Ecuador

Vuonna 1964 kuuntelin ecuadorilaista radioasemaa HCJB La Voz de los Andes. Kirjoitin sinne DX-kuunteluraportin ja sain vastauksena kortin ja bambuisen huulisoittimen. Soitin oli niin hieno, että päätin (14-vuotiaana), että jonain päivänä menen asemalle kiittämään saamastani lahjasta. Kiitosten aika tuli 39 vuotta myöhemmin 2003.

Ecuadorin tasavalta (esp. República del Ecuador) on valtio Etelä-Amerikan länsiosassa. Päiväntasaaja kulkee Ecuadorin läpi, ja valtio onkin nimetty sen mukaan. Asukkaita on 17 miljoonaa. Maan pääkaupunki Quito oli aikoinaan osa inkojen valtakuntaa. Asukkaita 1,4 miljoonaa. Tyynellä valtamerellä sijaitsevat Galápagossaaret, jotka tunnetaan monimuotoisesta luonnostaan, kuuluvat Ecuadorille. Ecuador on edelleen maailman suurimpia banaanien tuottajia, mutta 1960-luvulta alkaen öljytulot ovat vauhdittaneet hyvinvoinnin lisääntymistä maassa. (osin Wikipedia)

Quito

10.11.2003

Quito on Ecuadorin pääkaupunki ja maailman toiseksi korkeimmalla (2850 m) sijaitseva pääkaupunki. Se on myös lähimpänä päiväntasaajaa (ekvaattoria) sijaitseva pääkaupunki.

Vaan nyt sitä ollaan Ekvaattorissa. Tämä on aika korkealla, minkä vuoksi täällä on vain 18 astetta. Koska minulla ei ole kuin kesävaatteita mukana, kaikki osoittavat minua sormella, kun heillä on takit ja villapaidat päällä. Yhdelle porukalle selitin että tämä on Suomessa kuumaa ilmaa, jotta eivät ihan hulluna minua pidä.

Heti tuli hyvä olo, kun taksit eivät käyneet lentokentällä kimppuun. Täällä on aika siistiä, siis ainakin sen verran kun olen nyt muutamassa tunnissa ehtinyt katsella. Täälläkin käytetään dollareita, kuten Panamassakin. Menin pankkiin vaihtamaan 50 dollarin seteliä paikalliseksi rahaksi ja katsoivat minua kieroon ja antoivat sitten 10 dollarin seteleitä takaisin. Hyvä niin. Rahan vaihto sekin oli.

Pistin shortsit kuntoon langella ja neulalla jotka ostin Panamasta. Vaan ne eivät pysyneetkään enää jalassa. Piti ottaa vyö apuun mutta siinäkin oli liian vähän reikiä. Loysin kadulta ompelijamummon, joka teki minulle kaksi lisäreikää. Annoin dollarin ja hän oli niin onnellinen. Niin minäkin. Vaan olisi pitänyt laittaa enemmän reikiä, sillä ei tässä ole nyt yhtään varaa laihtua lisää. Ok, tehdään sitten joku toinen mummo iloiseksi myöhemmin.

Nyt on sellainen olo, jota Suomesta lähtiessäni hain. Kolme viikkoa on jo mennyt. Varmaan tässä tarvittiin tämä jakso, ja luulen että kaikki viime aikojen paha tuli jätetyksi alkumatkalle. Suunnittelen jo uutta matkaa ensi vuodeksi. En ehdí nähdä kaikkea tällä matkalla, mitä halusin, ja siksi pitää ottaa tulevaisuus avuksi. Opettelen myös Suomessa espanjaa, sillä ei täällä englannilla pärjää.

Joku ihmetteli miksen lukenut kauppakorkeassa espanjaa. Totta, se olisi ollut hyvä juttu. Mutta tein silloin täydet päivät töitä ja illat opiskelin ekonomiksi ja kandiksi, ja en jaksanut ottaa ylimääräisiä aineita kun oli myös perhe ja ensimmäinen lapsikin jo hankittu. Mutta parempi myöhään kun ei milloinkaan.

Illalla tutkin, mitä teen täällä Ecuadorissa. Yritän myös löytää radioaseman La Voz de los Andes, joka lähetti minulle silloin sen soittimen. Menen kiittämään 40 vuoden jälkeen.

marraskuuta 2003 21:30

Aikaero onkin vain 7 tuntia

Olen ollut aamukuudesta liikkeellä ja nyt on tauon paikka.

