Hiiden kylä köyhyydestä tyhjyyteen

Kun vuonna 2006 menee Hiiden kylään, ei siellä ole paljoakaan elämää jäljellä. Monet talot ovat tyhjillään, kauppaa ja postia ei enää ole. Osuuspankin konttori on muutaman tunnin viikossa auki osana alueen isoa osuuspankkia. Koulurakennukset on purettu, mutta uusi ala-asteen lisärakennus vielä kouluttaa lapsia elämän tielle. Ala-asteen perustana on 1920-luvulla rakennettu koulu, eikä siitä koskaan ole tullut homekoulua. Monet talousrakennukset on purettu. Kartanoiden rakennuksista Haarojan ja Eskolan päärakennukset on purettu ja tilalle on rakennettu matalaa taloa, josta rikkaus ja kartanon loisto ei mitenkään enää näy. Nokan ja Salkon rakennukset ovat pystyssä tyhjillään, ja Salkon rakennus on Hiidentien varressa surkean näköisessä kunnossa.

Joen elämä on poissa ja se näyttää niin onnettomalta. Joen varren myllyistä on Rekijoen mylly kunnostettu EU-hankkeena matkailutarkoituksiin. Myös Pitkäkosken mylly on tallella, toki sitä ei enää käytetä. Jyrkät ja mutkikkaat mäet, jotka oli rakennettu lehmäpolkujen mukaan, ovat poissa. Ei niitä tehokoneilla raivattuja mäkiä enää edes mäeksi tunnista. Aikaisemmin oli aika kova pyöräilijä, jos pääsi Lonkka-ahteen ja Pallojan ajettua ilman pyörän taluttamista. Nyt lapsetkin ajavat nuo mäet kolmipyöräisillä ylös asti.

Hiiden kylään on vain 15 kilometrin matka Nokia-Cityn, Salon, keskustaan. Taloissa asuukin Salossa töissä käyviä ihmisiä. Heidän työmatkansa on mitättömän vähän Helsingin työmatkoihin verrattuna. Maaliskuussa 2006 menin Helsinkiin aamulla työasioissa ja kolmen kilometrin matkaan kului aikaa 35 minuuttia. Sitä hiidenkyläläisen on vaikea ymmärtää.

Suurin osa Hiiden kylän silloisista asukkaista on muuttanut pois. Oman sukupolveni isät ja äidit ovat suurimmaksi osaksi jo kuolleet. Jotain on jäljellä. Matti veli asuu lähellä Perttelin kirkkoa. Hiidessä asuu luokkatoverini Mirja Laine, Seppämäessä Krekkalkaupungin takana. Tapani Lönnqvist asuu lapsuudenkodissaan. Naapurimme Lahtomaa myi juuri maansa ja siinä meni meidän peltomme samalla. Niin paljon tuskaa, hikeä ja työtä ja myös taistoa niihin vuodatettiin ja nyt ei ole jäljellä mitään.

Myös kartanot ovat rapistuneet. Haarojan ja Eskolan päärakennukset on purettu vuosikymmeniä sitten. Salkon päärakennus pysyy pystyssä juuri ja juuri Hiiden keskustassa. Nokan kartanorakennuksen viereen ovat lapset rakentaneet matalat omakotitalonsa. Vain Uudenkylän kartanossa on vielä elämän sykettä – siellä asutaan.

Lapsia koulussa on nyt 45, joista ensimmäisellä luokalla 10. Hiiden koulussa on vain ala-aste. Lapset tulevat Pohjois-Perttelin alueelta, jossa ennen oli Hiiden koulun lisäksi Ihamäen ja Kurajoen koulut. Romsilan koulu on myös pois käytöstä ja Hiiden alueen ulkopuolelta lapset menevät Hähkänän, Inkereen ja Kaivolan kouluihin. Seitsemästä koulusta on jäljellä kolme, joka tosin on paljon moniin Pohjois- ja Itä-Suomen kuntiin verrattuna.

