Bolivia

Matka Boliviaan

18 joulukuuta 2012

Jos kirjoittaisin matkakirjan, laittaisin ykkösneuvoksi, että missään nimessä ei pidä yrittää Asuncionista bussilla Boliviaan. Reppumatkalla tulee aina huteja ja aikahukkaa, mutta en muista onko minulla koskaan ollut kahta näin kurjaa päivää aikaisemmin peräkkäin.

Vietin maanantai-iltaa kyläläisten kanssa. Kylän raitille oli tullut kaksi pikaruokapaikkaa. Ulkogrillissä sai lihavartaita ja tien toisella puolella hampurilaisia ulkogrillissä paistettuna. En ostanut kumpiakaan. Vettä ostin. Kansa juo täälläkin kaljaa. Heidänkin elämänsä on vaihtoehdotonta.

Tien molemmin puolin oli penkkejä, joissa istui parikymmentä kyläläistä. Kolmannes naisia. Muutama sana vaihdettiin ihmisten kanssa. Osaan jo selittää, että olen suomalainen, kuljen yksin maasta toiseen, en ole joulupukki, mutta se on Suomesta, olen matkalla Boliviaan. Paraguay on hieno maa ja jalkapallojoukkue fantastinen. Kataisesta on iloa täälläkin.

Nämä paikalliset paragualaiset ovat hyvin ruskeita, eivät kuitenkaan neekerin oloisia. Varmaan alkuperäiskansaa. Luonto on tarkoittanut, että kun asutaan kuumissa paikoissa, ihosta tulee tumma, sitä tummempi mitä kuumempi. Ja siksi suomalaiset on vaaleita, kun aurinkoa ei liiaksi ole. Siksi joskus kymmenientuhansien vuosien kuluttua Suomen somalitkin ovat elovenavaaleita. Luonnonvalinta on mielenkiintoinen juttuja.

En enää saanut nukutuksi. Läksin siksi yön pimeyteen bussiasemalle. Olin siellä jo kahden jälkeen. Bussin piti tulla kolmelta. Siellä ei ollut mitään. Istuin ainoalle ulkotuolille ja sain seurakseni hirmuisen ison sammakon. Se vahtasi minua tunnin paikallaan. Kolmelta kukko huusi ”kukkokuuuu-uuu”. Aivan seko, eihän ollut valoisaa moneen tuntiin.

Kolmelta tuli henkilöautolla 3 miestä tekemään yövuoronsa. He juttelivat keskenään ja lähtivät neljältä pois. Neljän jälkeen näin auttajanuoretmieheni. Selvisi systeemi. He olivat kyttäämässä kolmatta yötä bussipaikkaa Boliviaan. Kun bussi tulee, pitää selvittää onko paikkoja. Jos on, ostetaan lippu pitkältä mieheltä. Ja sitten mennään tulliin hakemaan leima. Ihmettelinkin, miksi nuoret miehet ovat näin kuolleessa paikassa useamman päivän.

Bussi tuli 5.30. Eikä siihen mitään paikkaa saanut. Nuoret miehet saivat paikan. Aloin tulla levottomaksi. Mitä teen täällä ei missään. Entä jos huomennakaan ei ole bussissa tilaa. Olen täällä ikuisesti. Kuudelta tuli toinen bussi. Siellä oli 2 paikkaa. Sohlasin sen verran että pääsin mukaan. Viimeisen paikan vieressäni vei jättiläinen, yli 2 metriä pitkä mies ja rinnus kuin ladon ovi. Oli minulla ahtaat paikat.

Valvominen, jano ja kuuma yö tekivät tehtävänsä. Tullissa sain nenäverenvuodon. Vanha mamma alkoi hoitaa minua kuin pientä lasta. Laittoi minut istumaan, pää taakse ja oman takkinsa tyynyksi. Hän osasi englantia. Apua tarvittiin, kun minulla ei ollut tuloleimaa passissa. Ei ollut, koska Ciudad del Estessä ei ollut mitään tullitarkastusta, enkä edes nähnyt paikkaa. Sain silti 50 dollarin sakon luvattomasta maahantulosta. Se oli kyllä epäreilua, mutta niinhän ne sakot aina ovat. En saanut kuittia, joten kukahan ne rahat sitten otti.

Kuvittelin nukkuvani bussissa. Mutta eihän kuoppaisilla teillä kulkevassa bussissa voi nukkua. Lähdimme klo 7 ja klo 11 oltiin rajalla. Tuolla välillä ei ollut mitään. Aivan joutomaata. Ja siksi sopiva alue juuri Bushille. Toivottavasti maksoi paljon.

Täällä byrokratia on ihan hullua. Pysähdytään, kaikki pois autosta, mitään ei tapahdu, kaikki takaisin. Sama Bolivian puolella. Ensin passintarkastus ja sai selvityskaavakkeen. Sen kanssa hakemaan passiin leima. Ja sitten bussilla 100 metriä ja taas ulos. Joku täytti käsin lomaketta johon tuli jokaisen nimi ja passin numero. Olisin voinut olla huumeparoni ja etsintäkuulutettu palkkamurhaaja, eikä kukaan olisi sitä selvittänyt, koska tietokoneita ei alueella edes ollut. Mutta nimeni on monessa paikassa.

Täällä on töyssyjä koko maailman tarpeeseen. Ensin 30 km tietä, jossa puolen kilometrin välein oli tuotu iso kasa joutomaata, jonka yli piti mennä. Töyssyjä oli vaikkei ollut mitään ristin sielua missään. Kaupungeissa laskin 19 töyssyn ryppään, eikö yksi riitä. Niitä on niin paljon, että matka kesti ja kesti ja perillä oltiin vasta klo 23 Santa Cruzissa.

Bussireitti. Viimeinen Titicata-järven yli. Matkustajat veneillä.

Matka oli raskas. Minulla ei ollut paikallista rahaa, joten en voinut ostaa vettä. Bussin apumies toi muutaman kerran matkan aikana kaikille juotavaa. Vanha mamma piti minusta huolta ja toi ison purkin vettä, johon oli taikonut jostain ison jääpalan. Iltapäivällä saimme jostain baarista hankitun ruoka-annoksen, jossa oli kanankoipi, riisiä ja muutama ranskanperuna. Söin joka murun, koska se oli 20 tuntiin ensimmäinen suuhunpantava.

Bussimatka sinänsä oli leppoisa. Brasiliainen nuori mies osasi englantia ja hänen kanssaan puhuttiin pari tuntia kaikesta, myös uskonnosta. Oli kovin huolissaan, kun sanoin etten usko jumalaan, mutta uskon tähän ihmeelliseen maailmaan, jonka jokainen yksityiskohta on suurenmoinen. Ja pidän kirkon moraalioppeja ja eettisiä ohjeita hyvinä. Jos niitä noudatettaisiin, paljon pahaa oli maailmasta poissa.

Bussissa ei ollut ilmastointia. Ikkunat pidettiin auki, mutta eihän se hellettä poista. Kaikilla oli vaikeaa, ei vain minulla. Matkalla auto hajosi, ja siitä tuli vajaan tunnin viive. Illalla tuli viileämpää, kun aurinko laski. Ja ollaan aika korkealla.