Yritin taas ostaa saksia, koska lentokoneen tarkastajat ottivat pikku ompelusakseni pois. Ihmettelen vaan, miksi koneeseen saa tuoda viinapulloja sadoittain, koska niistä saa paljon parempia viiltovälineitä kuin ompelusaksista. Tämä kontrolli on vähän sitä sun tätä joka paikassa. Ollaan muka helvetin tarkkoja, ja sitten vuotaa oikein kunnolla muualta. No saksia en vielä löytänyt. Enkä postikortteja. Tämäkään ei ole mikään turistirysä.

3 viikkoa on jo mennyt ja väli Amerikka ohi. Vahän haikea olo on jo nyt, sillä pian ollaan matkan puolivalissa, äkkiä tämä aika menee.

Vartijoita on kaikissa maissa hirmuisesti ja myös poliiseja. Niin täällä Ecuadorissakin. En vaan ole keksinyt, johtuuko se siitä, että on paljon rikollisuutta vai onko niin, että rikollisuutta ei ole kun on paljon poliiseja.

Nämä maat ovat palveluyhteiskuntia. Kaikkialla on ihmisiä tekemässä erilaista pientä ihmisten eteen. Aamulla oli aamupalalla 4 tarjoilijaa, jotka toivat kahvia sun muuta eteen. Oli vähän noloa kun olin yksin, koska olin jo kuuden jälkeen liikkeellä. Kun on saanut etäisyyttä sitä miettii, että palveluyhteiskunta on parempi kuin tietoyhteiskunta. Emme me kännykkälogoja päivittäin vaihtämalla pääse pitkälle, jotain muuta on tehtävä, kun sekin homma on automatisoitu ja itsepalvelulla hoidettu.

Paavi näkyy kaikkialla. Odottavat äidit näyttävät enemmän 15 vuotiailta kuin 20 vuotiailta. Lapsia on paljon. Ja ihmisiä niin hemmetisti kuin muurahaisia kaikkialla. Kuitenkin kerjäläisiä näkee vähemmän kuin hesassa, tai ne ovatkin pummeja, ei Suomessa kenenkään tarvitse kerjätä, paitsi viinaan.

Menin aamulla Quiton historialliseen keskustaan. Siellä on paljon alkuperäistä. Kävin myös maan ensimmäisessä kirkossa, joka on rakennettu valmiiksi 1570 luvulla. Kun Kolumbus löysi Amerikan 1492, ja se sentään meni takaisin Espanjaan, niin on sieltä asti tullut paikalle kirkon rakentajia, koska kirkko ei kuitenkaan heti valmistu. Ja tämä on Tyynen meren puolella, tai oikeastaan korkealla vuorella poissa rannikosta. Kirkko varmaan tarvittiin, koska espanjalaiset valloittajat tappoivat niin paljon alkuperäiskansaa, että piti saada jumalalta siunaus tälle työlle. Parhaiten se onnistuu korkealle rakennetussa kirkossa.

Väliamerikka oli aika sottainen ja likainen, Costa Rica nyt poikkeus siitä sotkusta. Mutta tämä Quito on kovasti siisti ja täällä on isoja puistoja.

Quito on vuorten sisällä kuin kattilassa. Hyvin korkealla, muistaakseni yli 3 km (2850 m), täytyy tarkastaa. Autoissa ei ole mitään puhdistuksia ja katalysaattoreita ja ilma on kehnoa. Kävellessä tuli aika heikko olo, kun sitä dieselin katkua joutui niin paljon hengittämään. Täältä sitä likaa varmaan tulee kaukosateena Suomeen asti, joten olisi sitä muutakin puhdistettavaa kuin Pietarin jätevedet. Siis suomalaisilla.

En itse ole kovinkaan innostunut nähtävyyksien katselemisesta. Aika tylsää se Panaman kanavankin näkeminen oli. Mutta viihdyn hyvin ihmisvilinässä. Kävelen kansan keskellä, juon kahvilassa kahvit ja istun puiston penkillä. Bussit ovat parhaita paikkoja, nimenomaan paikallisbussit. Parhaiten tutustun paikkoihin kävelemällä. Valitettavasti illalla ei uskalla mennä pitkälle, siksi pitää nousta aamulla jo kuudelta auringon nousun aikaan liikkeelle. Eilen tosin tein oikein reippaan lenkin, yli 20 korttelia, sitä ravintolaa hakiessa, eikä mitään vaarallista näkynyt. Ehkä kuitenkin on parempi olla liian varovainen.

