Tahiti (Ranskan Polynesia)

Tahiti on Tyynellämerellä sijaitsevan Ranskan Polynesian suurin saari. Ranskan Polynesiassa asuu 288.000 asukasta. Tahitilla asuu noin 190.000 ihmistä, joka on noin 69 prosenttia Ranskan Polynesian väestöstä. Tahitin korkein kohta on 2.241 metriä merenpinnasta. Ranskan Polynesian pääkaupunki Papeete sijaitsee Tahitin luoteisrannikolla. Tahitilla käytetään sekä tahitin että ranskan kieliä. Matkailu on merkittävä elinkeino.

Pauli on paikassa Papeete – Tahiti

3. helmikuuta 2016 · 

Tahiti tiistai

Lähdin tiistai-iltamyöhään Tongalta ja heti keskiviikkoaamulla Tahitille. Ja nyt olen tiistaina täällä. Luulin säästäneeni yhden päivän hotelleissa notkumalla kentällä. Vaan tuli lisävuorokausi Tahitilla. Maapallo on pyöreä. Nyt Suomessa keskiviikko ja minulla tiistai. Kellot samoissa viisareissa.

Tuo Aucklandin kentällä yön vietto on oikeastaan kiehtovaa. Ensin meni 2 tuntia yöllä tullissa. Täällä Uudessa Seelannissa tosissaan estetään haitallinen maahanmuutto. Sitten uudelleen kirjaus. Yöllä kentällä on lähinnä nuoria reppumatkalaisia. Olen oppinut nukkumaan istuen missä vaan. Nyt nukuin sekä koneessa että kentällä. Tärkeä taito matkailijalle. Kaikki kentän kahvipaikat auki koko yön.

Papeete 

(3. helmikuuta 2016) 

ja Moorea 

(4. helmikuuta 2016)

Kaksi tiistaita oli ehkä liikaa

Tahiti on enemmän kuin Ranska. Täällä puhutaan aika vähän englantia. Turistit tulevat enimmäkseen emämaasta ja ehkä siksi ei ole tarvinnut englantia opiskella. Englantia ei näe edes opasteissa, eikä Tahiti tällä viikolla-esitteissä. Jopa turisti-infossa oltiin pihalla, mutta sieltä sitten löydettiin kuitenkin yksi englanninkielen taitoinen.

Tahitissa alkaa olla kävelijälle liian kuumaa jo klo 10 aamulla. Iltapäivä on aika rankka. Auringossa on 33-34 astetta ja täällä se tuntuu, toisin kuin Afrikassa.

Moorea on saari 15 km ja puolen tunnin laivamatkan päässä pääkaupunki Papeetesta. Olin siellä torstain. Jätin toiveikkaana aamiaisen Mooreaan ja lähdin liikkeelle jo 7 jälkeen aamulla. Mutta satama oli kaukana ei missään. Saaren ympäri menee tie, ja lähdin oikealle. Kun kahteen suuntaan ei voinut mennä. Vaan ei tullut mitään, ei kauppaa, ei hotellia. Rantaviivakin on aika täyteen rakennettu omakotitaloja, ja kaikki aidattua, joten kulkuri ei juurikaan pääse ihastelemaan jumalaisen kaunista rantavettä.

Ajattelin, että täytyyhän täällä elämää olla, Ja kuljin ja kuljin. Tuli joku rikkaitten lomaparatiisi lopultakin. Ei täällä muita olekaan. Säännöt ovat tiukat, koska en ole 300 euroa yöstä maksava asiakas, ei minulle voida tarjoilla ruokaa. Neito sentään täytti vesipulloni. Hän antoi reppanalle, joksi kai minut katsoi, kun niin varoitti helteessä kävelemisestä, omenan. Hyvä se olikin, oltiinhan rikkaitten paikassa.

Ja tilasi taksin, sillä jonkinlaiseen kyläkeskukseen olisi ollut hänen mukaansa kaksi kertaa pitempi matka, jonka olin kävellyt. Itse asiassa se oli 3 kertaa kauempana. Takaisin tulinkin bussilla. Piti varmistaa minne bussi menee, eikä kuski ymmärtänyt sanaakaan englantiani. Sitten keksin Kaurismäen leffan Havre, ja sitten oltiin samaa mieltä matkasta.

Kyläkeskus, neito sanoi shopping centeriksi, oli mitä oli. Kolme pankkia, posti, pari ravintolaa, turistikrääsäkauppoja. Aamiaisen sain sitten puolen päivän jälkeen.