En jäänyt linja-autoaseman rähjähotelleihin. Otin taksin ja tulin keskustaan. Sain siistin pikkuhuoneen. Ensimmäinen asia oli mennä suihkuun ja heittää päivän vaatekerta roskiin. Vettä olen juonut tätä kirjoittaessani jo litran. Nestehukka päivästä oli suuri.

Vanhalle maratoonarille tämä ei kuitenkaan ole mitään uutta. Tosin maratonit loppuivat 4 tunnissa. Alkuperäinen Finlandia hiihto 9 tuntia. Kaikki on loppujen lopuksi henkisestä kantista kiinni. Otan tämän kuntoiluna. Suomessa ei tulisi laitettua itseä enää näin lujille. Yritin tässä nettikahvilassa leikata kaunista Concepcionin kuvaa vielä kauniimmaksi, vähän sensuroiden, mutta työkalut loppuivat kesken. Samoilla pärjään Suomessa, ja kieliongelmaakaan ei ole kun ohjelmat ovat tuttuja. Jostain syystä en vaan onnistunut. Laitoin kansion LA2012, jossa on muutama kuva matkalta. Kun kirjoittaa heti päivän tapahtumat, ne tuntuvat juuri niin hyviltä tai kurjilta, kuin ne on elänyt. Suomessa muistaa vain hyvät hetket. Sisko Arjalle, tärkeintä on tunne, ettei niin hankalaa paikkaa tule, josta en selviä. — Maan köyhyyden mitta on nettikahviloiden määrä. Brasiliassa niitä ei enää ollut, täällä on kaikki nurkat niitä täynnä.

Santa Cruz, Bolivia

20. joulukuuta, klo 5.40 aamulla

Kädet tärisevät vieläkin, eikä kirjoittaminen ole normaalia. Paikallinen poliisi teki rynnäkön huoneeseeni aamuviideltä. En voinut tietää millaiset rosvot sisään tulevat. Neljä poliisia, rynnäkkövarusteet ja pyssyt tanassa. Ensin koputtivat, ja siihen heräsin, mutta huusin espanjaksi kello on 5 yöllä, en avaa ovea.

Sitten huusin avuksi hotellin henkilökuntaa. Vasta kun huusin monta kertaa etten avaa ovea, huudettiin takaisin, policia. Mistä minä voin tietää, onko siellä poliisi. Enkä avannut ovea. Mutta sisään tulivat sitten väkisin. Minua kuulusteltiin siitä, miksi olen täällä. Onko minulla ystäviä Boliviassa. En suostunut antamaan passia, mutta kun tilanne meni vaaralliseksi, suostuin näyttämään passia. Mutta pyssymiehet ottivat sen. Katsoivat kaikki sivut läpi, koska passini on taas melkein täynnä ja täyttyy ennenkuin vanhenee. Sain passin takaisin kuulustelujen jälkeen.

Kun poliisit lähtivät pois, näin hotellin respan miehen. Sama, joka oli paikalla kuin tulin hotelliin illalla. Oli pelokkaan näköinen. Ei tämä ihan rutiinijuttu voinut hänellekään olla.

Huh, kirjoittaminen auttaa moneen asiaan. Nyt alkaa mielikin rauhoittua. Mutta koskaan reppumatkoillani ei ole käynyt näin. Kerran työmatkalla Lontoossa yritti joku yöllä sisään. Väitti että olen tilannut kuljetuksen. Ja kerran perheen telttaan Saksassa tuli öinen vieras. Onneksi siihen aikaan join viinaa, ja juotiin illalla Ullan kanssa punaviiniä. Alkoi pissattaa yöllä ja kun avasin teltan vetoketjua, käsi osui jonkun jalkaan. Oli pilkkopimeää, koska teltta oli laitettu syrjään, jotta saamme olla rauhassa. Syntyi tappelu, ja mies karkasi käsistäni. Olin silloin maratoonari ja juoksin perässä ja huusin suomeksi, että tapan sinut. Olisin saanut helposti miehen kiinni, mutta Ulla alkoi kirkua ja luulin, että paikalla on toinen rosvo ja palasin teltalle.

Kun katsottiin jäljet, oli rosvo penkonut vaatekassia ja vieressä oli kassi, jossa oli kaikki paperimme, luottokorttimme ja rahamme. Minulta vääntyi tappelussa peukalo, joka ei koskaan palannut normaaliksi. Ei kuitenkaan haittaa elämää. Kiitos kuningas alkoholi.

007 Boliviassa

Olin ihastunut Boliviaan mm. siksi että yhdessä James Bond elokuvassa Daniel Graig ja hänen apunaan ollut nainen kävelevät bolivilaiseen kylään tuhottuaan rosvojen tilat. Minä halusin nähdä ne paikalliset ihmiset. Ja sen asumisen.

Ensimmäinen reaktio oli, että pois tästä paskamaasta ja äkkiä. Perussa on perhe, jonka lapsia hoidin eka lattarimatkallani. Peru on vaarallinen maa, joten uskallanko mennä. Chilessä koin paljon iloa, lähdenkö sinne. Joulu on kohta, miten minä nyt paniikissa lähden minnekään.

Kun etsin seuraavaa kohdetta netistä jouduin googlella Britannian maatiedotesivuille. Sen mukaan Boliviassa turistia kohtaa monta vaaraa. Mutta ei siellä mitään poliisin vaarallisuudesta puhuttu. Jos näiden maaohjeiden mukaan toimisi, ei uskaltaisi asua edes Suomessa, koska meilläkin on nykyään vaarallista tiedotteiden mittapuun mukaan.

Eilinen päivä täällä meni ihan kivasti, mutta en jaksanut yöreissuni jälkeen sitä kirjoittaa auki. Tulin kaupungilta vasta 22.30, enkä osannut pelätä mitään.

Riku ”No, on Pauli ainakin kokenut elämää reissuillansa – varsinkin tällä! Tule pois sieltä!”

Pauli ”Olen kyllä varautunut siihen, että öisiä vieraita tulee. Siksi kärrään aina oven eteen kaiken liikenevän. Edellisessä paikassa kärräsin sängyn oven eteen. Täällä pöydän ja tuolin. Usein teen virityksen, jos siirrettävää ei ole tarpeeksi. Näin tulee kova kolina ainakin. Tosin ei se mitään auta, jos rosvoilla on poliisien tapaan pyssyt. Oli minulla nytkin pöytä oven edessä ja tuoli sen päällä. Vaan kun poliisit tulivat näin kuinka helposti pöytä siirtyi, eikä mitään suurempaa kolinaa tullut. Tämä on kolmen tähden hyvä hotelli, mitä jos olisin ollut läävässä.

Riku ”On ihmisiä, jotka ovat nähneet ja vain näkevät elämää. Pauli on elänyt ja elää sitä. Ehkä osin siitä kumpuaa se viisaus, jota saamme mm. Tilisanomat-lehdestä ja Iltalehden blogeista lukea. ”Älä koskaan palaa takaisin sinne, missä olet kokenut onnellisuutta!””

Mia ”Huh hu, oisin itse kyllä tullut heti maitojunalla kotiin.”

Sarianne ”Caracasissa poliisit (pysäyttäessään) tahtovat rahaa ja sitten saat passin takaisin. Siksi äiti piti aina kopiota mukana. Ei tarvinnut maksaa. Hurja kokemus sulla. Tsemiä.”

