Zanzibar

Sansibar (engl. Zanzibar) on joukko Tansanialle kuuluvia Intian valtameren saaria. Pääsaari on Unguja, josta käytetään myös nimeä Sansibar; pääsaarella sijaitsee Zanzibarin kaupunki. Asukkaita saarilla on 1,3 miljoonaa (toisen lähteen mukaan 0,7 miljoonaa). Suurin osa Sansibarin asukkaista on afrikkalaisperäisiä, mutta siellä asuu myös huomattava arabiväestö. Sansibarin pääelinkeinoja ovat mausteet (mausteneilikka, muskottipähkinä, kaneli ja pippuri) sekä turismi.

Vuonna 1963 Sansibar itsenäistyi Isosta-Britanniasta ja siitä tuli perustuslaillinen sulttaanikunta, jota hallitsi arabisulttaani. Vajaa kuukausi myöhemmin, tapahtui vallankumous ja kansanmurha, jossa murhattiin raa’asti noin 5 000-12 000 ihmistä Sansibarin etnisistä väestöryhmistä.

Sansibar ja Tanganjika yhdistyivät toukokuussa 1964 Tansanian yhdistyneeksi tasavallaksi. (Lähde Wikipedia)

Joulukuu 2006

Kaikilla tarinoilla on onnellinen loppu. Niin tälläkin matkakertomuksella. (Kertomukset Etelä-Afrikasta Afrikan mantereen halki Sansibariin).

Olen nyt hellettä paossa Zanzibarissa. Jätin matkaseurueeni ja lopun aikaa kuljen ypöyksin maailmassa. Nuorten touhut ovat alkaneet ärsyttää. Toki täällä näkemäni ulkomaiset nuoret eivät todellakaan edusta tyypillistä nuorta, koska  tyypilliset ovat opiskelemassa tai töissä. Mutta itsekkyys ja ahneus ja turhan  nauraminen ei minun sukupolvelleni kuulu. He santsaavat ruokaa, ja koska afrikkalaista ruokaa ei voi syödä liikaa, he heittävät santsin pois.  Afrikkalainen henkilökunta jää ilman ruokaa. Ei ole ruoan kunnioitusta. Musiikin pitää tuntua iholla. Ei riitä että sen kuulee. Ja siksi meteli on  hirmuinen.

Nyt helle on hellittänyt ja lähden taas kaupungille. Zanzibar on kuin Havanna, mutta paljon rähjäisempi ja autot ovat uudempia.  Siitä vielä lisää.  

Viimeinen Afrikan matkakohteeni on ollut Tanzania ja sen saari, joskus itsenäinen valtio Zanzibar. Kirjan 100 paikkaa maailmassa, jotka pitää nähdä, mukaan yksi näistä pakollisista on Zanzibar. Vähän ihmettelen miksi, mutta ehkä en ollut täällä tarpeeksi pitkään. Kaupunki on kuin rähjäinen versio Habana Cubasta. Tosin autot ovat uudempia. Kapeat kujat ja kadut mutkittelevat vanhassa kaupungissa niin, että siellä menee sekaisin väkisin. Mutta jos on tuntuma siitä, missä suunnassa meri on, ei eksymisen vaaraa ole. 

Minä kerään itselleni kaikenlaista kokemusta ja murhetta, mutta viimeisen matkakohteeni tulos oli suurta iloa. Zanzibarin rannalla on iltaisin kaikenlaista ruokaa ravuista alkaen. Siellä myydään myös mm liinoja. Minun piti ostaa punainen pöytäliina jouluksi, mutta kun syömisen jälkeen menin sitä ostamaan, se olikin jo myyty. Myyjä lupasi tuoda minulle aamulla hotelliin vastaavan, mutta keltaisen. Keltainen tuntui hyvältä jouluväriltä. No suostuin ehdotukseen. 

Kun nainen, noin 36 v, tuli hotelliin, hän oli kovasti hyväntuulinen. Minäpä sanoin että mennään kahville juttelemaan. Halusin tietää hänen nimensä kirjoitettuna, koska se jäi vähän epäselväksi, Jina olin kuulevinani, mutta paljastuikin ettei nainen osannut lukea eikä kirjoittaa. Etunimensa Jina (nimi muutettu) kirjoitti kuin pikkuveljeni Matti lumihankeen pikkulapsena, eli väärinpäin Ittam.

