Burundi

Burundin tasavalta on pieni valtio Itä-Afrikassa suurten järvien alueella. Burundilla on lounaassa rantaa Tanganjika-järvellä.

12 miljoonasta asukkaasta 62 prosenttia burundilaisista on katolilaisia, 8–10 prosenttia muslimeita ja loput seuraavat alkuperäistä animistista uskontoa tai protestanttista kristillisyyttä. Pääkaupungissa Bujunburassa 1,1 miljoonaa asukasta. (Osin Wikipedia)

Twat, tutsit ja hutut ovat asuneet Burundin alueella siitä lähtien, kun valtio muodostui viisi vuosisataa sitten. Tutsit hallitsivat Burundia kuningaskuntana yli 200 vuoden ajan. 1900-luvun alussa Saksa ja Belgia kuitenkin miehittivät alueen, jolloin Burundi ja Ruanda yhdistettiin Ruanda-Urundi-nimiseksi eurooppalaisten siirtomaaksi. Poliittisia levottomuuksia esiintyi koko alueella tutsien ja hutujen välisten sosiaalisten erojen vuoksi. Ne saivat Burundissa aikaan sisällissodan 1900-luvun puolivälin jälkeen. 

9 joulukuuta 2013

Ruandan ja Burundin rajana oli pieni joki ja sen ylittävä silta. Tullista pääsin maksamalla 40 dollaria viisumista. Viisumin sai eri rakennuksesta ja se oli tietokoneella tulostettu valkoiselle paperille. Virallisen siitä teki lukuisat leimat. Kun tultiin pääkaupunki Bujumburaan, oli bussiasema vartioitu, joten siellä oli vain takseja ja taksikuskien häirintä, mutta ei Kigalin tapaan ihmisiä kulkemassa onneaan etsien. Hullua oli se, että matkalla jäätiin pois noin vaan, mutta bussiasemalla vietiin poliisisaattuessa kirjaamoon. Jokaisen passi kirjattiin käsin passikirjaan.

Matkalla oli kymmeniä punatiilipinoja. Niistä naiset kantoivat päällään tiiliä jonnekin. Ihmettelin asiaa, vaikka näin että tien vierustat olivat pientä soraa, josta tiilien tekeminen onnistuu. Sitten näin tiilimiiluja. Tehdyt tiilet kerättiin isoihin kasoihin, joiden sisällä oli puita, joita polttamalla tiilet valmistettiin. Joillakin oli rakenteilla oma talo tiilistä miilujen ja tiilikasojen vieressä. Ihminen on kekseliäs.

Ruandan puoli oli koko matkan vauras, joten en usko tuohon 1400 dollarin bruttokansantuotteeseen alkuunkaan. Taas nähtiin se, kuinka valheellinen on suomalaisten rikkaus, jota avokätisesti jaetaan ulkomaille ja ulkomaalaisille.

Burundin puoli oli selvästi köyhempi. Ja täällä kyltit ja mainokset ovat ranskaa. Alkoi kiinnostaa, mikä tämä juttu on. Muistin lapsuudesta, että Ruanda-Urundi oli yksi valtio. 1962 maa jaettiin, Burundin puoli oli belgialaisten hallussa, joten ranska tulee siitä. Ruandan ja Burundin kuningaskunnat oli alunperin saksalaisten hallussa ja sitten Kansainliitto otti ne hallintaansa. Historiasta en osaa päätellä, miksi Ruandassa alettiin käyttämään englantia.

Vaan ihmettelen, mitä ihmettä saksalaiset ja belgialaiset täällä tekivät. Ihmisten vallanhalu on kautta aikain ollut kyltymätön.

Matka kesti 6 tuntia. Tulleista pääsi aika vikkelään, ei niissä mennyt tuntiakaan. Täällä hurjastellaan autojen kanssa, mikä nopeuttaa matkaa. Ylämäessä kuski ohitti rekkoja paikoissa, joissa näkyvyyttä ei juurikaan ollut. Kylien läpi kuski ajoi hiljentämättä. Yhdessä mäessä tuli mies nainen tarakalla polkupyörällä ajaen vastaantulevien puolella. Ihme, ettei tullut kosketusta. Toisessa ohitustilanteessa vastaan tullut pyöräilijä ajoi ojaan turvaan.