Panamassa ja täällä Quitossa on busseissa sellaiset sisäänheittäjät. He ovat nuoria poikia, jotka roikkuvat ovessa ja huutavat minne mennään. Busseja tulee koko ajan peräkkäin, eikä niistä saa selvää, mihin menevät, ellei ole paikallinen ja ehkä eivät hekään, koska tällainen homma on annettu. Aamulla kävelin vanhaan kaupunkiin, mutta takaisin tulin bussilla. En ymmärtänyt lainkaan, miten juttu toimii, koska yritin tutkia kaupunginosien nimiä bussien ikkunoista. Mutta nimet olivatkin kadun nimiä, ilman sitä katusanaa, kun keksin sen hyppäsin kyytiin ja perille tultiin. Olin oikein ylpeä itsestäni.

Busseissa käy koko ajan kova kaupankäynti. Myydään karamellia, cocacolaa, cd levyjä. Ei niitä juuri kukaan osta ja myyjät hyppäävät seuraavaan bussiin. Rankkaa hommaa.

Ruoka on ollut kaikissa paikoissa hyvää. Eilen hain Ecuadorilaista ruokapaikkaa, joka koskaan ei löytynyt, mutta menin sitten vaan kuppilaan. Tilasin riisiä katkaravuilla. Vaatimaton annos hinnaltaan, 2 dollaria, mutta todella hyvä ja iso annos. Mausteita oli paljon ja niistä tuli hyvä maku.

Aamupäivän reissulla ostin kaikenlaisia tuntemattomia hedelmiä yhden kappaleen. Pitivät minua vähän hulluna. Mutta sitten kun niitä olen tässä maistellut, niin kivoja makuja sitä löytää. Tunnistin vain yhden maun, papayan, jota täällä saa aamupalalla usein valmiiksi leikattuna, joten hedelmää en tunnistanut.

Eipä tässä enempää, huomenna yritän lähteä Ecuadorin maaseudulle, vielä en tiedä menenko vuoristoon tai rannikolle, mutta kyllä se selviää.

Se radioasema oli niin korkealla vuorella, että jäi menemättä. Olisi mennyt varmaan hapoille, koska ilma on täällä aika ohutta, ja sillä tavalla erilaista kuin meren rannalla. Tosin voisi vielä kysyä, paljonko taksi ottaisi matkasta. Katsotaan.

Tänään lämpötila on 24 astetta ja silti ihmisillä on päällystakit. Olen ainoa shortsimies täällä näköjään. Yhden ainoan miehen näin tänään, jolla oli lyhythihainen paita. Minulla ei muita olekaan. Aamulla liikkeelle lähtiessä oli vain 13 astetta, mutta se nousi nopeasti. Tämä on ollut aika mukavaa vaihteeksi kun sitä 30-35 asteen lämpötilaa oli koko alkumatka.

Pyykit tuli taas pestyksi kun ostin 2 dollarilla neljä paria sukkia. Suoraan kadulta. Eli vanhat roskiin ja uutta päälle.

Eipä tässä muuta

marraskuuta 2003 02:28

Pitää mennä kauas, jotta näkee lähelle

Menin sitten sinne radioasemalle La Voz de los Andes. Se olikin aika lähellä hotellia, antennit vaan korkealla. Ei siellä ollut yhtään sellaista henkilöä, joka olisi minun kirjeitäni 60-luvulla lukenut. Eipä tietenkään. Mutta kivoja olivat, kunhan ensin pääsi kovasta vartioinnista sisäpuolelle. Sain mukaan QSL kortteja, vaikka en heitä nyt kuunnellutkaan. Vielä niitä dx kuuntelijoita riittää.

Studio, josta lähetettiin kuuntelemani ohjelma, on museoitu

Muuten aikanani kuuntelin yli 300 radioasemaa 87 eri maasta siten että sain todistuksen kuuntelusta. Nyt näitä kierrettyjä maita ei taida ihan 70 tulla kokoon, koska en ehdi kaikkiin paikkoihin.