Pauli ”Olen koko aamun selvittänyt poispääsyä. Se paikka, minne halusin mennä, on aymara-alkuperäiskansan asuinpaikka Titicata-järvellä. Heillä on siellä saari. Sinne täällä asuva suomalainen Jari järjestää retkiä. En ole saanut häntä aamulla kiinni.

Aymara-intiaaneja on jäljellä 2 miljoonaa Perun, Chilen ja Bolivian alueella. Täälläkin valkoinen mies piirsi rajat, mutta ei syntynyt sellaista sotaisuutta kuin Afrikkaan. Intiaanit ovat varmaan olleet maailmankaikkeuden viisaimpia ihmisiä. Heidän luontosuhteensa on ollut esimerkillinen. Me muka sivistyneet olemme vain tuhonneet luonnon, he elivät osana luontoa.

Etäisyydet ovat valtaisat. Pääkaupunki La Pazista aymaralaisten läheiseen kaupunkiin Sorataan on 95 km, mutta täältä Santa Cruzista La Paziin peräti 900 km. Koska La Paz on korkealla, matka kestäisi bussilla vuorokauden verran. Täällä on Bolivian suurin lentokenttä ja sieltä pääsee moneen maahan. Jään varmaan tänne ainakin yhdeksi yöksi. Tuskin uutta rynnäkköä tulee.

Pitää tehdä selvä suunnitelma. Voisin lentää Limaan Peruun, mutta pitää varmistaa, että perhe voi ottaa minut vastaan. Jos Bolivia jää tähän, voisin jouluksi mennä parempaan hotelliin ja elää herroiksi pari yötä. Vaihtoehtoja on liikaa. Siksi se vanha matkustustapani mennä sinne minne nenä näyttää on niin kätevä. Se toimi hirmu hyvin kun lensin Mexicoon ja tulin sieltä maa maalta alaspäin ja välillä tein trippejä Andien yli ja takaisin. Meren läheisyys toi matkaan kalastajien saaliit. Täältä pääsee myös Chileen. Rikun viisaus, ettei pidä mennä takaisin paikkaan, jossa on ollut onnellinen, on kyllä varteenotettava.

Tuo öinen välikohtaus aiheutti sen verran mielen hämminkiä, että nyt pitää tilanne nollata ja miettiä, miten tästä eteenpäin. Eurooppaan en ole vielä tulossa.”

Riku ”Jos et tiedä, minne menet, kaikki tiet vievät sinne. Minulla ei ole varaa elää niin.”

Pirjo ”Voi Pauli, toivottavasti pääset pian toiseen paikkaan!”

Anne ”Ohhoh olipa hurja herätys keskellä yötä !! Onneksi kaikki päättyi hyvin.”

Maarit ”Eipä puutu jännitystä sinulta…”

Elämän tarkoitus selvisi tänään Santa Cruzissa

20. joulukuuta 2012

Ystäväni Riku antoi 2 hyvää elämänohjetta. Ei pidä palata sinne, missä on kokenut onnellisuutta. Ja jos ei tiedä minne on menossa, kaikki tiet vievät sinne.

Niiden viisauksien kera lähdin kaupunkikierrokselle. Etsin postitoimiston ja lähetin Niilolle kortin. Niilo on ensimmäinen lapsenlapseni. Vuoden juoksevat ja hän on jo 5 v. Hän syntyi Aleksis Kiven päivänä ja vähän sen jälkeen lähdin Intiaan. Lentokoneen kapteeni kertoi, että Kimi oli voittanut F1-mestaruuden.

Löytyi posti. Ja löytyi paljon muutakin. Iso puisto, jossa ihmiset istuivat. Löytyi kunnon kahviloita. Kauniita vanhoja rakennuksia. Aamuyön ikävät asiat unohtuivat nopeasti.

Minulle tämä matka on ollut ensi sijaisesti kuntoilumatka. Tarvitsen paljon uusia voimia, jotta jaksan valtuutettuna selvittää, mihin Vantaan rahat katoavat. Samanlaisia tuhlareita ovat Vantaa, Espoo ja Helsinki, enkä nyt ota kantaa kaupunginjohtajien keskenään sopimaan palkankorotuskorruptioon. Hesari puolusti New Yorkin pormestarin pientä palkkaa kun pormestari oli valmiiksi rikas. Mutta niin oli Alepansa myynyt Pajunenkin. Ja Sauri ei saisi ilman puolueen vetoa koskaan noin suurta palkkaa mistään. Mutta unohdetaan se. Vaikka ihmettelen, että ovatko kaupunginjohtajat niin elämästä pihalla, että he kehtaavat esittää näin vaikeina aikoina itselleen jättimäiset korotukset.

Istuin tunteja puistossa ja juttelin muutamien ihmisten kanssa. Kävelin tunteja kaupungilla ja palaset loksahtivat kohdalleen. Täällä on paljon työttömyyttä ja siksi he vain ovat. Mutta täällä ollaan iloisena puiston penkillä kavereiden kanssa. Helsingin rautatieasemalla notkutaan ja pidetään seiniä pystyssä. Siinä on vissi ero.

Suomen vauraus on suuri harha, koska se on rakennettu velaksi viimeisen 20 vuoden aikana. Suomessa ollaan huolissaan Kreikan maahanmuuttajien kohtalosta, mutta vähemmän kreikkalaisista itsestään. Se tiedetään, että on paljon työttömyyttä ja köyhyys on lisääntynyt. Mutta jos Kreikka ei olisi elänyt yli varojensa, he olisivat tyytyväisiä siihen, mitä ovat ansainneet itse. Ei olisi pudotusta mistään, koska savijaloille ei olisi mitään ollut rakennettukaan.

Suomen päättäjät kuvittelevat, että asiat ratkeavat veroja korottamalla ja kunhan saadaan työtä ihmisille. Verot ovat kääntyneet itseään vastaan, ne vähentävät oikeita työpaikkoja. Mutta verorahoilla rakennetaan turhia työpaikkoja, jotka maksavat hirmuisesti. Suurin turhien työpaikkojen määrä tehdään maahanmuuttoteollisuuteen. Se nyt on niin, että kenenkään ei pitäisi olla töissä mamu-työpaikoissa. Emme tosiaankaan tarvitse taas uutta virastoa maahanmuuttoa edistämään. Kaikki sellaiset työpaikat ovat tuhon työpaikkoja.

Eurooppa on luonut hyvyyttään ja tyhmyyttään afrikkalaisille ja lähi-idän muslimeille illuusion, että täällä jauhaa ikuinen sampo, ja jokaisella on oikeus tulla jakamaan sammon tuotoksia. Toki samanlaista harhaa on etelä-amerikkalaisillakin ollut, kun he tulivat Espanjaan eldoradoa hakemaan. Mutta he eivät tulleet loisimaan. Samalla tuhoamme heidän elämänsä. Esimerkiksi somalin elämän tarkoitus ei voi olla elää sosiaaliturvan varassa tai olla jossain parempien ihmisten jälkien siivoojana. Heillä on oikeus olla kotonaan ja rakentaa siellä omaa maataan kuntoon. Emme saa huijata heitä pilaamaan elämäänsä.