Jina kuuluu masai heimoon, jonka naisille ei tällaisia asioita ole annettu. Ihmettelin hyvää englantia, jonka hän sanoi oppineensa sen jälkeen kun karkasi avioliitosta. Mies hakkasi häntä viikottain. Kaksi lasta oli jäänyt isän hoitoon ja heidän koulunsa on aloittamatta, koska isä ei välitä, eikä äidillä ole rahaa. Tansaniassa on ilmainen koulu, mutta jostain maan korvesta pitää päästä omalla rahalla koulujen asuntoloihin. Lasten koulumatka olisi nyt neljä tuntia suuntaansa, eikä se ole mahdollista.

Kysyin, mitä lapset sitten tekevät. Vanhempi, tytär on 12 vuotias ja hän paimentaa karjaa siellä korvessa. Yhdeksän vuotias poika kulkee isosiskon mukana. Siellä jossain on kuulemma paljon isättömiä ja äidittömiä lapsia, jotka elävät kuin eläimet. Syövät mitä sattuu löytymään, eivät käy koulua, eikä heillä ole edes karjapaimenen virkaa.

On kummallista keskustella ihmisen kanssa, jolta puuttuvat perusasiat. Hän oli mitä ihanin nainen, mutta esimerkiksi kirjettä en voi hänelle kirjoittaa, koska hän ei osaa kirjoittaa edes osoitettaan paperille. Vietin Jinan kanssa koko perjantaipäivän, vein syömään, hän näytti minulle kaupunkia ja yritimme pohtia, miten hänen lastensa asiaa voisi hoitaa. Hän halusi myös itse oppia lukemaan ja kirjoittamaan.

Toki isoisäni ja isoäitini eivät osanneet lukea eikä kirjoittaa, eikä heidän kuolemastaan ole vielä 30 vuotta kauemmin, mutta silti asia tuntuu suomalaisesta niin kamalan vieraalta. Mitä ihmeessä kehitysapuihmiset ovat täällä oikein tehneet kaikki nämä vuosikymmenet, jos edes koulutusta eivät kaikki lapset voi saada. Suomihan on kaatanut rahaa Tanzaniaan säkkikaupalla. No osa rahoista meni sotimiseen Idi Aminin Ugandan kanssa. Voitto tuli ja Amin syrjäytettiin. Mutta ei Aminin poistaminen ole voinut olla Tanzanian asia yhtä vähän kuin Saddam Husseinin syrjäyttäminen on amerikkalaisten asia.

No vähemmistövaltuutettu Puumalaisella olisi todella paljon töita täällä Zanzibarissa. Ei riittäisi aika Brunbergin pusujen laatikon kuvan editoimiseen. Nimittäin perjantaina kävi niin, että paikalliset miehet tietenkin noteerasivat, että kuljin pitkin kaupunkia Jinan kanssa. He alkoivat huutaa kaikenlaista perään, josta kaikkea Jina ei edes kääntänyt mutta hänkin pahoitti mielensä. Huudot olivat swahilin kielellä. Sen ymmärsin, että huutelivat ainakin babuuta. Baboohan on apina, joten olin aika närkästynyt. Jina sanoi, että swahilin kielessä se tarkoittaa vanhaa miestä. Miehet paheksuvat sitä, että Jina kulkee vanhan valkoisen miehen kanssa.

Illalla Jina oli taas sisarensa kanssa myymässä kankaitaan ja menin samalla kauppapaikalla oleville kala-rapu-keittiopaikkoihin. Torstaina olin saanut hyvää palvelua, mutta nyt minua simputettiin oikein joukolla. Paikalliset miehet olivat mustasukkaisia uudesta ystävästäni. Muutamasta ravunpyrstöstä jouduin maksamaan kaiken sohlaamisen jälkeen Michelin tähtien hinnat. Vaihtorahatkin menivät niille paskiaisille ovelasti juonimalla. Sanoin niille nilviäisille, että en ole tyhmä, vaikka en tässä nyt voi poliisiakaan avuksi pyytää. Mutta Jina näki kaukaa tilanteen ja juoksi pelastamaan minua. Pahimmalta selvisin.