Kun yksi taksimiehistä oli seurannut minua kuin hai laivaa poliisimerkintäpaikalle asti, otin hänet viemään minut hotelliin. Halusin hyvän hotellin. Ensin hän vei minut hyvin sekavan alueen keskellä olevaan hotelliin, jonka etuaulassa maleksi miehiä ja sitten respaan olisi päässyt kalterioven kautta ja oven takana oli pilkkopimeässä pari ihmistä. Halusin heti pois. Toinen paikka oli välinpitämättömän sotkuinen. Vaadin parempaa, ja tiesin sellaisia olevan, mutta taksimies ei varmaankaan ollut koskaan vienyt matkustajia hyviin hotelleihin. Alkoi kyllästyttää ja säälittää mies ja jäin sitten kolmanteen paikkaan, joka on sinänsä siisti.

Heti alkoi huijaus. Seinällä oli hinnasto alkaen 40 usd:stä. Ei kuulemma ole vapaana näitä singlejä ja jouduin ottamaan 65 dollarin huoneen, jossa on kaksoisvuoteen lisäksi lisävuodekin. Alkoi tulla pimeä, joten en enää voinut vaatia paikan vaihtoa. Pidin taksimiestä varalla sillä verukkeella, että voisin tarvita häntä seuraavana päivänä.

Hotellin apupoika vei minut kahdelle eri pankkiautomaatille, ei kelpaa kuin kansalliset kortit. Selvisi, ettei täältä saa mistään rahaa. Pitää maksaa hotelli dollareilla ja yritettävä pankkien auettua saada käteistä rahaa. Jos täällä olisi WesternUnion edes, voisin siirtää itselleni rahaa pankkitililtä Suomesta. Joka tapauksessa täältä pitää päästä pois parin yön jälkeen, sillä muutoin käteisrahani loppuvat.

Minulle on täysi arvoitus, miksi täällä ei ole lainkaan kansainvälisiä korttiyhtiöitä. VisaElectron tosin kelpaisi, mutta varmaankin vain kotimaiseen käyttöön.

Koko päivänä olin syönyt kaksi sambusaa ja juonut kupin teetä. Oli tosi nälkä. Nälkäisenä odotusaika tuntuu pitkältä. Kun tunnin ja vartin jälkeen tilauksesta en enää keksinyt mitään tekemistä, päätin mennä kysymään, että ymmärrettiinkö että tilasin ruokaa. Samalla kun nousin pöydästä ainoana asiakkaana, tuli keittiöstä mies kalalautanen kädessään. Kalat tulevat läheisestä Tanganyika-järvestä. Ehkäpä jatkan matkaa laivalla Bujunburasta Tansanian puolelle. Siellä ainakin kortit toimivat.

Sitä ennen soitan ystävän ystävälle, joka kutsui minut tuon valtaisan järven rannalle palmujen keskelle, jossa paratiisissa hän eurooppalaisena elää.

Afrikan ongelman näkee bussien ikkunoista ja bussiasemilla parhaiten. Täällä on aivan liikaa nuoria toimettomia miehiä. Ei siis ihme, että vyöry Eurooppaan on suuri ja lisääntyy. Suomalaiset ovat naiveja kun luulevat että Afrikasta tullaan Suomeen turvapaikkaa hakemaan. Täältä tullaan, koska täällä on liikaa nuoria miehiä, joilla ei ole mitään tekemistä.

Bujunburassa oli iltapäivisin +32 astetta. Uusi askelmittarini näytti kahtena päivänä yli 24.000 askelta. Kunto nousee kohisten.

Parhaat valokuvat voi tallentaa vain sydämeen. Afrikassa on hirmuisesti ihmisiä. Jos alkaa ihmisvilinässä kuvaamaan, ottaa ison riskin, että menee kamera, laukku tai kaikki muukin. Toisaalta monet tilanteet ovat niin inhimillisiä, ettei niistä voi ottaa kuvaa lainkaan. Luvan pyytäminen olisi loukkaus näitä ihmisiä kohtaan.

Tiistai, 10. joulukuuta 2013

Tosi kiva päivä mzunguna Bujumburassa

Vietin päivän Jeanin (nimi muutettu) vieraana.

Yö oli kuuma ja hyttysverkkoa ei ollut. Piti piiloutua lakanan alle. Ovi lonksui ja olin jo vaatinut huoneen vaihtoa onnistumatta. Työnsin raskaan erillisvuoteen oven eteen. Ainakin heräisi, jos joku tulee sisään. Saranoista näki että on tultukin. Nyt huoneessa on kaksi hyttysverkkoa.