BKT harha on tuhoisa. En ole nähnyt matkallani yhtään ylipainoista ihmistä, en aikuista enkä lasta. Olen itse ylipainoinen ja siten suomalaisen hyvinvoinnin uhri. Jos vaurautta olisi ollut vähemmän, olisivat suomalaiset laihempia ja terveempiä. Rahaa ei tarvittaisi tuhojen korjaamiseen. Sama tuho on tullut sossun rahoittamasta ryyppäämisestä. Ennen miehet tekivät 6 päivää viikossa töitä ja ostivat kimppaan kossupullon lauantai-illaksi. Nyt sossu rahoittaa monen alkoholistin viinat ja samalla tuhoaa lopullisesti heidän elämänsä. En nyt kirjoita tätä auki kokonaan, koska haluan tehdä tästä Iltalehden blogin. Harmi, etten pääse päivityssivuilleni. Pyysin juuri toimituksesta linkin. Salasanat kyllä muistan.

Elämän tarkoitus on siis hyvä olla niistä lähtökohdista, jotka on saanut. Elämä itsessään on lahja, eikä rikkaudet tuo hyvää elämää. Onnellisimmat ihmiset ovat köyhiä, jotka hoitavat omat asiansa. Elämän onni tulee pienistä asioista, ei ole mitään yhtä suurta, joka takaa hyvän elämän. Ja tietenkin huolehdimme heistä, jotka eivät pärjää, mutta vain omistamme. Afrikkalaiset hoitavat omat kansalaisensa, afgaanit omansa.

Suomen muka monikymmenkertainen vauraus on suurta näköharhaa. Meidän muka suuret tulomme menevät kalliiseen asumiseen, jatkuvasti kalliimpaan terveydenhoitoon, turhaan byrokratiaan ja hyvänä olemiseen kaikkialla maailmassa. Rahaa jaetaan holtittomasti sinne tänne, Kreikkaan, Afrikkaan, Afganistaniin, Nicaraguaan, EU:lle. EU-virkakoneisto on turhuuksien turhuutta. Sieltä voidaan helposti lopettaa puolet viroista eikä se tuntuisi missään, paitsi että direktiivejä tulisi vähän vähemmän. Juuri nämä tuhon airuet vaativat itselleen suurta palkkaa ja eläkettä. Kehtaavatkin.

Kehitysapu on toinen tuhoisa kankkulan kaivo. Viemme ihmisiltä oikeuden itse rakentaa elämäänsä eteenpäin. Tavoite 0,7 prosentin määrästä on aivan sairas, koska sitä mitataan velaksi rakennettuun bkt:hen. Ja sen päälle tulevat Afganistanin sotarahat, maahanmuutto, EU-nettomaksaminen, ulkomaalaisten ilmainen opiskelu, Kreikan tuet. Tosiasiassa jaamme kehitysapua eri muodoissa ehkä jo 5 % oikeasta BKT:sta eli velanotosta puhdistetusta. Mutta jatkuvasti ruikutetaan lisää.

Jos epäilette sanomaani, lukekaa Iltalehden blogeistani juttu ”Dollarilla päivässä”. Niin me elimme 50-luvulla ja oltiin onnellisia.

Juttelin tänään puistossa isoäidin kanssa, jonka tyttären pikkutyttö halusi tulla joulupukin syliin. He ovat köyhiä, mutta elämäänsä tyytyväisiä. Jos menen Mikkelin torille istumaan, kuulen vain valitusta. Myös omasta suustani.

Eli edessämme on nykyisenkaltaisen elintason lasku, mutta kun se hoidetaan taitavasti, se on samalla myös matka parempaan elämään.

Tässä meni iltapäivän siesta. Toivon kirjoittamastani muutamia kommentteja fb-ystäviltäni, jotka matkaani seuraavat.

Anne ”Kiva että löysit Santa Cruzin positiivisemmankin puolen, puistot ja kivat ruokapaikat. Kun on kaukana kotoa ja omista ympyröistä näkee asiat varmasti laajemmin. Aika moisia seikkailuja ja kokemuksia, joista voi sitten ammentaa täällä pohjolassa. Onnea matkallesi, sitä on hieno seurata :)”

Mia ”Älä mieti siellä lomalla työasioita, vaikka niitäkin on kiva lukea,olet niin viisas. Matkakertomuksia on niin kiva lukea,ihania tarinoita. Mielenkiinnolla niitä luen. Mukavaa, lämmintä ja rentouttavaa lomaa sinulle.”

Pauli ”Mia, olet ihana kun kannat huolta minusta. Mutta jotenkin se poliisikohtaus puhdisti pääni. Näin asioista uusia näkökulmia ja se isoäidin kanssa keskustelu loksautti paloja paikalleen. Sain energiapiikin tapauksesta. Olin pakko kirjoittaa kaikki muistiin. Oivallus, että bolivialaiset ovat tänään onnellisempia kuin kreikkalaiset, vaikka ovat paljon köyhempiä, ei olisi tullut Suomessa. Kreikkalaiset olisivat tänään ihan tyytyväisiä elämäänsä, jos koskaan heille ei olisi annettu velaksi ylimääräistä. Ihan sama se on meillä suomalaisilla. Olemme rakentaneet savijaloille hyvinvoinnin harhan.”

Riku ”Pauli löytää tien. Tai tekee sen. Tsemppiä!”

Viru aeropuerto, Santa Cruz

21. joulukuuta 2012

Täällä istun toimivalla ja siistillä lentokentällä ja odotan lentoa La Paziin. 80 euroa ylellisyydestä, ettei tarvitse mennä bussilla hitaita vuoristoteitä. Mitä sen jälkeen, on arvoitus itselleni. Yritin keksiä laivareittiä Titicaca järven yli Perun puolelle, mutta sellainen on tai ei ole. Pitää kysyä paikan päällä.

Ylellistä on myös olla perillä jo klo 15, joten kerrankin voi rauhassa miettiä, minne menee yöksi nukkumaan.

Santa Cruz jäi lopuksi paljon plussan puolelle. Ruoka jäi yksipuoliseksi. En ole löytänyt bolivialaista ruokaa tarjoavaa paikkaa. Täällä on kanaa, kanaa ja kanaa. Kanan kera jäähtynyttä riisiä ja vanhentuneita ranskan perunoita. Hedelmillä on tullut elettyä, mikä sinänsä on hyvä asia.

Santa Cruzissa kohtasi sellaisen elämän, mitä olin mielessäni kuvitellut. Siksi siitä ei ole paljoa kerrottavaa, koska kaikki oli niin tavallisen rauhallista. Olen ollut nyt 15 päivää matkalla, eikä kertaakaan ole kadulla tullut tilannetta, että olisi ollut todellista aihetta pelätä. Pelätä ihmisiä. Paitsi noita 4 poliisia.

Pelkäsin kyllä moskiittoja yöllä bussia odottaessani. Ja käärmeitä kuun valossa kulkiessani. Mitä on oikeastaan pelko. Ei sellaista ole. On vain varuillaan oloa, joka vie osan matkan viehätyksestä. Minua on varoitettu Paraguaysta ja Boliviasta, mutta yhtä hyvin minua pitäisi varoittaa kulkemasta illan tullen Helsingin rautatieaseman tienoilla kulkemista.