Siitäpä sain idean. Koska olin lähdössä Dar es Salamiin lauantaina, kysyin lähtisikö Jina turvaamaan menojani, toimimaan tinkijänä ja esittelemään kaupunkia. Maksaisin kulut, mutta mistään palkasta ei puhuttu. Jina lahti innoissaan valkoisen miehen matkaan. Meillä oli todella kivaa. Jina ihastui City Garden nimiseen ravintolaan, jossa kävimme teellä. Teen kera söimme pieniä lihapiirakan tapaisia*, joissa oli mausteiset lihat sisällä. Hyviä. Jina olisi syönyt niitä varmaan sata, koska joka päivä piti mennä samaan paikkaan iltapäiväteelle. City Garden on muuten somalien omistama, joten he eivät kaikkialla elä pelkästään sosiaaliturvalla. (* sambusa)

Laivamatka oli kummallinen elämys. Matka tehdaan pikaveneella kuin Helsingista Tallinnaan. Mutta meillä kaikki sujuu hyvin. Laiva tuli myöhässä redille. Sitten alkoi ihmisten poisvaluminen kapeaa yhden henkilön väylää myöten. Sitten alkoivat ihmiset mennä laivaan, vaikka kantajat kantoivat laivasta kaikenlaista purkkia ja pakettia. Televisiossa näkee joskus kun muslimit huutavat nyrkit ojossa amerikkalaisuutta vastaan. Samanlainen sekamelska oli satamassa. Suurin osa matkustajistahan on muslimeja. Erona oli se, että laiturilla piti olla kaksi jonoa, toinen naisia varten. Musliminaisen lähellä ei saa olla miehia. Kun yritin mennä Jinan luo, minut väkivaltaisesti heitettiin pois naisten puolelta.

Halusin Tansanian muistoksi maan lipun värejä kantavan rannekkeen. Siispä taksilla kauppapaikkatorille. Yöllä oli satanut ja kujat olivat liejuisia. Yksi englantilainen mies oli kadottanut kenkänsä ja kulki siellä paljain jaloin. Nauroimme katketaksemme. Nyt paljastuivat Jinan kauppiastaidot. Me istuimme terassille nauttimaan virvokkeita ja hän pisti kauppiaat juoksemaan ja tuomaan näytteitä. Rannekkeita tuli ja meni. Mutta Tansaniassa kädet ovat paljon pienemmat kuin minulla suomalaisella, joten sopivan kokoista ei löytynyt. Vasta kun miehet olivat tuoneet kymmenettä kertaa näytteen, tuli sopiva. Sitten alkoi hintakeskustelu. Jina pisti rannekkeen takaisin, pyydettyä hintaa ei maksettaisi. Ja niin löytyi oikea hintataso. Huomasin, että Jinan kulut tulevat maksetuiksi niillä säästöillä, joita eri paikoissa saimme.

Jina on mielenkiintoinen nainen. Hän saa minut nauramaan. Viime vuodet olen ollut aika surullinen, siitä Procountor luopumisesta lähtien, mutta nyt kaikki surut jäivät taakse. Miten ihminen, joka on kokenut niin kovan elämän voi olla niin elämäniloinen ja mukaansatempaava. Olin nimittain katsonut googlella masai heimon taustoja ja asuinpaikkoja ja huomannut, että nyt on best seller kirjana The White Masai kirja, jossa sveitsilainen nainen tilittää elämäänsä masai soturin kanssa. Siitä on elokuvakin, jonka menen heti katsomaan. Kirjan ostin lentokonelukemiseksi.

Mutta tällaiset kuvakirjat ja wikipediat eivät kerro koskaan koko totuutta. Tyttöjen silpomisen tiedän, mutta nyt tämä nainen kertoi minulle nuorten naisten tarinan, jossa silpominen on vain alkujuttu. Hän sanoi, ettei ole koskaan pystynyt puhumaan näistä asioista kenenkään kanssa, mutta ”misto pooli” osaa kuunnella häntä. Nuoret tytöt myydaan 12 vuotiaana jollekin äijänköriläälle vaimoksi jostain lehmänkantturasta. Kaupat voidaan tehdä jo silloin kun lapsi syntyy. Ostaja voi olla joku vanha juoppo, kunhan hänellä on lehmiä vaihtorahaksi. Tuon ikäiset lapset eivät tiedä mistään mitään, ja mehän kaikki tiedämme, kuinka aluilla naiseus on 12 vuotiaassa tytössä. Olin muuten kalastajakylätapaamisen jälkeen puhunut tästä asiasta kauhuissani matkaseurueeni kanssa, eivätkä he minun huoltani ymmärtäneet, koska sehän on täällä maan tapa.