Tena

Radioaseman Jose ehdotti että mene Tenan kaupunkiin, joka on viidakossa ja sieltä pieneen Puerto Misahuallin viidakkokaupunkiin. Minua ei tarvinnut kahta kertaa käskeä. Ja illalla olinkin sitten Tenassa. Matkaa oli vain 190 km, mutta se kesti taas yli 6 tuntia, vaikka taukoja ei ollutkaan. Tie oli todella huono, mökkitiemmekin Ristiinassa on parempi. Yritin ajatella positiivisesti, ei ainakaan tästä enää tie voi huonontua. Ei voinutkaan, mutta se kapeni. Mökkitiemme on leveämpikin, vaikkei siellä busseja kuljekaan. Leveys ei tosin johdu tarpeesta vaan siitä, että tiehen saatiin valtionavustusta sillä ehdolla että tehdään liian leveä. Tätä se on verorahojen haaskaaminen.

Kun lähdettiin Quitosta niin yli 20 kauppiasta tuli autoon ensimmäisten kilometrien aikana. Oli kirjoja, mansikoita, omenoita, levyjä, vettä, coca colaa kaikkea. Mitä meen Erkki olisi sanonut, jos oltaisiin menty bussiin ja myyty omenoita matkustajille? Varmaan, että hyvä idea.

Aamulla olin sitten yhdeksältä tässä kaupungissa. Vaan ei se mikään kaupunki ollut. Puiston ympärillä oli muutama talo. Ja puistossa apinoita. Menin aamukahville. Ilmeisesti olin niin harvinainen juttu, että minut jätettiin yksin. Yritin maksaa, mutta ketään ei ollut lähelläkään. Huutelin senoria ja senoritaa ja tulihan sieltä joskus joku ottamaan rahat.

Sitten menin sellaiseen viidakkomotelliin vai mikä se on. Piti mennä veneellä. Täällä veneet tehdään yhdestä puusta kaivertamalla, joten ne ovat kapeita ja pitkiä. Yli 10 metrisiä. Se oli oikein kiva paikka, pari nuorta poikaa otti minut hoivaakseen, kun olin ainoa asiakas. Tosin iltapäivälla tuli eläkeläisiä sinne noin 15. Toinen pojista vei minut viidakon halki intiaanikylään. Voi mitä kaikkea näinkään, mutta en uskaltanut ottaa kuvia, koska tunne oli sama kuin Kathleen Turnerilla siinä leffassa jossa Michael Douglas oli sankari ja Kathleen hieno nainen viidakossa. Kun katselin ylös taivaaseen ulottuvaa palmupuuta, minun täytti muurahaisten armeija. Ihan kuin leffassakin.

Sitten putosin johonkin koloon. Minulla oli saappaat ja saapassukat olivat tietenkin rahavarastoni. Ne kastuivat, koska en ollut löytänyt umpipusseja. En uskaltanut sitä ajatella. Vaan ajattelin tietoyhteiskuntaa. Poika näytti minulle kasvin lehteä jota käytetään kuten me herrat alumiinia, eli esimerkiksi ruoanlaittoon suojapaperina. Sitten hän näytti kuinka yhdesta puusta sai ongenvavan, sadesuojan, hatun, selkärepun punonta-aineet, kattoaineet 12 vuotta kestäväksi, naisen viuhkan, aataminpuvun, jolla voi tanssia. Oli erilaisia lääkekasveja. Siis eikö tietoyhteiskuntaa ole se, että osaa elää luonnon kanssa harmoniassa. On se ainakin enemmän kuin vaihtaa puhelimen soittoääniä.

Meidän perheemme on jännä tietoyhteiskuntaperhe. Meitä on 6 sisärustä jä väin kähdellä on nettiyhteydet. Siis minullä jä yhdellä veljellä. Siksi velipoika kertoo kuulumiset vanhimmalle siskolle joka vie viestiä eteenpäin matkastani. Näinkin se tietoyhteiskunta toimii, ei kaikkien tarvitse olla niin hirmuisen virtuaalisia.

Hän näytti miten puun juuria hakkaamalla viestitään. Mielestäni se on fiksumpaa kuin kännykkä, connecting people viidakossa. Oli banaania, sitruunaa, papayjaa, ja vaikka mitä kasveja. Kuljettiin polkua, jonka reunassa oli monen metrin pudotus. Minua pelotti. Kun en ole enää maratoonarin kunnossa hyppimässä puusta toiseen.

