritukseen ollutkaan. Mielestäni kyllä Ritva joskus katseli minua, muttei hänkään tullut minua rohkaisemaan, edes 7. luokalla, jolloin jo alettiin jotain tajuta tytöistä ja pojista. Naapurin Anneli tuntui ihanalta tytöltä, mutta silloin olin jo 14 vuotias ja Anneli vuotta vanhempi. Kun naapurin Naksu lupasi kouluttaa Annelista itselleen vaimon, jäi se ihastus lyhytaikaiseksi.

Kun pääsin vuonna 1964 kauppakouluun 15 vuotiaana, alkoivat tunteet myllertää rajusti. Ensimmäisen vuoden aikana olin rakastunut Pirkkoon, Irmaan, Ritvaan, Marttaan ja eniten Anriin. Kiire oli, koska olin vuodesta monta kuukautta sairaana (sikotauti, ja polven tulehdus.) Mutta hyvin osasin pitää tunteet piilossa. Tapasin Anrin koulukaverit.net-palvelun kautta internetistä 35 vuotta myöhemmin. Ei hän ollut huomannut mitään, vaikka joka tiistai olin Salonkadulla paikalla vilkuttamassa kun hänen bussinsa Vistalle lähti 10 minuuttia ennen omaa bussiani.

Onneksi ei käynyt niin kuin Anri vuosikymmeniä myöhemmin kertoi työpaikastaan vanhainkodissa Lontoossa. Siellä oli ollut 80-vuotias nainen, joka joka päivä murehti sitä, ettei ole koskaan ollut miehen kanssa ja elämä meni ihan hukkaan.