Aamu valkeni vähän ikävissä merkeissä. Ehdin jo miettiä, että tämä saa tätä maata riittää, mutta päivästä tuli niin mainio, että muutin merimaisen ison järven rannalle muutamaksi päiväksi.

Hotellin respa tuli mankumaan antamiaan taksirahoja huoneeseeni. Sanoin, ettei ole muuta rahaa kuin Ruandan raha. Hän sanoi, että kelpaa kyllä. Hän oli antanut taksimiehelle 15.000 paikallista ja halusi 20.000 Ruandan rahaa. Tiesin, että juksaa, mutta annoin. Mies näki, että minulle jäi vielä 5000 Ruandan rahaa käteen. Tuli 5 minuutin päästä mankumaan 5000 lisää, kun kurssi on niin huono. Sanoin, että kyllä minä kurssit tiedän. Että Burundin rahan arvo on tuplasti parempi. Ukko lähti nopeasti pois.

Jotain ukossa muuttui. Illalla kun olin syömässä iltapalaa, hän tuli vaatimaan maksua hotelliöistä. Sanoin, että tuo lasku, niin maksan. Se alkoi sekoilla ja veloittikin 35 usd:ta yöstä, vaikka eilen pyysi 65. Tiesin että se 65 oli huijaus, mutta kun ilta pimeni, en enää voinut hakea neljättä hotellia. Turistit liian helposti alistuvat huijaukseen. Nyt ei tarvinnut edes korottaa ääntään, kun hinta kohtuullistui.

Aamupalana oli teetä, paistettu kananmuna ja sämpylä. Lähdin kaupungille. Tuli aivan karsea olo. Tämäkö on tämän maan koko kuva. Katu aivan rämä ja kuoppainen. Ihmisiä hortoili sekavana jonona edes takaisin ristiin rastiin. Nuoret miehet vain olivat. Menin hedelmä- ja vihannestorille ja se oli täynnä nuoria miehiä hortoilemassa kuka minnekin. Naiset myivät hedelmät. Alkoi huutelu mzungu, mzungu. Valkoinen mies. Vähän samaa kun Helsingissä huutaisi neekeri mustille.

Maahanmuuttajat paheksuvat näistä huudoista, koska se tuo heille etuja Suomessa. Uhriutuminen on myös bisnestä. Minä otin asian leikkinä ja hymyilin huutaville naisille. Ja he vastasivat leikkisästi hymyillen ja huudellen lisää. Miehiä en noteerannut lainkaan. Tässä olisi suhtautumisen mallia myös Helsinkiin.

Sitten joku nuori afrikkalaispoika tuli kysymään. ”Pooli”. Luulin, että esitti poliisia ja käännyin kannoillani ja siirryin syrjään. Ja kun olin mennyt takaisin hotelliin, sama poika tuli valkoisen miehen kanssa perääni. Valkoinen mies oli ranskalainen Jean. Hän oli kutsunut minut kotiinsa. Ja näki minut kaupungilla. Arvasi näkevänsä. Se oli parasta mitä olisi voinut juuri nyt sattua.

Jean oli ranskalainen atk-mies, joka oli vuosituhannen vaihteessa muuttanut Burundiin ja alkanut täällä puutarhuriksi. Hän tuli Burundiin ja alkoi tehdä täällä atk-hommia paikallisten ammattilaisten kanssa. Nämä olivat huijareita ja Jean päätti, ettei enää koskaan atk-töitä. Hän alkoi puutarhuriksi. Osti 6000 dollarilla tontin Tanganyika järven rannalta muutaman kilometrin päästä Bujumburan keskustasta. Hän sanoi, että nyt nämä tontit maksaisivat 500.000 dollaria, koska maassa on paljon uusrikkaita ja järvenrantatontit loppuivat. Muuttaessaan paikalle ei ollut muita. Nyt alue on täynnä.

Matkalla oli kauniita katuistutuksia. Jean sanoi, että ne ovat hänen tekemiään. Kun teimme vähän sight seeingiä, oli Jean ollut mukana monessa. Tuntui, että kaikki kaunis kaupungissa oli Jeanin tekemää. Mietin omaa elämääni, monta muutosta siihenkin on sisältynyt. Voin olla ylpeä tiliotteesta ja paperittoman kirjanpidon tuomisesta Suomeen, mutta ei kukaan niistä mitään kauneutta löydä.