Otin taksin lentokentälle. Sen olisi pitänyt olla 3-4 euroa, mutta oli 7. En alkanut kiistelemään. Matka oli kuitenkin pitempi kuin Helsingin keskustasta Helsinki-Vantaalle. Taksi ajoi kuin heikkopäinen. Katsoin mittaria ja se ylitti välillä 130 km tunnissa. Ja samalla mies puhui taksipalvelun mikrofoniin. Kaupunkialueellakin mentiin lähemmäs sataa.

iPad on tehnyt matkasta ylellisen. Ei enää nettikahviloissa notkumista, ei minikokoisen näppiksen kanssa nyhjäämistä, on äät ja ööt. Saa hoidettua pankkiasiat, puhelut, yhteydenpidon Suomeen. On kunnon näyttö. Kaikki yhden napinpainalluksen päässä. Hotelleissa on wifit melkein kaikissa, vaatimattomissakin. Kun 22-23 jälkeen ei kannata kaupungeissa kulkea yksinäisen miehen, eikä siihen aikaan nukuta, niin iPad mahdollistaa selvittämisen, mihin seuraavaksi.

Soitin illalla Suomeen skypellä 40 minuutin puhelun matkapuhelimeen. Se maksoi vain 5 euroa. Melkein vähemmän kuin soittaa Suomessa moneen suomalaiseen numeroon.

Lentolippua en saanut tilatuksi, koska paikallislennot olisi pitänyt maksaa jollain Western Union talletuksella, jotin otin vain taksin ja katsoin, mihin se riittää. Lentoasemalla sekoilin. Vaikeinta oli ymmärtää airport tax, kun neito sanoi että minun pitää mennä airport taxiin. Sanoin, että minähän tulin taksilla, miksi menisin taas taksiin. No se olikin vain 2 dollarin lentokenttävero palvelutiskillä, jonka nimi oli Airport tax. Tyttö sanoi iin perään. Saisivat tuoda sellaisen takaisin Suomeen. Se on paljon fiksumpi vero kuin arvonlisävero kohtaantumisen oikeudenmukaisuudessa. Sekoiluni sai kivan lopun, kun pyysin anteeksi, mutta olen joulupukki ja kaikki maat eivät ole vielä tuttuja. Kaikki nauroivat tiskin toisella puolella.

Apple on vaikuttanut elämääni olennaisesti. Olin Suomen ensimmäisiä Mac käyuttäjiä 1985 ja Macin excel antoi ylivertaisen tuottavuusylivoiman töissäni. Procountorin tekemisen takia tuli syrjähyppy PC puolelle. PC puoli ei ole montakaan todellista innovaatiota tuottanut. Sellaista, joka on omaan elämääni vaikuttanut.

Wautsi aivan ihana La Paz

21 joulukuuta 2012

En ole koskaan ollut näin ihanassa paikassa. La Paz. Nyt matkani vasta alkaa.

Minäkin sain valkoisen joulun, sillä kentältä miltei samassa tasossa siintävät lähivuorten huiput ovat lumesta valkoiset.

Lentokoneesta tultuani oli ensimmäinen reaktio, onpa viileää. Sen jälkeen tunsi, kuinka hengitys ei ole normaalia. Tämä on niin korkealla, että ilma on ohutta. Nyt ei sitten revitellä kaupungilla. La Paz on maailman korkeimmalla sijaitseva pääkaupunki. Korkeutta on 3640 metriä.

Vaan eipä muutenkaan. Tässä kaupungissa ei ole mitään muuta kuin ylä- ja alamäkeä. Mitenkä tuo lentokenttä on voitu rakentaa. Jos sekin on ylämäkeä, jossa toiseen suuntaan on alamäkeä. En huomannut tarkkailla laskeutumista.

Reppu oli tullut turvallisesti perille. Menin airport taxiin, joka ei ollut lentokenttävero vaan VW Kleinbuss, jossa kassit heitettiin katolle ja kleinbuss täyteen ihmisiä. En suostunut laittamaan reppua katolle, kun mitään kiinnityksiä ei ollut, joten jouduin ahtautumaan paikalleni reppu sylissäni. Onneksi paino on pudonnut jo sen verran, että mahduimme.

Bussipoika otti rahaa 4 bolivianosia, joka on jotain 0,45 euroa. Tultiin vain alaspäin. Pitää olla hyvät jarrut. Tultiin aukealle, ja poika sanoi, että tässä on lähellä hotelleja. Pois bussista ja heti alkoi latinalaisen musiikin riemu. Aukealla oli 4 miehen orkesteri soittamassa ja sadat ihmiset kuuntelemassa.

Ensimmäinen vastaantullut hotelli oli 4 tähden hotelli. Menin sisään. Aivan lumoava vanha hotelli, jossa ainakin osa seinistä on parisataa vuotta vanhoja. Yhden miehen huone maksaa vain 44 euroa. Tännehän minä jään.

Lähdin heti tutustumaan kaupunkiin. Hotellini kadun hotellinpuoleinen tie vie alaspäin, ja taaimmainen ylöspäin. Sitten niiden välissä on leveä jalankulkijoiden katu, jossa myös ylös- ja alaspäin vievät jalkakäytävät ja vielä keskellä tosi kaunis leveä kaista, joka ei vie minnekään. Se on huolella ylläpidetty puisto-osuus puineen, kukkineen ja hoidettuine nurmikkoineen. Aivan fantastista sanoisi Katainen.

Lähdin kulkemaan alaspäin. Kello oli jo 18, joten voisin käydä syömässä. En löytänyt mielessäni kuvittelemaa paikallista ruokapaikkaa, joten menin viiden tähden hotellin kymppikerroksessa ylimpänä olevaan ravintolaan. Kello oli 19 ja olin ainoa asiakas. Näköala aivan huikea, koska ulkoseinät olivat kaikki lasia. Koko illalliseni ajan taustalla soi beatles-musiikkia. Jos ei soiteta bolivialaista lattarimusiikkia, niin tämä on kyllä kaikkein paras vaihtoehto.

Söin alkukeittona bolivialaista kansankeittoa. Annos oli turhan iso. Ja pääruoaksi kalaa, joka oli saatu Titicata-järvestä. Mainio illallinen. Ja hinta vesineen 12 euroa. Jossain mättää. Valuuttakurssivirhe ei selitä kaikkea.

Viiden tähden hotelli on hieno, mutta missään tapauksessa en vaihtaisi omaa vanhaa elettyä elämää henkivää neljän tähden hotelliani siihen, vaikka hinta olisi sama.

Minulla oli niin hyvä olla, että ensimmäisen kerran matkan aikana tuli olo, että olisipa ihana jakaa tämä ilta jonkun suomalaisen naisen kanssa. Mutta ei kukaan nainen, tuskin kukaan minun ikäiseni mieskään, lähde tällaiselle reppumatkalle. Siksi on toivottava, että joku paikallinen englanninkielen taitoinen tulee seuraksi myöhempinä päivinä.