Moorea on kyllä hieno saari, mutta luonnonkauniit paikat ovat korkealla, yksi yhdessä paikassa, toinen toisessa paikassa. Vuoren seinämät ovat jyrkät. Ei minusta ollut hienojen paikkojen etsijäksi helteessä. Turistit vietiin paikkoihin autoilla, ei niitä kukaan muukaan patikoinut. 10 astetta kun olisi ollut vähemmän, olisin ainakin kahteen mennyt.

Paikallisten mukaan Moorea on kauneinta Tahitia. Rantavesi on upean monivärinen. Niitä vuoriston kauniita paikkoja en päässyt näkemään.

Keskiviikkona tein sen, mitä en ole koskaan elämässäni ennen tehnyt. Nostin Papeetessa metelin ruoasta. Teki päivällä mieli suolapalaa ja menin ihan kivan oloiseen paikkaan, ja tilasin cappuccinon ja voileivän. Voileipään kuului ranskalaiset, joita en olisi halunnutkaan ja ne olivat jonkun kattilan pohjilta rupuset. Katsoin, että paikalliset saivat paremmat ranskalaiset. Kun cappuccino ei koskaan tullut, menin maksamaan ja otin perunat mukaan kassalle. Puhuttiin eri kieltä, mutta selväksi tuli, etten suostu maksamaan tästä ruoasta. Tarjoilija heittäytyi ilkeäksi ja löysin taskustani setelin, joka oli puolet leivän hinnasta. Jätin tiskille ja sanoin, että tämä on aivan liikaa. Ja kas kummaa, ei tullut edes morkkis.

Illalla istuin rantabulevardin kahvila-ravintolassa, söin salaattia ja kuuntelin live orkesteria, 2 soittajaa ja yksi naislaulaja. Laulut olivat 60-luvun nuoruudestani ja yritin arvailla, mitä laulut ovat olleet Suomessa. Mm. Laila Kinnusen lauluja kuulin. Yllätys minulle oli, että Tunturin pieni kukkanen onkin alunperin ranskalainen Petit fleur.

Lento lähtee sunnuntaiaamuna. Siihen olisi vielä kaksi päivää. Jos tiistai ei olisi mennyt tuplana, olisi yksi. Juuri nyt tuntuu, että yksi riittäisi tänne. Ehkäpä tästä aamu iloksi muuttuu.

Kello on 23 ja asteita 29.

Päivi: Upeita kuvia, tahtoo lisää! Niin ja hyvä matkakertomus, mielikuvitukseni lähti taas laukkaamaan.

Ari: Ja minä kun luulin olevani onneni kukkuloilla tänään Hakunilan laduilla, kun ei juurikaan lipsunut vaikka oli suojakeli +- nolla. Kyllä kapsahti äijä katajikkoon kun näitä kuvia katselee. Kyllä Sinulla menee äijemmin !

Pirkko: Ihania kuvia taas. Kiitos Pauli.

Paula: Kyllä!! Olen tykännyt kuvistasi ja mielenkiinnolla seurannut matkaasi!! (y) (y) Ihailen seikkailuhenkisyyttäsi!! Olen lukenut kuvauksiasi ja nähnyt sinut sieluni silmillä paikan päällä….

Päivi: Paula, veit sanat suustani. Ja tervetuloa kotiin Pauli.

Pauli on paikassa Les Jardins de Paofai. 6. helmikuuta 2016 · Papeete, Windwardsaaret, Ranskan Polynesia · 
Tässä on aitoa lähimmäisen rakkautta. Laitapuolen kulkija on tehnyt koiraäidille pahvilaatikosta suojan helteeltä. Koiran pennut haluavat nähdä heti maailmaa. — iltakävelyllä. Enkä saa salamaa pois.

8. helmikuuta 2016 · 

Lentomatka on aina yllätyksiä täynnä – kokemuksia matkoja suunnitteleville

Faa´an kentällä Tahitissa

Olen oppinut että aina pitää lentokentälle ottaa marginaalia. Tänään se oli tarpeen, sillä tiskillä selvisi, ettei minua päästetä koneeseen, koska minulla ei ole USAn viisumia. Sähköisessä lipussa ei ole mitään merkintää siitä, että kone tekee välilaskun Los Angelesiin. Eikä minulla ole koskaan ollut välilaskua varten viisumia. Konekaan ei vaihdu.

No viisumin hakuun. Sitä varten Faaan kentällä (totta 3 aata) on tiski, jossa oli mies, joka ei tehnyt muuta kuin osoitti pcn, jolla hakemus tehdään. Eteeni kiilasi vanhus, joka oli täysi tumpelo koneen kanssa. Hän pakersi oman visansa kanssa 45 minuuttia. Ipadilla hakemusta ei voi tehdä väitti tiskin toimeton mies. Eikä verkkoa ollut. Vain yksi kone visa-hakemuksia varten!