Pojalla oli iso viidakkoveitsi, jolla hän teki tietä. Oi kuinka isoja perhosia.

Kun päästiin intiaanikylään, oli se toisaalta kaunis ja toisaalta surullinen katseltava. Ihmiset elävät luonnossa, mutta ovat joutuneet sivistyksen uhreiksi. Oli keskellä kylää vessakin, pönttö keskellä pihaa, siitä vaan katselemaan kun käyt vessassa. Ennen kai tehtiin riukuun metsään. Oli käsityötä erilaista korua, ja ostinkin yhden.

Kävin myös yhden perheen kotona. TAlot rakennetaan pylväiden varaan, koska käärmeet käyvät vieraissa. Ruoka tehtiin hiilloksella. Jännää kun katto on sitä kasvia, joka kai palaa, vaikka ei vettä paästä sisälle. Illalla kun se seurue oli käynyt veneellä intiaanikylässä, tuli vielä surullisempaa. Kylän lapset tulivat sinne meidän majapaikkaamme, ja nämä kiltit tädit antoivat heille leluja ja karkkia. Jotenkin se oli niin alentavaa.

Kuivasin retken jälkeen niitä rahojani, 12 kpl 50 taalan setelia, ja tuli niistä ihan hyvät.

Sitten pojat sanoi, että lähde veneretkelle. Hieno juttu. Sullosin kuivaneet rahat pussiin ja otin kassini mukaan. Aamulla kun pakkasin en löytänyt rahoja mistään. Lähdin kävelemään, jotta ajattelisin selvemmin. Kun tulin takaisin, olivat rahat karkkipussissa, jonka olin heittänyt roskiin. Varkaat eivät vie rahojani, tuhoan ne itse.

No, veneretki olikin eri juttu. Mentiin ylävirtaan ja sitten yht äkkiä rantauduttiin. Poika oli kysynyt että osaanko uida. Katsoin veneen pohjaan ja siellä oli vettä. Jaha. Siis uppoamme. Ei, kun olikin kaksi isoa sisärengasta, jotka luulin pelastusrenkaiksi. Hän puoliväkisin laitti minut renkaan päälle ja sitten mentiin. Rio Mapo joen vauhti on poikien mukaan 40 km tunnissa, kovaa se oli mutta oliko noin kovaa, Oli kiviäkin matkalla. Ja yhdessä mutkassa oli 20 mustaa korppikotkaa. Odottivat että ajaudun kiviin ja saavat paljon ruokaa. Olen aina pitänyt tällaisia elämyksiä keinotekoisina, mutta pakko myöntää että oli kivaa. Pelottavan kivaa. Eikä ollut kypäräpakkoa, eikä muutakaan turvalaitetta. Hullun hommaa siis

Joki laskee Amazoniin, joten olisin voinut antaa mennä Atlantille asti.

Kun tultiin perille, menin vielä uimaan. Minä olen nyt maailman paras uimari. Mao tse tung ui aikoinaan 60 luvulla 10 km tunnissa, kun Jani Sievisen vauhti parhaimmillaan on 6 km tunnissa. Mutta minä menin alavirtaan jotain 14 tai 40 km tunnissa, en tiedä. Mutta kovaa menin ja oli pakko uida rantaan.

Ravintolan poika halusi opetella englantia kanssani. Olin ainoa asiakas, joten aikaa oli tarjoiluun. Koulussa ei opeteta, ei ainakaan yleisesti. Hän itse opiskelee. Selitin kaikki 100 000 järveä, naispresidentin, yöttomät yöt, kaamoksen, Lapin, kesämökkini, kalastuksen, naisten määräävän aseman Suomessa jne. Tuli pojalle englannin kurssia kerrakseen. Oli kivaa nähdä niin suurta innostusta englannin kieleen ja muuhun maailmaan. Ja kiva puhua englantiakin, koska sitä ei täällä ole paljoa voinut käyttää.

Illalla istuin veden äärellä, join punaviiniä, kuuntelin lattarimusiikkia ja melkein nukahdin siihen ulkotuolilleni. Oli niin hyvä olla.