Yksinkulkijan olo on hetkittäinen yksinäinen, mutta silti yksin kulkeminen on antoisampaa. Elämän sattumuksia ja kohtaamisia paikallisten kanssa ei tule, jos kulkee jonkun kanssa yhdessä. Jos nukuttaa pitempään, yksin kulkija voi nukkua vaikka kaksi päivää. Ei ole neuvotteluja siitä, mitäs tänään syötäisiin. Kun matkassa on heikot hetket, kuten minulla matkalla Paraguayusta Boliviaan, ei ole ketään, jolle päivittelisi kuinka kurjaa voi olla. Jos ei voi jakaa hyviä hetkiä, ei myöskään voi tartuttaa huonoja fiiliksiä. Kun ei tiedä mihin menee, voi mennä vääriin paikkoihin, mutta siitä ei voi syyttää ketään. ”Miksi Sinä tänne halusit” on kysymys, jota ei pidä koskaan lausua reppumatkalla.

Soitin ennen raitille lähtöäni yhden joulutervehdyksen Suomeen. Langan päässä ollut sanoi, että nyt äänesi nauraa ja naurat ääneenkin. Onko tosiaan tapahtunut jotain ihmeellistä poliisiepisodin jälkeen. Ei ole vielä tapahtunut mitään ihmeellistä, mutta väreilyä alkaa olla ilmassa.

Täällä on autoja aivan liikaa kuten oli Santa Cruzissakin. 12 eurosta pitää ostaa raaka-aineet ja rahoittaa tilat. Sitten tarvitaan tarjoilijan, kassan ja kokkien palkkarahat. Siitä jää kullekin niin vähän, ettei mitenkään voida ostaa autoa niillä rahoilla, ja autot olivat länsimaisia.

Vielä oli jäljellä illan cappuccino-hetki. Alkoi tulla vähän vilpoista, koska minulla oli vain t-paita ja shortsit. Asteita 12. Ihmisten yleiskuva on tummanpuhuva, koska kaikilla on ulkotakit päällä. Suomi poika ei takkia tarvitse.

Minulle tuli monta kysymystä selvitettäväksi tämän pysähdyksen aikana

Huomenna menen parturiin, en anna muuta kuin tasoittaa muutaman millin verran hiuksia ja partaa. Sitten laitan punaisen paidan päälleni. Ja puhtaat shortsit, joka on vielä repussa matkassa. Ja käytetyistä ne joita en ole heittänyt pois, laitan pesulaan.

Mikään turistipaikka tämä ei ole. Voi olla, että paikalla on naapurimaiden turisteja, mutta eurooppalais- tai pohjoisamerikkalaistaustaisia en ole noteerannut, enkä joka paikassa olevia kiinalaisiakaan. Myös siksi tämä on paikka minun makuuni.

Oli inka-haat ja menin kirkkoon kuokkimaan. Naisten asut saivat minut hempeäksi. Eikä selvinnyt onko moninkertainen vaatekerta. Kirkon portailla oli nainen, joka myi kukan terälehtipusseja. Niitä siroteltiin morsiusparin ja heidän vanhempiensa päälle. Tosi kaunis tilaisuus.

Tämä on yleiskuvaa kaupungin profiilista. Otin iPhonella monta kaupunkikuvaa, mutta en saa niita talla windows koneella facebookiin. Enka onnistunut tekemaan kansiota La Pazin kuvista. Ehka toisella koneella. Nyt lahden illalliselle.

La Paz

22-23 joulukuuta 2012

La Pazin kaupunkimatkailu ei ole helpoimmasta päästä. Vuorenrinteille rakennetut kadut ovat jyrkkiä. Alaspäin kävellessä joutuu jännittämään, ylöspäin ei ole helppoa, koska ilman ohuus vaikeuttaa hengittämistä. Silti halusin nähdä kaupunkia eri suunnilta.

Minulla on kummallinen viehtymys hääjuhliin matkoillani. Afrikan matkallani olin vieraana masai-häissä. Täällä oli kirkossa inka-häät. Menin pokkana jonon hännille. Otin muutamia kuvia, koska nämä inkanaiset olivat aivan mahtavan oloisia juhlavaatteissaan. Masai miehillä oli häissä juhlakeppi, täällä naisilla oli juhlahattu. Kirkon edessä joku nainen myi pussitettuja kukan terälehtiä. Hänellä oli niitä isot laatikot. Häävieraat heittivät kukan lehdet hääparin päälle samaan tapaan kuin riisiä heitetään. Täällä terälehtisateeseen pääsivät myös morsiusparin vanhemmat.

Täällä on paljon kerjäläisiä. On aika surkeaa katsoa etenkin illalla kun äidit pitävät helmoissaan 3-4 lasta ja kerjäävät heille elantoa. Pakko olla kylmä ja jättää antamatta. Santa Cruzissa ei kerjäläisiä ollut. Roomalais-katolinen uskonto pitäisi muuttaa radikaalisti. Ehkäisy- ja aborttikielto on aivan sairasta, koska maapallo täyttyy ihmisistä. Miksi jokaisen kerjuulla elättävän naisen tulee ottaa vastaan jokainen lapsi, jonka hänen elämäntapansa hänelle tuo.

Miksei tästä voida keskustella. Ei kenelläkään voi olla ihmisoikeutta hankkia niin paljon lapsia kuin lystää. Eikä syntymätön lapsi jonkun afrikkalaisen miehen siemennestevaiheessa ole elävä ihminen, jonka pitää päästä maailmaan.

Kaikki maailman hyvät tarkoitukset vesittyvät ihmisten paljouteen. Kehitysapu valuu kankkulan kaivoon. Ilmastonmuutos kiihtyy väen lisääntyessä. Luonnonvarat ehtyvät. Köyhyys lisääntyy. Kuitenkaan liian suuresta lapsimäärästä ei puhuta. Se on tabu uskontojen takia. Ei kellään voi olla oikeutta hankkia 10-15 lasta ja sanoa, tässä he ovat, elättäkää. Helsingin kaupunkikin rakentaa yhä suurempia asuntoja, jotta kaikki sossun rahoilla elävät suurperheet saisivat lisää tilaa. Annetaanko näille naisille ja heidän miehilleen sanallakaan ehkäisyvalistusta ja perheneuvontaa?

Huomasin että Suomessa uusin ajattelijamme Vartiainen on kirjoittanut siitä kuinka väkimäärän kasvu luo työpaikkoja. Siksi maahanmuutto on tärkeää Suomelle. Tohtorismies on teorioineen oikeassa. On selvää, että miljoonan ihmisen yhteisössä on enemmän työpaikkoja kuin tuhannen ihmisen yhteisössä. Olennaista on kuitenkin se, kuinka suuri osa kansakunnasta elättää itsensä ja kuinka monta hänen on elätettävä siinä sivussa. Ja tässä matematiikassa jollain maahanmuuttokoordinaattorilla ei ole aidosti työpaikkaa, vaan hänkin on elätettävien joukossa.

Sunnuntaiaamu oli aivan ihastuttava. Kuljin kaupunkia syrjemmälle, mutta korkeuksiin en jaksanut mennä. Aloin miettimään, mistä tänne kaukana kaikesta on tullut työpaikkoja. Täällä vuorten korkeuksissa ei ole luonnon rikkauksia, täällä ei voi olla teollisuutta, maataloutta ei voi harjoittaa. Mistä nämä ihmiset elävät. Turistit tuovat rahaa, mutta heitä näkee vähän.