Hänen kotinsa oli kuin paratiisi. Portilla vartiointi. Sisällä kaksi mustaa rottweileria pitämässä varkaita loitolla. Itse rakennettu kahden huoneen talo, jossa hän asui 20 vuotiaan poikansa kanssa. 

Söimme salaattilounasta. Kaikki antimet otettiin omasta pihasta. Salaatti, sipulit, hedelmät. Mausteeksi ruokakaupasta ostamansa kaupan itse tekemä öljy. Aivan mahtavan maukas ateria. Päälle hän poimi minulle puistaan mangon ja jonkun hedelmän, jota en tunnistanut. Mangon siemenen hän oli itse tuonut mukanaan Brasiliasta.

Jälkiruoaksi joimme paikallista Burundin kahvia. Nyt löytyi Presidentin ja Juhla-Mokan voittaja. Näin hyvää ”tavallista” kahvia en ole koskaan ennen juonut.

Jean sanoi viihtyvänsä hyvin täällä. Itse kaupunkikeskusta on ikävä paikka. Hänellä oli koirien lisäksi kissa, jolla oli kolme poikasta. Parhaassa leikki-íässä. Kaksi heistä avasivat tossujeni nauhojen solmut.

Aina kun kuljimme autolla, tuo poika kulki mukana. Ei ollut hänen oma poikansa. Asia selvisi kysymättä. Auto ei aina käynnistynyt, joten se piti työntää käyntiin. Pojan tehtävä oli olla työntöapuna. Auto oli elämää kokenut Land Cruiser, jossa on iso takaosa puutarhatavaroiden ja istutusten kuljetuksia varten. Kaikki kolme ahtauduimme etupenkille.

Hän kasvatti tontillaan itse kaikki istuttamansa puut ja pensaat. Koko iso tontti oli täynnä erilaisia kukkia, palmuja ja pensaita.  Menin takaportista uimarannalle. Vasemmalla oli Bujunbura, siitä oikealle siinsi Tansania ja suoraan edessä Kongo. Kongon korkeat vuoret näkyivät hyvin. Jos ei pelkää krokotiilejä, hyvä uimari uisi järven yli Kongoon. Kun kysyin, voisinko mennä Kongoon, hän sanoi, ettei kannata mennä kokeilemaan onneaan. Kongolaiset voivat olla krokotiilejakin vaarallisempia.

Kongoja on kaksi ja molemmissa paljon mineraaleja, joita länsimaat hamuavat. Siksi niissä soditaan keskenään kun eri osapuolet haluavat osansa rikkauksista. Länsimaat hyvittävät ahneuttaan kehitysavulla, kirjoitti Pekka Peltola kirjassaan Afrikassa. Voitot menevät röyhkeille bisnesmiehille ja Afrikan maiden johdon korruptioon ja kehitysapu maksetaan verorahoista.

Sitten menimme naapuriin. Siellä oli jo eläkeikäinen eurooppalainen mies ja hänellä noin 40-45 v aivan ihastuttava paikallinen vaimo. Mies oli rakentanut Kongon kriisin aikaan 1995 jotain siellä puolen ja saanut lehteen kuvansa ja jutun asiasta. Kun se oli ranskaksi, jäi kaikki minulle epäselväksi.

Mies sanoi, että jos haluan muuttaa hänen kotiinsa, hänellä on erillishuone vapaana. Tuollaisesta tarjouksesta ei voi kieltäytyä ja huomenaamulla otan taksin ja muutan sinne. Krokotiilit eivät kuulemma tule vieraisille tuolla ranta-alueella, joten voisin mennä uimaan, jos sitten ei tyrskyjä ole liikaa. Täällä järven tyrskyt voivat olla kaksikin metriä. Ilma voi muuttua monta kertaa päivässä.

Nuori vaimo tuo kummasti elämänhalua ja nyt hän korjasi lisärakennukseen huoneita ja alkaa vuokraamaan niitä turisteille kun saa remontin valmiiksi.

Sen jälkeen menimme aseistettuun hienoon virkataloon. Pääsin mukaan, kun jätin laukkuni pojalle autoon. Tarkka ruumiin tarkastus ja passi syyniin. Jean haki sieltä palkkaansa käteisellä. Joka paikassa kalterit ja vartijat. Kysyin miksi. Se oli Afrikan Unionin palatsi, jolle Jean oli tehnyt istutukset. Osataan sitä muuallakin kuin EU:ssa.