Muuten, kuurot poikani kuuntelevat musiikkia autossa. Musiikin voi aistia. Ja tanssia voi siten, että kovaääniset laitetaan lattiaan päin. Se on kiva juttu. Auto on sellainen ahdas paikka, jossa musiikin aistii hyvin. Siis Suomessa. Täällä tiet ovat niin kamalia, ettei täällä taida aistia mitään. Hyvä kun peffa pysyy ehjänä.

Aamulla, nyt taitaa olla perjantai, on pakko jatkaa matkaa. Kun pääsin Payon bussiin, alkoi sataa. Ja Payossa piti päättää miten jatkaa, ja taas satoi kaatamalla. Oli 2 vaihtoehtoa, ja heitin kolikkoa. Sen seurauksena olen nyt Macasin kaupungissa. Matkalla alkoi hirvittää. Oli viidakkoa, suota, huonoa tietä mutta asukkaita ei missään. Kyllä sitä tyhjää on muuallakin kuin Lapissa. Vaan jos oli joku talorähjä, oli enemmän kuin sääntö, että seinässä oli Coca Colan mainos. On se vaan kova brändi. Ja taustalla joskus näkyi Andien lumihuippuiset vuoret. Ihmeellinen maa. (Macas 24.000 asukkaan kaupunki kaakkois-Ecuadorissa)

Ja sitten bussikuski ajoi minut pois bussista jossain peräkylässä. Onneksi olin oppinut sanat otra, toinen, ja näin ainakin 100 m pitkän riippusillan, josta piti kävellä joen yli. Toisella rannalla oli lehmiä ja mitä olikaan ja sitten bussi odottamassa. Huh

Mutta kun päästiin lähemmäs tätä paikkaa, tuli hyvä olo. Tiet parani ja kaupunki on oikein kiva paikka. Pian lähden syömään, jotain kivaa Ecuadorilaista ruokaa. Täällä on muuten hyviä makkaroitakin, ei tosin yhtä hyviä kuin Kastenin maalaismaksamakkara.

Sitten täytyy alkaa miettia, miten pääsen täältä viidakosta pois. Olen jo luopumassa lisää maatavoitteista, Brasilia ehkä jää pois, samoin nämä Paraguay, Uruguay, ainakin Amazon saa jäädä, olenhän sen nyt jo alkulahteillä nähnytkin. Ehkä lähden Argentiinasta yrittämään Eurooppaan takaisin. Siltä näyttää tänään.

Terveisia kaikille.

Cuenca

16-18. marraskuuta 2003 17:00

Tässä ei ole paljoa tapahtunut viidakkoseikkailujen jälkeen. Pidin rauhallisen viikonlopun Cuencan (330.000 asukasta) kaupungissa Andien vuoristossa 2,5 km korkeudessa. Quito muuten oli 2,9 km korkeudessa ja sen ympäröivät vuoret ovat jopa 5 km korkeita. Vähän huippaa meikäläistä nämä ohuet ilmat.

Kutinakin on loppunut. Siellä viidakossa oli jotain helvetin ötököitä, jotka söivät jalkani ihan pihalle. Ehkä ne olivat ne muurahaiset. Tai sitten oli jotain yövieraita. Monta yötä meni ihmetellessä, mutta nyt se vika on ohi.

Cuencaan pääsy oli oma tarinansa. Matkaa oli kuin Hesasta Mikkeliin, mutta se kesti 10,5 tuntia. Menee kaikki suunnitelmat Amerikan kiertämisestä tällä vauhdilla uusiksi. Taukoja oli vain 15 min vessatauko. Mutta tie meni yli Andien ja oli todella kapea. Kun tuli bussi vastaan, ei olisi voileipä mahtunut väliin.

Vuoristossa oli myös tullitarkastus ja jouduin oikein kuulusteluun, kuka hullu ulkomaalainen täällä kulkee. Kolme poliisimiestä piti kiväärit tanassa vahtia kun meikäläinen teki selkoa itsestään. Tämä on kumma maa. Se jakaantuu kolmeen osaan, rannikkoon, Andien vuoristoon ja viidakkoalueeseen. Tullitarkastukset on välissä. Se on sama kuin mentäisiin Mikkeliin niin Savon alkaessa olisi poliisivartio tutkimassa paperit. En oikein ymmärrä, mitä he näistä papereista selvittävät. Tosin tänne Perun rajalle tultaessa yksi nainen laitettiin sellaiseen avolavapikkuautoon lavalle, kun ei ollut paperit ok. Onneksi eivät minua ottaneet mukaan.