La Paz. Tämä jalankulkijoiden ylikulkusillalta otettu kuva kaupungin silhuetista kertoo hyvin sen, että asuntoja on rakennettu taivaaseen asti. Kun talot loppuvat, alkaa taivas.

On joku perusmoottori, joka käynnistää 800.000 asukkaan elinmahdollisuudet. Onko se valtion verorahoilla ylläpidettävät sotilaat ja pääkaupungin virkamiehet. En pohtinut, mistä he sitten saavat rahansa. Näistä palkoista kuitenkin alkaa murujen virta, joka mahdollistaa sankan yksinyrittäjien joukon. Täällä on katukaupustelijoita, pieniä kioskeja, pieniä kauppoja ja kauppiaisrakennuksia, joissa kauppiaita on satoja. Sitten erilaisia ravintoloita on pilvin pimein. Ne luovat myös työpaikkoja. Onko siis kuitenkin mahdollista elättää kansa pesemällä toistensa paitoja. Ei toki, mutta hokeminen työ on kaiken vaurauden perusta saa La Pazissa aivan uuden perspektiivin.

La Pazissa on paljon kengänkiillottajia. Monilla nuorilla on kasvot peittävä musta naamari. Onko se häpeää työstään vai joku mainoskikka, en tiedä. Eräs vanhempi kiillottaja otti housunlahkeesta kiinni. Hän oli hoksannut uusien tossujeni olevan Paraguayn hienon hiekan peittämät. Aivan hyvä idea saada jouluksi puhtaat tossut, joten annoin hänen puhdistaa 2 dollarilla tossuni.

Kengänkiillottajat tekevät tärkeää työtä. Aloin sunnuntaina katselemaan ihmisten kenkiä, ja kaikki olivat hyvässä kunnossa. Kengät kestävät kauemmin ja siten sekä kiillottaja että kenkienkuluttaja voittavat.

Poliiseja täällä on hirmuisesti. Olen miettinyt monessa maassa, että onko täällä niin paljon rikollisuutta, että tarvitaan paljon poliiseja. Vai onko täällä rauhallista sen takia, että poliiseja on niin paljon. Mielenkiintoinen kysymys.

Sunnuntaina soitin paljon puheluja Suomeen. Perheemme mökki Ristiinassa on täynnä väkeä, vaikka isäntä puuttuukin. Kännykän kautta saimme kuvayhteyden Ristiinan ja La Pazin välille. Tässä alkuperäisessä iPadissa ei ole kameraa, joten toisin päin kuva ei kulkenut.

Jouluaattona lähden Kimmon vinkin perusteella Copacabanaan, Titicaca järven rantakaupunkiin. Olin aivan ihastuttavassa bussilipun ostopaikassa, jossa myyjä osasi yhtä vähän englantia kuin minä espanjaa. Vaan siitä tuli mitä parhain yhteisymmärrys. Vaan edelleen ihmettelen. Matkatoimistossa tämä myyjä hoiti kärsivällisesti asiani, selvitti aikataulut ja hinnat. Toinen virkailija rahasti. Kaikki dokumentit tehtiin käsin, kalkkeripaperin avulla. Varmaan moni suomalainen nuori ei tiedä, mikä on kalkkeripaperi.

Minut haetaan hotellista bussiin. Bussimatka kestää 4 tuntia. Tarvitaan kuski, bussi ja dieseliä. Varmaan myös apupoikia bussissa. Ja lipun hinta 50 bolivianosia, eli 7 dollaria, reilut 5 euroa.

Matkatoimiston neito selvitti minulle järvimatkailun salat, joita en ollut onnistunut internetistä löytämään. Ei ole mitään Tallinnan laivoja Peruun. Copacabanaan mennessä ylitetään jollain lautalla kapea väylä ja sen jälkeen on tie avoin Peruun asti. Lauttamaksu on parikymmentä eurosenttiä. Tämän valtavan järven eteläosassa on iso lahti, jonka erottaa itse järvestä kapea väylä. Samanlaisia ylityksiä on Saimaallakin.

Maailmassa monta on ihmeellistä asiaa. Olin kuvitellut käyväni myös suolatasangoilla Bolivian matkalla. Vasta lauantai-illalla aloin selvittää, missä ne ovat. Aivan liian kaukana La Pazista ja Titicacasta. En minä ehdi millään nähdä maailman ihmeitä tässä elämässä. Aika paljon kuitenkin.

Nyt on sunnuntaipäivän siestan hetki. Kaikki on hyvin. Päätä huippaa vieläkin kun löin sen lentokenttäkleinbussiin mennessäni katon reunaan. Se on vieläkin arka. Mitään muuta kremppaa matkalla ei ole ollutkaan. Suomessa tänä vuonna vaivanneet yskä ja monet flunssat ovat muisto vain. Kyllä ihmisen krempat ovat paljon henkimaailman asioita. Ei pelkästään homeopaattiset pillerit voi saada viikkoja kestänyttä yskää katoamaan.

Näissä merkeissä jouluaaton aattoiltaa viettämään Suomessa ja minä tulen kuusi tuntia perässä.

Mamba-taiteilijan kommentti: Tero Vaara Nää Paulin matkapäiväkirjamerkinnät on aivan mainioita. Hyvää joulua sinne jonnekin!

Järvi on niin korkealla, ettei tänne millään saa suuria ihmismääriä asumaan. Paremmin turvassa ihmisiltä. Toivottavasti Talvivaara ei löydä vuorten rinteillä kultaa.

Copacabana, Bolivia

24.-25. joulukuuta 2012

Jouluaattoaamuna lähdin bussilla Copacabanaan, Titicaca-järven rantakaupunkiin. Pesulavaatteet oli tuotu klo 6 La Pazin hotelliin. Aivan hirmu iso pussillinen. Menin niiden kanssa huoneeseen ja huomasin, että yli puolet ei kuulu minulle lainkaan. Omat oli kaikki tallella siististi taitettuina. Vein ylimääräiset takaisin. Kenenköhän joulupuhtaat vaatteet lähtivät kulkurin tielle.

Vaikka hienossa hotellissa oli tähtiä 4, aamiainen oli hyvin vaatimaton. Sitä hoiti vain yksi nuori nainen, eikä hän ehtinyt millään kaikkialle. Sain jotain suuhun pantavaa, ja bussi tulikin minut hakemaan aivan ajallaan klo 7.30. Bussi haki eri hotelleista yksittäisiä matkustajia. Bussiterminaalista tuli iso joukko nuoria reppumatkalaisia mukaan. Alkuperäiskansaa ei ollut kuin kourallinen.

Titicaca-järven ylitys oli hauska. Matka oli sen verran lyhyt, että Seppo Räty heittäisi kiven rannalta rannalle, ainakin melkein. Bussi laitettiin yksin puusta kyhätylle lautalle ja matkustajat vietiin veneellä yli.

Perillä oltiin puolelta päivin. Ja mikä ihmeen kaupunki. Tämä on turistirysä, eikä mikään kaupunki. Sillä lailla kummallinen rysä, ettei täällä ole mitään turistille. Turistit ovat nuoria reppumatkailijoita, joille tämä on välietappi Bolivian ja Perun välillä.