Koin Jeanin heti sielunveljeksi. Hän oli pettynyt atk-kumppaneihinsa ja niin minäkin. Hän oli halunnut muuttaa elämänsä kokonaan, ja olin itsekin aloittanut uuden elämän. Olisi pitänyt tehdä enemmän, koska mikä on hienompaa kuin kulkea kaupungilla ja sanoa, että nuo kauniit istutukset on minun tekemiäni. Minä voin ihailla tiliotetta, mutta ei siitä kukaan kauneutta löydä.

Meillä oli paljon puhuttavaa. On jotenkin suurenmoista, että joku täällä asuva keskeyttää työnsä päiväksi ja lähtee kuljettamaan vierasta miestä tutustumaan oikeaan Burundiin. Tästä pitää ottaa oppia. Yrittäjä voi noin tehdä, vaan silti tarvitaan lisäksi paljon suurta sydäntä.

Sattumalta olin alkanut miettiä ennen matkaani, että minulla on yksi elämä ja nyt on jotain liikaa. Tilintarkastus, kirjoittaminen, valtuustotyö. Olin alkanut kallistua, että kirjoittaminen olisi se, mitä erityisesti haluan tehdä. Valtuusto on ollut turhauttava pettymys. Mietin, saisiko siitä jopa elannon. Ja kuinka ollakaan, maanantaina ollessani bussimatkalla Bujumburaan, joku tuntematon oli tavoitellut minua Suomesta monta kertaa. Ja hän soitti tiistaiaamuna uudestaan (täällä on sama kellonaika kuin Suomessa). Ja kysyi, olisinko kiinnostunut kirjoittamisesta enemmänkin ja ihan työnä, ei harrastuksena. Mitä tuohon voisi vastata, kuin että kyllä kyllä, mutta ei nyt vielä tänään kun pitää nähdä Afrikka ensin.

Kaupungissa on muuten paljon katuvaloja, jotka toimivat aurinkopaneleilla. Tosi siistiä.

Jean kertoi, että hänelle riittää kuukaudessa 600 dollaria ihan hyvään elämään. Kun kävimme kahdessa hienossa lihakaupassa, kaikki tunsivat hänet, myös kauppojen edessä parveilevat yksityiset myyjät. Parempi lihakauppa oli niin hieno, että siinä kalpenee Stockkankin (2013) lihaosasto.

Kun Eurooppa romahtaa, monet eläkeikään tulevat muuttavatkin Espanjaa kauemmas halvempiin maihin. Niin kauan kuin eläkettä ylipäätään Suomessa maksetaan pennosia enemmän, niillä rahoilla elää hyvin jossain Kauko-Idässä, Etelä-Amerikassa ja Afrikassa. Jean sanoi, että voithan Sinä kirjoittaa niitä juttujasi Afrikassakin, ei nykyaikana toimittajien tarvitse Suomessa asua. Paljon mietittävää tuli tämän kivan päivän ansiosta.

Illalla menin ostamaan hedelmiä illan välipalaksi. Yritin ostaa yhden mangon ja yhden papaijan. Nuoret myyjänaiset saivat minut niin sekaisin, että tulin hotelliin 3 papaijan ja 2 mangon kanssa. Noita en ikinä jaksa syödä. Hinta alkoi mangoista 10.000 paikallisesta eli 4 eurosta, mutta maksoin niistä vain yhden euron. Niin hyvin myyjät eivät sentään minua saaneet pyörälle päästäni.

Menin uimarannalle. Vasemmalla oli Bujunbura, siitä oikealle siinsi Tansania ja suoraan edessä Kongo. Kongon korkeat vuoret näkyivät hyvin. Jos ei pelkää krokotiileja, hyvä uimari uisi järven yli Kongoon. Kongoon ei kannata mennä kokeilemaan onneaan. Kongolaiset voivat olla krokotiilejakin vaarallisempia.

Beachillä ei ole mitään lähiverkkoja, joten tuli juttutauko. Beach-alueella ei ole öisin sähköä. Sitten olin bussissa pitkän tovin. Netti toimii Afrikassa, yleensä ei. Jos toimii, ei ole sähköä. Äsken sain suman nettiin ja taas poikki.