Maailman muutoksista kertoo myös se, että ennen Hiiden koulussa oli 4 opettajaa ja yksi keittäjä/siivooja 130 oppilasta ja seitsemää luokkaa varten. Nyt 45 oppilasta on kuudella luokalla ja opettajia on 3, lisäksi koulussa on keittäjä, siivooja ja kaksi kouluavustajaa. Henkilökunnan muutos on yllättävän pieni, koska monen vuosiluokan opettaminen yhdessä ei onnistuisi 50-luvun malliin. Toisin on Salon kauppaoppilaitoksessa, josta Pauli lähti vuonna 1968. Tänään koulussa on oppilaita kuten 60-luvulla, opettajia monenkertainen määrä, mutta suurin muutos on tapahtunut hallinnossa ja oheistoiminnoissa. Kirjoitin vuonna 2002 Salon Seudun Sanomissa mm. ”… Ulla ja 26 hallinto- ja muuta taustatyötä tekevää henkilöä. Lisäksi virkavapaalla olevat. On tietokoneet ja tietokoneluokat. Internetyhteydet. Palkat maksetaan sähköisesti pankkiin. Kirjanpitoa varten tietokoneet. Tietokoneohjelmia joka lähtöön. Monistusta varten tietokonetulostimet. Tonni paperia lukuvuodessa ei taida riittää. Monen megan kiinteät linjat….” Vuonna 1968 yksi ihminen hallinnossa hoiti kaiken ilman tietokoneita!

Ennen kaikilla oli tekemistä aamusta iltaan, oli kyse sitten lapsista tai aikuisista. Kun ihmisillä on rahaa paljon, he eivät osaa enää edes harrastaa ilman yhteiskunnan apua. Perttelissä on kuntosalia, nuorisotilaa, jääkiekkokaukaloa, jalkapallokenttää, hieno yleisurheilukenttä, pururataa, tenniskenttää Autolla on helppo mennä harrastamaan, siksi Hiiden kylässä ei näitä hienouksia ole. Jääkiekkokaukalo siellä on, mutta nykyajan talvet ovat niin lämpimiä, ettei se vuodessa montaa viikkoa ole käytössä. Kaukalo on entisellä pellolla, jossa pelattiin jalkapalloa ja 60-luvulla lentopalloa. Hiidessä on myös liikuntasali, joka toimii vanhan alakoulun yhteyteen rakennetussa uudessa siivessä.

Emme lapsena kokeneet olevamme jotenkin puutteessa olevia. Kun mistään muusta ei tiennyt, koki elämän ihan hyväksi. Tiesimme, että Hiidessäkin oli rikkaita perheitä, mutta heidän lapsensa eivät paljoa erottuneet köyhistä lapsista. Koska mitään ei ollut, ei erojakaan huomannut. Meillä ei ollut telkkaria, mutta ei ollut muillakaan. Omaa paikkaa kylässä piti onnekkaana myös siksi, että naapurissa oli perheitä, joilla elämä oli vielä vaikeampaa.

Isän koskenkorvapullot toki tekivät elämän vaikeaksi, mutta ei me koskaan nälkää nähty. Asiaa pahensi myös se, että koulussa luettiin Turmiolan Tommia kuin raamattua ja joka vuosi oli niitä raittiuskirjoituskilpakirjoituksia. Niiden voittaminen ei tuntunut hyvältä.

Se, että oppikouluun ei päässyt, oli jotenkin luonnollista. Vaikka lukuhaluja oli, jotenkin sitä hyväksyi, ettei se kuulu meidän perheen elämään. Vuonna 1964 jouduin tekemään valintoja. Ammattikouluun tai kauppakouluun. Isä toivoi, että kouluun mentäisiin, jotta elämä ei olisi niin raskaan työn tekemistä kuin hänen koko elämänsä oli ollut. Ammattikouluun olin ajatuksissani menossa, mutta Öhbergin Anita oli sanonut Pentille, että laittakaa se poika kauppakouluun.

Menin muuten kauppakoulua varten kysymään kunnantoimistosta jotain apurahaa koulua varten. Sihteeri vastasi 14-vuotiaalle pojalle, että on meillä täällä köyhien lasten opintorahasto, mutta teille sieltä ei ainakaan anneta mitään. Onneksi Hiiden Osuuspankissa oli pankinjohtajana Jaakko Pajula, joka antoi minulle 2000 markan opintolainan. Maksoin lainan pois 1971 kuukausipalkallani kun olin Hankkijalla töissä. Kävin vuonna 2005 kiittämässä Jaakkoa hyvään tarkoitukseen tulleesta lainasta.