Olisin jäänyt koneesta, jos olisin tietokonetumpelo. Minultakin meni 18 minuuttia. Pari minuuttia meni @-merkin hakemiseen. Näppisyhdistelmä oli tosi outo. A oli ylärivillä jne. 6-sivuinen nettilomake ja vielä seitsemäs, jossa kysyttiin osa tiedoista uudestaan. Piti kertoa haudassa olevien isän ja äidin nimet ja paljon muuta. Lopuksi 14 usd nettimaksu.

Olisiko systeemi havainnut että olen suomalainen terroristi jota ei saa päästää koneeseen. En usko. Lipputiski kuitenkin tiesi että nyt minulla on visa.

Jos olisi jäänyt aikaa, olisin kumartanut Mekkaan. Nurinpäin. Sillä tästäkin rituaalista saamme kiittää muslimeja.

Los Angelesin kentällä

Menen samalla koneella Tahitilta Pariisiin. Mutta Losin kentälle on järjestetty kahden tunnin performanssi muslimien kunnioittamiseksi. Piti mennä pois koneesta USAn syynättäväksi. Hirmuinen jono, jotta pääsi keskustelemaan robotin kanssa. Se syynäsi passin, sormenjäljet ja otti kuvan. Koneen antaman liuskan jälkeen vielä pitempi jonotus maahantuloviranomaisille. Ja taas kuvat, syynit ja nyt molempien käsien kaikki sormet. Sitten skannausjono. Kengät ja henkselit pois. Ja kaappiin, jossa joutui seisomaan kädet ylhäällä seinään nojaten kuin pahinkin rikollinen. Ja vielä käsin tehty skannaus. Missähän välissä olisin hankkinut pommin.

Muslimeilla on helppoa. Sana asylum avaa kaikki ovet. Mitään papereita ei tarvita. Valehdella saa kuinka paljon keksii tarinoita. Kaikki valvonta kohdistuu rehellisiin ihmisiin. Jotenkin mennyt usko länsimaisiin yhteiskuntiin. Naiiveja ja joukossa tyhmyys tiivistyy. Tarvittaisiin se lapsi joka sanoisi ettei keisarilla ole vaatteita.

Pariisi Charles de Gaullen kenttä

Heti kun pääsi koneesta ja halusi vaihtoon, oli taas riisuttava ja kaikki syynättiin. Sitten bussilla terminaalin vaihto ja taas kaikki syynäys vielä kerran.

Muslimeja varmaan naurattaa pitkään partaansa. Tämä kaikki moninkertainen syynäys tehdään heidän takiaan. Ja heillä on taikasana asylum.

Jos Suomessa vielä joudun syyniin, silloin kyllä pyllistän Mekkaan.

Tuo matkustajien ylenmääräinen kiusaaminen on turhaa, koska kaikkia sääntöjä on helppo kiertää. Kuten kenttähenkilökunnan auttaa asentamaan pommi tietokoneeseen. Minä tulin Helsingissä ajatuksissani väärästä paikasta pois, enkä saanut rakasta reppuani. Ei ollut mitään rehellistä keinoa saada reppua, takaisin ei päässyt, ja laukkujen vastaanoton kahdesta puhelimesta toisessa oli tyly ääni, ei kuulu meille. Ja Finnairilla oli nauhoite. Ei ollut muuta keinoa, kun vahtia, että joku tuli ulos oman laukkunsa kanssa ja samalla juosta häntä vastaan sisään. Ja sain reppuni, eikä kukaan kysellyt mitään.

Elämäni ylimääräisenä päivänä

6 helmikuuta 2016

Huomenna aamulla on herätys klo 5 aamulla ja muutamaa tuntia myöhemmin olen koneessa matkalla Suomeen. Koneen vaihto on Pariisissa maanantai-illalla ja Suomessa olen ennen puolta yötä.

Näin viimeisenä päivänä en halua/jaksa enää kävellä. Siksi istun meren äärellä varjossa, tuulisessa paikassa ja kirjoitan, mitä tuli matkalla koettua. Tämä päivä on minulle ylimääräinen, koska olin varautunut lähtemään jo tänään. Vaan sitten koin kaksi tiistaita, ensimmäisen Tongalla ja toisen Tahitilla. Siksi en oikein osaa tutkia saaren ihmeellisyyksiä. Ainakaan ennen iltapäivähelteen helpottamista.

Lähdin matkaan 18 joulukuuta, joten tämän reppureissun pituudeksi tulee 53 päivää, tai 54, miten tämän nyt laskee. Lasken näin, että lento lähtee 8.50, ja se on perillä Pariisissa klo 17. Tahitin aikaa klo 6. Lento kestää 21 tuntia. Enpä ole koskaan ollut koneessa noin pitkää aikaa, toivottavasti bensa riittää.