Keskiviikko ja torstai 11-12 joulukuuta, 2013

Bujunbura, yksityisperheen kotona

Keskiviikkoaamuna selvitin hotellin wifi-verkon avulla, miten edetä Tansaniaan, Arushaan. Arusha on kuuluisa siitä, että siellä on selvitelty Afrikan selkkauksia. Minulle siellä on ystäväperhe ja heidän sukunsa, masaiheimon asukkaita. Noin satavuotias isoäiti on jo kuollut. Hänen kanssaan tanssin masaitansseja savannilla ja olin hänen pienessä savuisessa mökissään kylässä. Mary-tyttö, jonka elämään vaikutin ratkaisevasti 12 vuotiaana, on jo 18-19 vuotias nuori neito. Hän odottaa minua kovasti. Afrikassa ajan käsitys on erilainen kuin Euroopassa, eikä täällä ole mitään kirkonkirjoja, jonne syntymät olisi rekisteröity.

Otin taksin ja menin uuden ystäväperheeni luo. En halunnut olla heti vaivaksi ja majoittumisen jälkeen lähdin kylille katsomaan, millaista elämä on. Iltapäivä oli kuuma, 33 astetta parhaimmillaan. Kävelin päivän aikana 24.000 askelta, joten oma kunto nousee kohisten. Ilta alkaa pimentyä 18 jälkeen, joten tulin hyvissä ajoin takaisin ja menin uimaan Tanganyika-järveen. Vesi oli lämmintä ja puhtaan näköistä. Tuuli toi korkeat tyrskyt, joten uiminen jäi vähälle, mutta sitä enemmän kävelin ja leikin iloissani tyrskyissä.

Torstaiaamuna Moise (nimi muutettu) vei minut bussiasemalle ja ostimme lipun perjantaiksi klo 6.30 Kigomaan, Tansaniaan. Paikka tuntui jotenkin kammottavalta, mutta Moisen avulla oikea bussikoju löytyi. Mietin, miten olen selvinnyt kaikki nämä vuodet yksin ilman apua. Ihminen selviää kun on pakko. Jos saa apua, tulee jotenkin avuttomaksi. Tämä kansanviisaus sopii niin moneen lähtöön elämässä.

Sitten lähdin kävelemään toiseen suuntaan. Moise varoitti, että sillan jälkeen tulisi vähän muutoksia asumisessa. Ja niinpä tuli. Silti oli kiva nähdä, kuinka ihmiset asuvat ja kuinka he näin lähellä kaupunkia pitävät sikolättejään. Ei niiden siistimiseen tarvita kehitysapua, riittää kun ottavat lapion käteensä.

Sitten näin nuorukaisjoukon huitovan minulle ja juoksevan jostain kolosta tielle. En jäänyt kokeilemaan onneani, vaan käännyin takaisin. Otin bussin ja ajoin kaupungille.

Jäin liian aikaisin pois, koska halusin varmistua, että osaan kävellä takaisin. Etsin kauppaa tai kioskia vettä ostaakseni, mutta ei onnistunut. Kartan näitä nuorisojoukkoja, jotka koostuvat vain nuorista miehistä, koska niiden keskelle jouduttuaan, voi käydä huonosti. He muka auttavat, ja voi olla, että joku auttaakin, mutta kyse on enemmänkin henkilökohtaisesta kehitysavusta, jonka he haluavat mzungulta.

Sitten näin kadunkulmassa nuoren 15-vuotiaan oloisen siistin pojan. Kysyin häneltä paikkaa, mistä voi ostaa vettä. Hän oli kovasti avulias, ja halusi näyttää paikan. Sanoin pärjääväni yksin, mutta hän kuitenkin seurasi. Tajusin liian myöhään, että poika johti minut harhaan. Sanoin, etten enää usko häntä ja lähdin pois. Ja tarkistin taskuni, jossa oli 20 US dollaria Burundin frangeina. Niillä piti syödä ja ostaa vettä. Rahat olivat vielä muovitaskussa. En kerta kaikkiaan ymmärrä, missä vaiheessa poika rahani otti, koska en päästänyt häntä lähelle ja koska pidin olkalaukkua kaulan ympäri tiukasti housun taskun edessä. Hän oli varmaan minun perässäni kulkiessaan odottanut sopivaa hetkeä ja ottanut rahani. Ajattelin, että oli niin taitava, että hän on palkkansa ansainnut.

Vaan sittenpä olin pulassa. Kävelin 32 asteen helteessä takaisin noin 6-7 kilometrin matkan. Veden puute alkoi vaivata. Kerran juoksin 28 asteen lämmössä Ateenan maratonin ensimmäiset 15 km ilman vettä kun edellä juoksijat olivat rohmunneet kaiken. Mutta silloin olin huippukunnossa. Minulla oli kassissa tyhjä pullo, johon pyysin vettä yhden viraston vartijalta. En sitä uskaltanut juoda, mutta kostutin päätäni. Sitten ohittamani YK-sotilasalueen auto ajoi perääni ja kysyi onko minulla ongelmia. He veisivät minut majapaikkaani. Kun halusin kävellä koko matkan, sain heiltä litran tölkin viinirypälemehua. Se auttoi kummasti selviytymään.