Jälkikäteen asiat on sitten ymmärtänyt paremmin. Koskenkorva oli seuraus sodan kauhuista. Isä ei kuitenkaan mitenkään ollut alkoholisti, ei sinne päinkään. Hän vain käytti liian suuren osan perheen tuloista viinaan. Alkoholi koituikin isän kohtaloksi, mutta varsin oudolla tavalla. Vuonna 1971 hänellä oli jatkuvaa kovaa päänsärkyä. Lääkärit olivat saaneet ohjeita kunnantalolta, että viinaa se on tietenkin juonut, ei se sairas ole. Kustaa oli isän mukana ja vannoi, ettei viinaa ole juotu kuukausiin. Päänsärky aiheutti yhä pahemman olon ja lääkärit lähettivät isän Märynummelle, joka on mielen sairauksia hoitava sairaala. Siellä hän sai yli 40 asteen kuumeen ja lääkäritkin tajusivat virheensä. Pään sisällä oli joku paise, ehkä siellä oli joku sodassa saatu siru alkanut vihoitella. Sitä ei enää voitu leikata ja isä kuoli aivan liian nuorena, 53 vuotiaana.

Elämä sodan jälkeisinä vuosina on ollut todella rankkaa. Ruoka oli yksipuolista ja sitä oli liian vähän. Pahimmillaan piiat ja rengit ovat syöneet perunoiden keitinvettä ja perunan kuoria kun talolliset saivat sentään perunat syödäkseen. 1950-luvun alussa tilanne oli jo sikäli parempi, että muistan riisitaudista puhutun, mutta ainakaan meidän perheessä sellaista ei ollut. Riisitautisen jalat menivät längille kun ruoassa ei ollut vitamiineja tarpeeksi.

1960-luvun alussa Suomen vauraus alkoi ahkeran työnteon johdosta nopeasti lisääntyä. Sen huomasi myös omassa perheessämme. Ensin saimme öljylämmittimen, joka helpotti elämistä paljon. Se toi myös lisää tilaa, kun puuliesi poistettiin.

Meille tuli kaasuliesi ruoanlaittoa varten. Äiti sai pesukoneen, mikä oli hirmuinen parannus hänen elämäänsä. Vaatteita ei 60-luvulla enää kierrätetty perheen lapselta toiselle. Mökkiämme korjattiin. 50-luvun lopulla siihen tuli tiilikatto, ja sen jälkeen valettiin uusi lattia, vaihdettiin ikkunat ja mökki laudoitettiin ulkopuolelta. Ensimmäisen maalinsa mökki sai 50-vuotiaana! Joskus 1967 paikkeilla isä rakensi mökkiin siiven, johon tuli sauna ja saunaan vesi kaivosta käsipumpulla.

Isä osti mopon noin vuonna 1966. Mopoa kutsutaan nykyään pappa-mopoksi. Se oli Solifer. Mopo helpotti isän kulkemista ja hän kävikin sen jälkeen paljon kylillä katsomassa Erkkiä, Kustaata ja Jannua ja monia muita. Myös työnteko helpottui. Kun Arjan poika Vesa syntyi, ajeli Paavo isä ylpeänä mopollaan Vesa bensatankin päällä.

Elämä Hiiden kylässä oli tämän päivän mittapuun mukaan erittäin turvallista. Ovissa ei ollut lukkoja kun lähdettiin kylille, laitettiin oven taakse luuta merkiksi, ettei sisällä ketään ole. Isä ei koskaan kurittanut lapsia, eikä äitikään.

Tämän päivän vitsauksista huumeista ja pahoista sedistä ei kukaan ollut koskaan kuullutkaan. Kansakoulun yläluokilla muutama poika sortui tupakkaan ja viinan kirot oli lapsilta kaukana. Tupakkaa en ole koskaan edes maistanut ja ensimmäisen olutpulloni join kielikursseilla Ruotsissa 17 vuotiaana. Tytötkin oli silloin tyttöjä, eikä napapaitoja ja meikkejä kansakouluiässä kukaan käyttänyt.

Sanotaan, että nyt vuonna 2006 eletään tietoyhteiskunnassa. Voi olla, mutta tieto on yhä enemmän hömppätietoa. Vaikka tv-kanavia on pilvin pimein, ohjelmat ovat yhä samanlaisempia ja tyhjänpäiväisempiä. Tieto on yhä passiivisempaa, koska sitä syötetään joka tuutista yhä uudestaan ja uudestaan ja ihmiset pysähtyvät vain suurten tsunamikatastrofien äärelle, vaikka ne eivät omaan elämään vaikuta lainkaan. No, ehkä naapurin Jaakko ei olisi kasvattanut polkupyöränsä ohjaustangolla viihtyvää varista, jos hän olisi tiennyt lintuinfluenssasta.