Täällä ei ole mitään. On venematkoja kahdelle lähisaarelle. Olisin halunnut tehdä retken ayamara-intiaanien saarelle, mutta sinne ei pääse noin vaan, koska saaren ja asumisen alkuperäisyyttä vaalitaan. Vain ajoissa varattuja retkiä saarelle voi tehdä. Hyvä näin. Kyllä ihminen sen verran karmeaa jälkeä jättää turistimatkoillaan.

Otin parhaan hotellin, koska oli jouluaatto. Ja hintakin oli sen mukainen. Näin kalliisti en ole asunut vuosikymmeneen, siis paitsi Porissa. 90 euroa eka yö, ja toinen yö 70 euroa. Täällä on aivan hirmuisesti hotelleja ja hostelleja. Suurin osa näyttää aika rähjäisiltä ulospäin. Varmaan jokaiselle turistille riittää omansa ja olisi vielä varahotellikin.

Samoin ruokapaikkoja ja matkalippukojuja on jokaiselle omansa. Ei mitenkään voi riittää kaikille asiakkaita. Matkalippukojuja on niin paljon, että jokaiselle bussipenkillekin riittäisi omansa.

Asiakaspalvelu ei ole surkeaa, sitä ei ole. Yritin joulupäivän kunniaksi juoda päivällä cappuccinon ja ottaa sen kera omenapiirakan, kun sellaisia mainostettiin monissa paikoissa. Yhdessäkään paikassa ei ollut omenapiirakoita. Cappuccinoakaan ei saa, vaikka listalle niin lukee. Tulee mieleen Gdanskin hieno hotelli 80-luvulla. Siellä oli maailman hienoin ruokalista, varmaan ajalta ennen kommunismia Puolassa. Vaan mitään niistä ei ollut tarjolla.

Kahdessa paikassa olisi kuulemma ollut cappuccinoa. Menin pöytään istumaan. Ja minut unohdettiin täysin, molemmista läksin tyhjin käsin pois vartin odotuksen jälkeen. Ilmeisesti nämä ruokapaikat ja kahvilat eivät itsekään usko saavansa asiakkaita ja siksi he mieluummin nukkuvat siestaansa. Kadulla sisäänheitto kyllä toimii, mutta sen jälkeen ei ole mitään.

Aattona söin iltapäivällä pienen välipalan ravintolassa, joka osoittautui perheen olohuoneeksi. Samassa tilassa he söivät itse, hoitivat lapsensa ja tarjoilivat minulle pikku välipalan. Näin sen on oltavakin, koska tässä kaupungissa ei juurikaan ole asuinrakennuksia. Ihmiset asuvat työpaikallaan.

Täällä on samanlainen kaareva ranta kuin Rion Copacabana on. Hotellit ja ravintolat on rakennettu lähelle rantaviivaa. Välissä on tilaa kaupustelijoille, jotka ovat lähinnä venevuokraajia, jotka haluavat ihmisiä järvimatkalle. Ranta on epäsiisti, koska täällähän on aina kylmä, nytkin aamulla +8. Ei täällä kukaan ole bikineissä rannalla. Sotkuista rantaa liataan kaupungilta tulevilla putkilla, joista likavedet päästetään suoraan järveen. Samanlaisia turistirysiä on rakennettu Tansaniaan puhtaille järville.

Tuli huono omatunto, että täällä nyt minäkin sotken tätä ainutlaatuista 3,5 kilometrin korkeudessa olevaa järveä. Toivottavasti kalaverkot ovat kauempana rannoista.

Jouluillallinen hotellissa oli klo 20. Päätin mennä mukaan, kun kaupungin ruokapaikoista oli huonot kokemukset. Olisi pitänyt olla paikalla puolen tunnin marginaalilla. Minä menin vasta vähän ennen klo 21, koska iPhone osoitti kellon olevan tulossa 20. Ihmettelin asiaa ja vasta aamulla tajusin, että iPhone luulee minun olevan jo Perussa, jossa aika on tunnin perässä. Hyvä, että hoksasin, koska ostin bussilipun Arequipaan. Se on kilometrin alempana ja siellä on kansainvälinen lentokenttä. Jos olisin kulkenut Perun ajassa, olisi bussi jo kaukana kun tulisin terminaaliin.

Titicaca-järvellä ilta tulossa. Olisin mennyt uimaan kylmään veteen, mutta ranta tuoksahti, koska kaupungin taloista tuli putkia suoraan järveen. Tällaista tämä turismi on kaikkialla. – Joissain kartoissa järven nimi on Titikaka. Nimi on enne.

Jouluaattona tein vähän tiliä alkumatkasta. Jotenkin on mennyt pieleen tai sanotaan näin, että mitään suurenmoisia sattumuksia ei ole tapahtunut. Kauko-idän matkalla olin jo parin viikon jälkeen melkein naimisissa Laosissa. Afrikassa tapahtui koko ajan jotain hullua. Ja edellinen lattarimatka oli yhtä juhlaa. En ole löytänyt edes kauniita kukkia, joista 2003 matkan esimerkkeinä on FB-sivuillani lattarimatkan kukkakansio.

Mietin syitä. Olen 9 v vanhempi, ja se selittää mm. ohuen ilman kanssa taiteilun. Paraguay ja Bolivia ovat latinalaisen amerikan köyhimpiä maita, eikä täällä ole rehevää luontoa ja merta kuten edellisellä matkallani. Kun ihmiset sinnittelevät, joulu ei ole samanlainen juhla kuin rikkaammissa maissa.

Arequipa on Perussa, ja se on tuplasti vauraampi maa kuin Bolivia, joka on näistä köyhin. Argentiina, Chile, Uruguay, Costa Rica, joissa kaikki oli niin kivaa, ovat vauraita maita. Ecuadorkin paljon vauraampi kuin Peru, siellä taas parasta oli viidakkomatkat. Vaan en mene niihin samoihin paikkoihin takaisin, koska hyvä olo on aina sattumuksista kiinni, eikä samoja sattumuksia tule ihmisen kohdalle.

Aina ei voi onnistua matkustelussa. Silti tämäkin matka sopii minulle paljon paremmin kuin ne tavanomaiset matkatoimistojen tarjonnat Kanarian saarille, Kreikkaan ja Thaimaahan. Monille ne ovat iloisia hetkiä pois Suomen arjesta. Sitä paitsi. Kaikki voi muuttua yhdessä hetkessä. Koskaan ei tiedä, mitä tapahtuu tänään tai huomenna. Uuden vuoden karkelotkin ovat edessä. Ainakaan ne eivät ole yhtä kylmät, kun olin Seoulissa 2009 uudenvuodenjuhlissa shortseissa ja ulkona Suomen pakkaslukemat, jotain miinus 13. En ollut sellaiseen varautunut lainkaan ja Koreasta ei saanut minunkokoiselle miehelle mistään housuja. Vaan lämmin oli silloinkin, kun ulkotilaisuudessa väenpaljous oli niin suuri, ettei ihmisten väliin mahtunut pakkasta.

Matka jatkui Peruun, Arequipaan.

Bolivia sävähdytti. Siellä monet isät elättävät perheensä kenkien kiillottamisella – työllä, jolla Suomessakin elettiin 1950-luvulla. Kirjoitin siitä Iltalehden blogin.