Tahiti on minulle 130. DX-kuuntelijan maa, jossa olen käynyt. Laskin tässä, että vielä on 98 maata jäljellä kun laskee mukaan erillisalueet Alaskan ja Kaliningradin. Kiire tulee tai sitten pitää olla äidin suvun geenit, jotta voin viimeiset maat käydä 100-vuotiaana. Ei se mahdotonta ole. Kun olin 30 v, olin käynyt vain Ruotsissa pesulassa kesän töissä ja nuo 129 maata ovat tulleet kaikki sen jälkeen.

Maiden laskeminen on siinä mielessä hassua, että laskemisen tarkoituksesta riippuen saadaan eri tulokset. YK:n jäsenmaita on 193, jalkapallon FIFA-maita 209 ja olympiakisoihin Lontoossa osallistui 204 maata. Lasken maikseni myös DDR:n ja Hongkongin, joissa olen ollut, vaikka maita ei enää ole. DX-maaksi lasketaan myös Hawaii (ollut) ja Alaska (en ole), koska ne ovat niin erillään emämaasta. On eri asia olla käynyt ”vain” New Yorkissa kuin NYCissä ja Honolulussa. En kuitenkaan laske maiksi osavaltioita, vaikka USA on tullutkin nähtyä vähän kaikkialta. Luennoimassakin olen käynyt Phoenixissa, Washingtonissa ja Palm Beachissa. Aika hyvin kansakoulun loppuun käyneeltä, joka kolmekymppisenä kuunteli hyvin englantia, mutta ei osannut puhua edes arkisia fraaseja.

DX-kuuntelu oli lapsuuteni internet. Oikeastaan se oli enemmän kuin internet, koska kuuntelu vaati kielten alkeiden opettelemista, antenniviidakoiden vetämistä ja radion virittelyä. Häiriöitä oli paljon, vuodenajasta riippuen ja Neuvostoliitto ja USA häiritsivät toisiaan ja samalla kaikkia. Piti miettiä kellonaikoja, koska öisin suuret eurooppalaiset asemat olivat hiljaa ja pienet maailman paikallisradiot pääsivät Suomeen asti. Nyt vain googlaa nettiradion ja se on siinä. Tärkeintä oli se, että pääsi tynnyristä kokemaan, että elämää on muuallakin kuin Hiiden kylässä. Varmaan niiltä ajoilta on minuun kasvanut kaipuu nähdä koko maailma.

Asiat myös yhdistyvät. Kun olin 14 v sain ecuadorilaiselta radioasemalta bambuisen soittimen. Se oli niin hieno, että jo silloin päätin, että käyn kiittämässä joskus asemalla paikan päällä. Ja tämä mahdollisuus tuli ensimmäisellä Etelä-Amerikan matkallani 2003. Lapsuuden aikainen studio oli museoitu, ja sain istua siellä juontajan tuolilla.

Maistani Islanti säilytti paikkansa ykkösenä, mutta Uusi Seelanti oli kyllä hieno maa, josta Suomi voisi paljon ottaa oppia. Maita ei oikeastaan voi laittaa paremmuusjärjestykseen, sillä Tongassa, jonka koin leppoisimmaksi maaksi, oli hyvä olla. Kuten myös Vanuatussa. Tonga opetti, että ihmiset voivat elää leppoisammin, asua upeasti pienissä omakotitaloissa ja olla kohkaamatta jokaisen teknisen vempeleen perään. Kuten myös krääsän.

Tonga tuo vahvistusta kirjoituksiini siitä, mihin Suomi on menossa. Hyvinvointivaltion olemme jo menettäneet ja tulevat sukupolvet tulevat elämään niukemmin kuin nykyiset. Maahanmuutto vauhdittaa Suomen alasajoa. Toki on helpompaa elää leppoisaa elämää kuin pudota siihen hyvinvointivaltiokuplasta. Mutta Siperia opettaa. Jos Venäjä hajoaa lisää, tulee sinnekin sitten mennä paikan päälle.

On ollut kiva kulkea tämä matka yhdessä lukijoitteni kanssa. En ole laskenut, mutta sormituntumalla arvioin, että eniten kirjoituksistani ja kuvistani on tykännyt Paula. Hänenkin veressään on kulkurin ja uteliaisuuden sielu, missä olemme samanlaisia. Olen saanut myös paljon yksityisviestejä ja Skype/Messenger on ollut paljon käytössä. Tämä on sitten tämän matkan viimeinen viesti. (Kirjoitin vielä tässä penkillä istuessani surullisen huolen Suomesta. Sinne palaaminen on nyt erityisen vaikeaa, koska emme pysty korjaamaan tilaa, johon Suomi on ajettu. Tekstin julkaisen Pauli Vantaalla ja täällä erikseen)