Internet on taikasana, ja nettikahviloita on syvimmissä viidakoissakin nykyään. Mutta silti, aika mielenkiintoista on, että meitä on kuusi lasta, joista neljä (2006) ei ole koskaan käyttänyt internettiä. Samaan aikaan kaksi veljestä on omalla alallaan Suomen, ellei maailman parhaita internetin ja tietokoneiden käyttäjiä. Joskus tuntuu, että sisaruksista nettiä käyttämättömien elämä on seesteisempää, joten hyvin voi kysyä tuoko internet aidosti onnellisuutta ihmisille.

Hiiden kylää eivät internet palvelutkaan enää auta. Hiisi on pysynyt elossa sen ansiosta, että Nokian tuoma vauraus levittää asukkaita laajalle Salon alueelle. Veli poika Pentti mietti viisi vuotta sitten, kumpikohan loppuu Salosta ensin kännyköiden valmistus tai sokeritehdas. Jos toisessakin teollisuudessa tapahtuu notkahdusta, myös Hiiden kylän elämänmeno hiipuu.

**Salon kaupungin virkamiehet valmistelevat (joulukuu 2019) Hiiden koulun lopettamista lukuvuoden 2020-21 alusta alkaen. Se olisi lopullinen kuolinisku Hiiden kylälle. Kuntien yhdistäminen johtaa aina tähän. Pienet kunnat hiipuvat ja väki pakataan kerrostaloihin ison kaupungin keskustaan.

Valtuusto päätti helmikuuussa 2020, että Hiiden koulu lopetetaan syyslukukauden 2021 alusta. Se on kuolinisku Hiiden kylälle, eikä siitä enää nousta. 

Ironista on, että Veronmaksajien Keskusliitto palkitsi Salon kaupungin Vuoden taloustaitokunta-palkinnolla 10 kunnan liitoksesta 2009 alusta. Kirjoitin jonnekin happaman kommentin asiasta. Nämä kuntateot johtavat aina alkuperäiskuntien näivettymiseen. Rahaa riittää tunnin junien suunnitteluun ja muuhun turhanaikaiseen miljoonittain, mutta ei koulujen ylläpitämiseen-

Mitä meistä sitten tuli?

Aarne on eläkkeellä. Aino ja Aarnen vaimo Helena ovat menehtyneet. Aarne oli VR:n hommissa ja Aino laborantin töissä Turussa. Aarnen ja Helenan tyttärellä Raijalla on kaksi lasta. Ainolla on kaksi poikaa Timo ja Olli. Ollilla on kaksi lasta.

Pentillä oli yksi poika, Pasi. Hän menehtyi liian nuorena.

Arjalla on yksi poika, Vesa.

Matilla on kolme lasta, Sanna-Kaisa, Saija ja Sami. Matti on jo viiden lapsen isoisä.

Minulla, tarinan Paulilla on kolme lasta. Miikka, Jukka ja Juha ovat silmäteräni sen jälkeen kun maailman paras äiti ja vaimo Ulla menehtyi syöpään vuonna 1999. Sain paremman vaimon kuin olisin ansainnut, mutta valitettavasti en sitä aina ymmärtänyt.

(2019: Neljä lasten lasta. Kolme tyttöä ja yksi poika).

Nyt viimeistelen tätä Hiiden kylän kirjaa Ristiinassa, vapaa-ajan asunnollamme Hartikkalassa. Harmaakalliosta on tullut minulle paras paikka maailmassa, vaikka olenkin kiertänyt yli sadassa maassa. Paikan nimi on tullut lasten tv-sarjasta He-man, joka oli Juhan suosikki silloin kun tontin paikka hankittiin. Jouduimme marraskuussa 2005 ostamaan kaksi hehtaaria metsää avohakkuun tieltä ja lumien sulattua alamme metsänhoitajiksi. Ostan moottorisahan ja alan tekemään takkapuita. Ja muistelen sitä pokasahaa, jolla 8-vuotiaana pojankoltiaisena pidin talvet kotimökkimme lämpimänä.

Laitoin talvella neljä uutta linnunpönttöä puihimme. Lapsuuden kottaraisten sijaan katselen tänä keväänä muita muuttolintuja.

***