Näin jonkinlaisen safari-puiston muutama sata metriä päätieltä länteen. Ajattelin, että sieltä saa ostaa vettä. Ennen kuin pääsin perille, hyppäsi metsästä kokoiseni oranki tielle ja tuli ihan iholle. Alkoi koskettelemaan karvaisilla käsillään. Ajattelin, että nyt on oltava rauhallinen ja hiljaa, että tästä selvitään. Kun aikamme siinä halailtiin apinan kanssa, se kyllästyi ja lähti takaisin metsään. Kävelin perille. Ei ristinsielua missään, erilaisia rakennelmia oli paljonkin. Vettä en saanut.

Talo oli tyhjä, mutta pääsin sisään, koska pihalla työskentelee paikallisia nuoria. En saanut vettä, koska jääkaappikin oli tyhjä juomista. No, sitten huoneeni oveen koputettiin. Jean oli tullut vieraisille ja toi minulle herkullisen leivoksen ja pullon mansikkajugurttia. Mistä arvasi, että juuri niitä nyt tarvitsin.

Vietimme rattoisan illan. Isäntäperhe, Jean ja belgialainen mies, joka myös asuu Bujunburassa. Moskiitot vaivasivat, kun kysyin miten niihin tottuu, oli vastaus selvä. Tottuu kun ei anna häiritä. Järveltä tulevat moskiitot eivät ole myrkyllisiä.

En kertonut rahojeni menettämisestä, koska summa oli mitätön opetus siitä, kuinka aina pitää olla varovainen ja käteisvaratkin pitää olla kahdessa eri taskussa. Olisi turhaa kertoa näin ihanille ihmisille, että näin sattui käymään. Etenkin kun molemmat miehet olivat varoittaneet kiven kovaan, että älä luota kehenkään.

Moni asia selvisi, olin nähnyt kaupungissa on paljon katuvaloja, jotka toimivat aurinkopaneleilla. Tosi siistiä.

Juttelimme hutujen ja tutsien tappamisista. Heimot ovat asuneet tuhansia vuosia alueella ja naineet ristiin. Tutsit ovat pitempia ja vähän rotevampia ja nenän lisäksi sormet ovat pitempiä kuin hutuilla. Mutta jotenkin he tiesivät, että tuo on tutsi ja tuo hutu. Siis pää irti viidakkoveitsellä. Vähän sama kuin Suomen suomen kieliset ja Suomen ruotsinkieliset alkaisivat lahdata toisiaan.

Nyt kuulemma heimosota on rauhoittunut, mutta hutujen kesken on kytemässä uusia levottomuuksia. Mikä afrikkalaisia vaivaa. Ymmärrän Nigerian ja Sudanin jatkuvat sodat öljyn takia. Kongoissa on mineraalirikkaudet, joista soditaan. Mutta miksi Somaliassa, Ruandassa, Burundissa, Eritreassa, miksi aikoinaan Angolassa, Mosambikissa, Etiopiassa. Ei tätä hulluutta voi selittää siirtomaa-ajalla. Länsimainen apu on yksi syy. Kun monet rikastuvat sodista ja annettu apu varastetaan, eivät sodat täällä lopu. Uskonto on yksi syy. Vaikka Suomessa puhutaan rauhan uskonnosta, todellinen elämä ei aina ole niin rauhallista.

Olemme aivan naiveja Suomessa. Ihmettelin, miksi ja miten Eurooppaan on tultu Ruandasta ja Burundista. Täällä joku ranskalainen nainen järjestää 5000 us dollarilla viisumin. Siis täältä tulevat vain varakkaat. Kun kysyin, miksi hyvätuloinen ja varakas tulisi toimettomaksi Suomeen. Monet ovat rikastuneet sotimalla ja tappamalla ja kun keskinäinen lahtaaminen loppui, he eivät olisi täällä enää saaneet elinmahdollisuuksia. Olemme siis ottaneet tappajia, jotka tulevat turvaan Suomeen oikeuden kättä. Varmasti muitakin kuin se porvoolainen ruandalainen pappi, joka nyt on vankilassa Suomessa. Eikä kukaan selvitä, paljonko näillä hakijoilla on rahaa ja Suomen sossun kassa on apposen auki.