Cuencassa tulivat oikein kädestä pitäen tervehtimään, kuka outo mies ja mistä. Vietin päivän keskuspuistossa konserttia kuunnellessa. Ei sen kummempaa.

Huaquillas

Olen vielä Ecuadorin puolella. Joku Huancayhilla, vai mikä tämä nimi on. Rannikolle on vähän matkaa. Perun raja on näkömatkan päässä. (Huaquillas, 58.000 asukasta).

Rajan tullessa lähemmäs oli hyvä, että muistaa millainen Viipuri on. Samanlaista rähjää täälläkin on. Outoa oli, että ensin oli 50 km banaaniviljelyksiä ja sitten tuli ihan kuivaa ja autiota. Banaanit muuten kasvavat jopa alle metrin päässä näistä teistä, joissa autot kulkevat ilman katalysaattoreja. Eli ei kannata ostaa terttua, se voi olla kasvanut bensan ja dieselin katkussa kokonaan.

Tämä on ihan hurja paikka. Kun tulin bussista, oli kymmenen perulaista agenttia kimpussani. He olisivat halunneet viedä minut yöllä jo Peruun. Piti oikein huutaa, että nyt rauhallisesti, yöllä en mene mihinkään. Kello oli jotain 18 illalla. Yksi nuori mies seurasi minua kuin hai laivaa ja piti sanoa sille oikein tiukasti, että nyt lähde helvettiin. Uskoihan se lopulta, ei tarvinnut perkelettä vielä käyttää.

Mitähän tästä tulee. Hotelli on sellainen paikka, että mieluummin olen turvassa täällä nettikahvilassa. Yö maksoi vain 5 dollaria, vaikka on siellä kyllä vessa ja suihkukin. Siirrän kaikki kaapit ja tuolit kyllä oven eteen, ties mitä yöllä tapahtuu. Yritin ottaa parhaan hotellin ja oikein katselin paikkoja ennenkuin menin. No, paras paikka se on täälläkin.

Tänään alkoi eka kerran vähän tuntua typerältä, kun tämä Peru lähestyi. Ajattelin ettei tässä oikein ole järkeä, kulkea pelko kantapäillä paikasta toiseen. Paikat ovat liian usein rähjäisiä ja surkeita. Kyllä ne kivat paikat tietenkin merkitsevät paljon, mutta tätä surkeutta on saanut kyllä yhden elämän tarpeiksi. Oltiin me Hiiden kylässäkin köyhiä, mutta ei me tällaisia rähjiä oltu. Tienvarret olivat taas kuin kaatopaikkoja, vaikka siellä Quitossa ja viidakossa oli suhteellisen siistiä.

Kerjäläisiäkin on tullut vastaan muutamia viikonlopun aikana. En ole antanut kenellekään mitään, koska äkkiä se matkakassa hupenisi avustuksiin ja sitten saisi itse kerjätä kadulla ruokaa saadakseen. Mittakaavat on sellaisia. Luin nettilehdesta että Suomessa on 1500 luku- ja kirjoitustaidotonta pakolaista. Mitä helvettiä he tekevät Suomessa. Monikulttuuria ja moniosaajia mainostavat pakolaisneuvonnat. Ei me voida kaikkia maailman köyhiä auttaa, kyllä heidän tulee itsekin tehdä jotain. Sen olen täällä huomannut hyvin konkreettisesti. Sitä paitsi, täällä köyhät, jos nuo kerjäläiset jättää pois laskuista, ovat kuitenkin rikkaampia kuin me 1950-luvun Hiiden kylässä. Eli kaikki on niin suhteellista.

Vanhoilla intiaaninaisilla on olkihattu ja hyvin leveä hame, kuin mustalaisnaisilla Suomessa. Tosin hame ei laahusta maata, vaan on vähän polvien alapuolelle. Ja ne ovat värikkäitä, punaisia, vihreitä, kaikenvärisiä.

Yritän mennä Perun läpi nopeasti, koska Chile on taas kuulemma ihan kunnon maa. Peru on vaan pitkä, mutta ainakin täällä Ecuadorin puolella rantatiet olivat ihan yes, joten matkanopeus saattaa olla parempi. Katsotaan nyt.