No, sitten tulee hääyö. Koska tyttö on pieni tyttö, joku vanha ämmä käy edellisenä päiväna jollain puukolla tai kalikalla aukomaan paikkoja. Aviomies survoo sitten tytön hääyönä. Käytannössä afrikkalaisten lapsiavioliitot ovat laillistettua lasten raiskaamista, ei mitään muuta. Sanokoot hyysäriämmät mitä tahansa suvaitsevaisuuden nimissä. Mutta ei sekään riitä. Kun aviomies on lapsen raiskannut, molempiin reisiin poltetaan neljä poltinmerkkiä, siis 8, kuin amerikkalaisissa lännenelokuvissa lehmiin. Merkinnät tehdään, jotta jos nainen menee vieraisiin, tietää vieras kumppani että kyse on naimisissa olevasta naisesta, joten viikatteesta tulee, jos tähän kosket.

Jinan kohtalona oli hakkaaminen. Äiti ja lapset joutuivat karkaamaan monet kerrat, ei sentään lumihankeen niin kuin Suomessa joskus kay. Tilanne oli niin kamala, että Jina karkasi sisarensa luo Zanzibariin. Hän pääsi ensin jonkun englantilaisen diakonin luo töihin ja asumaan, ja oppi siellä englannin, mutta ei lukemaan. Kahden vuoden jälkeen sisar meni takaisin Englantiin ja Jinasta tuli pienkauppias.

Kun kysyin, eikö mies tule perässä hakkaamaan, niin Suomessakin tapahtuu. Mutta kun Afrikassa on moniavioisuus, on hän ottanut jo kaksi uutta vaimoa, jotka ilmeisesti nyt saavat kokea miehen vallan. Minua alkoi vaivata, eikö Afrikassa ole paljon miehiä ilman naista, siis peräkammarin poikia, kun toiset miehet ottavat monta vaimoa. Jinalla oli asiaan liian helppo selitys: valkoiset vanhat naiset käyvät ostamassa itselleen afrikkalaisen nuoren miehen. Hinta on 500 dollaria. Jina näytti minulle Zanzibarissa kaksi iäkästä naista, jotka hän sanoi suomalaisiksi ja heillä on kuulemma afrikkalainen nuori mies molemmilla. En mennyt juttelemaan. No jatkuva sotiminen hoitaa miehiä pois naisia vonkaamasta.

Suomessa joku ministeri Haatainen puuhaa naisille tasa-arvoa sillä, että pörssiyhtioihin ahneiden miesten rinnalle pitää saada yhtä paljon ahneita naisia. Laittaisin sekä Haataisen että Puumalaisen Tansaniaan opintomatkalle KEPAn rahoilla. Olisi edes jotain hyötyä näistä kehitysapurahoista.

Suomessa KHT tarkastajat puuhaavat kaikille pienyrityksille kansainvalisyyden nimissa ns ifrs tilinpaatösta, jonka ainoa merkitys on se, että se maksaa tuplasti enemmän ja rahat menevät suoraan tarkastajien taskuun. Kysyin Jinalta, millainen kirjanpito ja verotus hänellä on. Jina nauroi ja sanoi, että hänellä on puisia pieniä rasioita. Hän laittaa saamansa rahat myttyyn pieneen kasaan, painaa tiukkaan rasian pohjalle ja laittaa puukannen päälle. Se on hänen kirjanpitonsa. Hyvä KHT yhdistys. Kuluja tämä sisarusten kauppa minimoi siten, että he kävelevät päivällä kotoaan kauppapaikalle ja illalla kun myynti lopetetaan klo 22 on pimeää ja silloin he menevät minibussitaksilla takaisin. Myytävät kankaat kulkevat mukana.