Ruandan kieliä ovat ruanda ja swahili englannin ja ranskan lisäksi. Burundin kielet ovat kirundi, ranska ja englanti. Englannin ja ranskan kielisistä ei tiedä, ketkä ovat näistä maista, mutta muun kielisiä on yli 3000. Ainakin yksi heistä (pappi Bazaramba) on joukkomurhaaja, mutta kuinka moni muu.

Sitten on bisnestä, jossa ihmiskauppiaat järjestävät matkoja Eurooppaan siten, että matka maksetaan takaisin saaduista sosiaalituista. Siksi esimerkiksi Ruotsiin tulee aivan hirmuisesti maahanmuuttajia. Vaan ne todelliset köyhät ja apua tarvitsevat, he jäävät kotikonnuilleen. Kuten myös he, jotka ottavat itse vastuun omasta elämästään.

Autokyytieni aikana käytiin muuten kahdessa ruokakaupassa. Parempi lihakauppa oli niin hieno, että siinä kalpenee Stockkankin lihaosasto.

Kun Eurooppa romahtaa, monet eläkeikään tulevat muuttavatkin Espanjaa kauemmas halvempiin maihin. Niin kauan kuin eläkettä ylipäätään Suomessa maksetaan pennosia enemmän, niillä rahoilla elää hyvin jossain Kauko-Idässä, Etelä-Amerikassa ja Afrikassa. Tosin terveydenhoidon kanssa on niin ja näin ja siksi monet palaavat takaisin Eurooppaan, jos sairastuvat vakavammin. On täällä hyvät sairaalat, mutta ulkomaalaisten hoitoa ei makseta kuten Helsingissä vihervasemmiston tyhmän enemmistöpäätöksen takia tehdään.

Ystäväni sanoivat, että voithan Sinä kirjoittaa niitä juttujasi Afrikassakin, ei nykyaikana toimittajien tarvitse Suomessa asua. Paljon mietittävää tuli kivan illan ansiosta.

Perjantai ja lauantai 13.-14 joulukuuta

Lähtö Bujunburasta ja olemista Kigomassa, Tansaniassa

Yöllä ei ollut sähköä ja nousin viideltä aamulla vielä pimeässä. Talon paristokäyttöinen iso led-valaisin oli tarpeen, jotta sain tavarat kasaan. Isäntäperhe oli tehnyt minulle aamiaisen valmiiksi. Kuudelta lähdimme bussiasemalle. Olin hyvissä ajoin bussissa ennen puoli seitsemää, mutta bussi lähti vasta klo 7. Eurooppalaisilla on kello, afrikkalaisilla aika.

Nämä pikkubussit eivät ole pitkillä matkoilla kivoja. Kaupunkien väliä oli vain 280 km, mutta matka kesti 7 tuntia. Oli paljon pysähdyksiä ja ihmisiä tuli ja meni. Burundin rajalla jouduin ongelmiin, koska en löytänyt kuittia viisumin maksusta. Minulle lätkäistiin 20 dollarin sakko, kun olen muka ylittänyt sallitun ajan Burundissa. Mistä sen muka näkee, kun passissa oli vain leima. Ja olin sanonut olevani 10 päivää Burundissa. Olen aina saanut kuukauden viisumin, Tansania antaa automaattisesti 90 päivän. Purkasin kaikki paperini ja löysin ja toden totta, viisumi oli 3 päiväksi. Tämä on varmasti sovittu huijaus, koska poliisi ja virkamiehet ovat hyvin korruptuneita Burundissa. Näin molemmilla rajoilla rahastetaan yhteisestä sopimuksesta ulkomaalaisia.

Tie Burundin tullista Tansanian tulliin oli pitkä, varmaan 5-6 km. Niin huonoa tietä en ole koskaan nähnyt missään. Oli taitoa kuljettajalta päästä perille. Mikseivät maat sovi vuoro vuosin, että ajetaan tie katepillarilla tasaiseksi. Kerran vuodessa riittäisi, ei niitä hiekkateitä Suomessakaan koko ajan olla tasoittamassa. Täällä olen nähnyt useita isoja tiekoneita. Ei tähänkään tarvita kehitysapua.

Päivän teksti jatkuu kohdassa Tansania

Kehitysapu on monella tavalla tehnyt afrikkalaiset avuttomiksi. …