Täällä on käyty Etelä-Amerikan karsintoja jalkapallon mm kisoihin 2006. Olin yhdessä yleisöpaikassa katsomassa sunnuntai-iltapäivällä ottelua Peru vastaan Brasilia, joka päättyi 1-1. Oli se aika jännää istua siellä kymmenien ihmisten joukossa. Täällä jalkapalloa on kaikkialla. Pikkupojat pelaavat palloa ennenkuin osaavat kävellä, siltä tuntuu. Jos jossain on joku suurinpiirtein tasainen maan pläntti, on siellä heti maalipuut harjoittelua varten.

Otin kuvia alkumatkasta, mutta tein virheen ja laitoin ekan muistikortin postissa kotiin. Ajattelin ettei kukaan varasta. Nyt se on ollut matkalla jo kohta 3 viikkoa, joten taisi mennä saman tien taivaan tuuliin. Lähetin myös Costa Ricasta nipun postikortteja, tunnustaako kukaan saaneensa sellaisia, niin tietäisi kulkeeko täällä posti lainkaan.

Samuli neuvoi, että mene suurkaupunkiin ja teetä pari cd levyä kuvista ja lähetä cd Suomeen. Kun ja jos tulee perille, voi toisen hävittää. Hyvä neuvo, tosin ei täällä ole niin hienoja paikkoja tullut vastaan, mutta varmaan jos etsii, apua löytää. Netti se on kyllä joka paikassa, ainoastaan siellä viidakossa ei ollut nettiä, mutta siellä käytettiin puun juuria viestintään.

Voi olla ettei kertomuksia tule vähään aikaan. Chilesta sitten viimeistään.

Huaquillas yön jälkeen

18. marraskuuta 2003 15:57

Huh, nyt sitten on tutustuttu elämän raadolliseen arkeen, mutta kaikki on edelleen hyvin.

Nämä rajaseudut ovat kyllä maailman persläpiä. Kaikki roskajoukko kerääntyy tällaisiin paikkoihin. Mutta silti on yritettävä eteenpäin. Sitä minä en kyllä ymmärrä, että näissä kaikissa paikoissa on internetit ja niitä on monta ja aika paljon näitä käytetään. Niin paljon tärkeämpää puuttuu, mutta pitää surffata netissä.

Eilinen tuttavuus Huayacullas Ecuadorin puolella oli kyllä ihmeellinen paikka. Siellä ei ollut ravintoloita lainkaan. Kun aikani kävelin edes takaisin tajusin että kaikki valmis ruoka myydään kojuissa kaduilla, jonne on laitettu myös syömispaikat ja istuimet. Ruoka tehdään kattiloissa kadulla. Nälkä oli, ja oli pakko yrittää. Dollarilla ja 50 centillä, eli noin kympillä sai puoli litraa olutta ja ruokaa, josta söin vain riisin. Ei oikein näyttänyt ruokahalua lisäävältä se mössö.

Laitoin kaikki irtilähtevät kaapit ja tuolit oven eteen. Nukkumiskopin hinta oli 5 dollaria ja siellä oli kyllä kylppäri ja suihkukin. Vuoteessa olisi ollut sellainen hyttysverkko, mutta en uskaltanut laittaa sitä, jos tulee kiire. Ja niin olin taas ötököiden syömä.

Yöllä kukaan ei tullut varkaisiin. Aamulla yritin lähteä Peruun. Se olikin helpommin sanottu kuin tehty. Minulta puuttui Ecuadorin lähtöleima passista, vaikka olin vielä Ecuadorissa. Jouduin ottamaan taksin ja menemään 4 km päähän hakemaan leiman ja sitten takaisin. Siihen meni 3 taalaa.

Nämä raja-alueet ovat kyllä täynnä roskajoukkoa kaikkialla. Miten voikin kaiken maailman huijarit kerääntyä samoihin paikkoihin. Koko aamu on mennyt huijareita vältellen. Yksi pummi meinasi tulla taksiin, jolla menin hakemaan leimaa.

Ja sitten odottamaan bussia. Piti tulla klo 8, ei piti tulla klo 9, ei. 9.30 ei. Kymmeneltä tuli bussi, kun olin menettänyt jo kaiken toivoni. Tosin minulle sanottiin että odota vain.

huh huh

Ecuadorista matka jatkui Peruun.