Aloin miettiä. Amina tyttären kohtalo olisi sama kuin äidin, vaikka virallisesti lehmänkaupat avioliiton nimissä on kielletty. Tämä on niin väärin. Matkakassani oli vielä aika hyvässä kunnossa, koska olin asunut teltassa viime viikot ja elänyt säästeliäästi, kun rahaa ei ole voinut oikein kuluttaa jatkuvan menemisen takia. Siispä annoin USAn dollarini Jinalle, tai tarkemmin ottaen hänen lapsilleen. Tammikuussa alkaa uusi koulukausi ja Jina saa rahoilla lapsille vuodeksi asuntolapaikan ja sitten hän yrittää muuttaa itsekin kotiseudulleen Arushaan ja ottaa lapsensa sinne. Hän oppii sitten lukemaan ja kirjoittamaan samalla tavalla kuin minä Pentti isoveljeni mentyä kouluun. Katselin selän takana kun Pentti teki läksyjä. Jina ei pyytänyt mitään, minkä takia minun oli helppo tehdä päätös asiassa. 

Tällainen apu on mahdollista, koska valuuttakurssit ovat mitä ovat. Tosiasiassa minun matkakassani on niin pieni, ettei sillä pitäisi pystyä saamaan näin isoja asioita aikaiseksi. Ja teen tämän vaikka olen edellisessä kirjeessäni moittinut kummisysteemiä epäoikeudenmukaiseksi. Mielipidettä en ole muuttanut.

Ajattelin, että haluan seurata miten uusien lasteni koulunkäynti edistyy. Kirjoitin kirjekuoria, joihin laitoin nimeni ja osoitteeni. Lapset ja Jina voivat jotenkin kertoa asioistaan, kunhan kirjoitustaito edistyy. Mutta se on liian hidas tie. Ajattelin että ostan Jinalle kännykän joululahjaksi, jotta voin soittaa ja kysyä miten kouluasiat edistyvät. Kysyin varovasti, onko jotain mitä Jina haluaa. Hän sanoi haaveilevansa simpukkakännykästä. Mika sattuma. Menimme Nokia kauppaan. Lupasin simpukan, vaikka se maksoi 3 kertaa enemmän kuin Nokian Afrikan halpamallit. Vaan Jina ei suostunut ottamaan niin kallista puhelinta. Siis turhamaisuus ei ole vielä Afrikassa lyönyt itseään läpi. Ostimme siis Nokian tavallisen puhelimen, joka maksoi noin 50 euroa. On siinä taas analyytikoilla pohtimista, kun puhelinten keskihinnat alenevat. Huonosti varmaan Nokialla menee. Puhelimeen pre paidia, mutta sanoin etten vastaa, jos hän soittaa minulle, koska se pre paid menisi yhteen sekunnin puheluun. Takaisin lupasin soittaa.

No, kirjanpitajan ja tilintarkastajan sielulla varustetut ihmiset alkavat nyt pohtia, että Paulia on höynäytetty oikein kunnolla. Kävi se mielessäni, koska Jinan ikä on 36 vuotta, tosin hän sanoi ettei oikeasti tiedä minkä ikäinen on, koska ei sellaisista ole mitään merkintöjä. Oli pakko kysyä, miten vanhin lapsi on vain 12 v. No, vastaus oli kamala. Totta kai avioliitossa hyväksikaytetty lapsi tulee raskaaksi, mutta lapsen keho ei kestänyt lapsen saantia ja hän oli kuollut sisään. Oli asiassa hyväkin puolensa. Lääkäri oli vankeuden uhalla kieltänyt koskemasta tyttöön kuuteen vuoteen. Olisi pitänyt jäädä tilintarkastamatta tämä asia.

Kerron tämän, koska ymmärsin nyt kuinka turhista asioista me täällä Suomessa jaksetaan kantaa huolta ja murhetta. Afrikka todella muutti minut. Menen keväällä takaisin katsomaan kenialaisia ystäviäni ja samalla tutustun Jinan lasten koulunkäyntiin. Hän lupasi viedä minut Arushaan ja Ngorongoron aluelle, josta maasait löytyvät. Hän halusi esitellä minut kaikille ystävilleen ja sukulaisilleen kotiseudulla ja kutsui myös lapseni käymään Tansaniassa, sitten kun heille sellainen aika loytyy.

Jina halusi nähdä myös lasteni kuvat. Menimme internet cafeen. Näytin hänelle masai kuvia, ja hän kertoi niiden olevan heidän kotiseudultaan. Miikan ja Jukan kuvat löytyivat Maljan esittelysivuilta, mutta Juhan kuvaa en löytanyt. Juhasta löytyi tieto, että hän on voittanut 118 euroa pokerinpeluussa. Isän poika. Vaan sitä ihmeteltiin, koska voitto on suurempi kuin tansanialaisen keskipalkka vuodessa. Tietokone oli ihmeellinen asia, koska Jina oli haaveillut että hänellä olisi joskus televisio. Omani joutaisi kun digikausi alkaa, ja olen päättänyt lopettaa silloin tv katselun. Digilaitteita en osta. Rahti Afrikkaan taitaa olla liian suuri.

Ohessa joulukorttinani teille kaikille Kenian poikien kuva. Tarja voi nähdä, että Paulin vatsa on kovasti katoamassa. Painoni onkin pudonnut lähes 10 kiloa ja vyötä olen kiristänyt kolme reiällistä. Saan taas sukat jalkaani puhisematta. Tulin yöllä Suomeen ja täällä oli maa valkoinen. Alan hiihtää. 

Malinga muuten kertoi, että Uganda olisi kaikkein kaunein ja kiinnostavin eteläisen Afrikan maa. Se on tuossa lähellä, mutta niin kaukana. Uganda on hyvä esimerkki kehitysavun turmiollisuudesta. Siellä rikkaat eivät maksa lainkaan veroja, koska köyhat eurooppalaiset rahoittavat heidän elämänsä. Maassa on 73 ministeriä ja heillä 400 avustajaa. Kaikki rahoitetaan kehitysapurahoilla. Maa tulisi hyvään kuntoon, kun kehitysapu lopetettaisiin kokonaan. Näin esimerkiksi korruptioon ja ylisuureen armeijaan ei riittäisi rahaa. Kevään matkalla yritan kayda myös Ugandassa.

On muuten ylellista, että joku miettii miten Pauli voi. Kun maanantaiaamuna otin jokaviikkoisen malarialääkkeeni, jouduin alkoholikieltoon. Olisin halunnut ottaa oluen illalla ruoan kanssa, mutta komento kävi, ettei lääkkeitä ja alkoholia sekoiteta. Pyristelin vastaan, mutta hän hoiti asian tarjoilijan kanssa swahiliksi, joten pakko oli tyytyä veteen.

Kerroin Botswana-osuudessa siita kuinka afrikkalaisten naisten itsetunto on siellä hyvässä mallissa. Tansaniassa siihen on vielä matkaa. Uusi ystäväni kulki perässäni ja otti aina kantamukset itselleen. Laitoin hänet uudestaan ja uudestaan viereeni, otin kassit ja avasin ovet. Tällaisia miehiä ei kuulemma Afrikassa ole. Siis se tavallinen huomaavaisuus ja kohteliaisuus, joka meille miehille tulee Suomessa äidinmaidossa on luksusta Afrikassa. 

Hyvää Joulumieltä kaikille. Paulin matkakertomukset jatkuvat ensi syksynä uusilla mailla ja aiheilla. Ensi vuonna menee sitten sadan maan raja rikki, joten se on minulle juhlavuosi.

PS Luin juuri aamun hesaria. Olen elänyt lokakuun loppupuolelta asti uutispimennossa. Iso uutinen vatsatautiepidemiasta. Malinga opetti minulle kuinka tärkeää on pestä kaikki, kädet, hedelmät, kuorittavat hedelmät, astiat, uudestaan ja uudestaan. Ennen ruokailua kädet pestiin kolmessa vedessä. Kun käytiin puskissa, kädet suihkutettiin antiseptisella aineella koska vettä ei ollut. Siksi minulla eikä muillakaan ollut koskaan mitään ongelmia vatsan kanssa, vaikka elimme niin alkeellisesti viikkojen ajan. Tämän opin otan käyttöön myös Suomessa.