St Vincent & Grenadines
Reppumatkan edellinen maa Grenada – seuraava Barbados.
Saint Vincent ja Grenadiinit on pieni saarivaltio. Se kuuluu Kansainyhteisöön. Maa koostuu rehevän ja vuoristoisen pääsaaren lisäksi turistien valtaamista korallisaarista. Banaanit olivat aiemmin talouden perusta. Asukkaita on 110.000.
Torstai 23. tammikuuta 2020
Lento Grenadasta kesti puoli tuntia pikkukoneella. Niin pienellä, että minulla oli ahdasta kun viereisellä penkillä istui noin 30 vuotias nainen, joka oli paljon lihavampia kuin minä. Vertailin lennon aikana jalkojamme. Hänen jalkansa olivat paksut kuin hirrestä tehdyt.
Tullimuodollisuuksilla on helppo tuhota matkailijan fiilikset. Matkustajia oli vähän ja kaikki mustia, paitsi minä suomalainen. Muut pääsivät nopeasti tullista, mutta minä jouduin tiukkaan kuulusteluun. Miksi tänne, minne täältä, missä asun, kuinka monta päivää, onko ystäviä täällä, tulitko yksin. Finnairin paluulippu syynättiin tarkoin. Passi syynättiin sivu sivulta. Ja kuulustelu uusittiin. Paikalle kutsuttiin oikein iso herra, joka teki samat kysymykset vielä kerran.
Afrikkalaistaustaisten älykkyyden määrää on tutkittu ja aloin epäillä, että on niissä perää (olen toki miettinyt tätä monta kertaa jo Afrikassa). Mitä ihmettä ne minusta haluavat. Ja minne laittavat, jos en pääse maahan. Alistumalla tilanne vain pahenisi. Siksi sanoin, että OK. Minä jatkan matkaani seuraavaan paikkaan Barbadokselle. Päästäkää minut tilaamaan liput ja lähden seuraavalla koneella. Sen jälkeen poliisi löi leimat passiin.
Kaikkein paras selitys on rasismi. Täältä on alkuperäiskansa siirretty pois afrikkalaisten tieltä. Mutta koska vain valkoinen voi olla rasisti, ei sekään selitys toimi. Jos Suomessa mustia kohdeltaisiin näin, tulisi helvetinmoinen haloo, johon valtakunnan syyttäjäkin puuttuisi.
Taksimatka netistä katsomani paikkaan Sunburst´iin. Meni näppärästi, vaikka lentokenttä oli jo hiljainen. Yksi taksi oli odottamassa asiakkaita. Tiet olivat jyrkät ja mutkikkaat. Mutta tänne majapaikkaan nousu oli niin jyrkkä, että autollakin oli vaikeuksia päästä tänne. Huomasin sen konkreettisesti kun myöhemmin puuskutin majapaikkaan takaisin ruokakassi kädessä.
Täällä ei ole aamiaista, ei edes kahvilaa. Huoneissa on vedenkeitin ja teepusseja, joilla pitää pärjätä. Lähdin epätoivoiselle ruoanhakumatkalle. Löytyi leipomo, josta sain sämpylöitä. Ainoa ravintola oli kanahampurilaispaikkaketjun KFC, josta en kauheasti olisi tykännyt, mutta nälkä saa syömään vaikka vanhan hevosen, saatikka kanan. Ostin huoneeseen hedelmiä ja juustoa sämpylöiden päälle supermarketiksi nimetystä kaupasta. Ristiinan K-market on isompi tätä Superia.
Kirjoitin tätä klo 22 kun yön pimeydestä tuli musta mies koputtamaan ovea. Kun en avannut, koputti ikkunaan ja selitti jotain. Tosi kurja tilanne, ja saattoi olla oikealla asialla. Ikkunat olivat raollaan ja hyttyssuojat OK. Näytti, että vedän ikkunat alas. Ja sitten se höpötti jotain lisää. Huusin, etten avaa ovea ja mies lähti päätään pudistellen pois. Koska tämä on enemmänkin apartementos, ei täällä ole mitään respaa, josta voisi huutaa apua, jos tosipaikka tulisi. Puhelintakaan ei ole. Sain avaimet naiselta, joka tuli ulos ilmeisesti omasta kodistaan. Kun olisin tarvinnut apua, ei ovea avattu. En ole maksanut, joten kaipa joku minusta kiinnostuu.
Lähden aamusta kauemmas kävellen. Booking hotellivarauspalvelun mukaan jonkinlaiseen keskustaan olisi vajaa kilometri. Sen sitten näkee. Tämä oli taas näitä: vain 1 paikka jäljellä. En varaa hotelleja, ja luotan että aina pääsee jonnekin. Nytkin olisi varausraha mennyt kankkulan kaivoon, jos minua ei olisi päästetty maahan. En ole nähnyt muita hotellivieraita, joten yöksi pitää taas keksiä, minne piilottaa passin ja rahat. Ovessa on varmuusketju, mutta sen verran heppoinen, että hajoaa potkaisemalla.
—-
Sauli kertoi ruotsalaisten saaresta, jonne minun pitäisi mennä. Ruotsilla on täällä ollut siirtomaa ja se on välittänyt orjia. Kauppa toimi hyvin, koska ruotsalaisten välityspalkkiot olivat pienemmät kuin muilla. Humanismia oli jo ennen Olof Palmen aikaa. Saari oli noin sata vuotta ruotsalaisten hallussa ja siksi siellä on paljon ruotsinkielisiä katujen nimiä. Ja joku Kalle Jonsson voi hyvinkin tulla vastaan. Äät ja ööt ovat loppuneet kesken. Kun saaren kohtalosta pidettiin äänestys, vain 1 oli halunnut jäädä Ruotsin alaisuuteen. Ilmankos ruotsalaisilla on ikävä olo, jota hyvitetään elättämällä jokainen ulkomailta tuleva. Jos edes joku sattuisi tykkäämään ruotsalaisista muistakin syistä kuin ilmaisesta elannosta.
Sitä mukaa kun käyn uusissa maissa, tulee tietooni uusia maita. En saa urakkaani koskaan valmiiksi. Yritin auttaa itseäni, jospa maa ei olisi DX-maaluettelossa. Mutta onhan se siellä.
Ruotsin entinen siirtomaa Saint-Barthélemy on saari Karibianmerellä. Se on osa Ranskaa, ja on hallinnollisesti Ranskan merentakainen yhteisö. Saari sijaitsee noin 200 kilometriä Guadeloupesta pohjoiseen. Asukkaita on 10.000. Pääkaupunki Gustavia!
Terhi: Ei voi kuin hattua Sulle nostaa, olet Sä senverran kova jäbä. Ei minusta olisi tuollaisiin retkiin ikinä. Mut olisi jo aikoja sitten vangittu siellä jossain, olisin räyhännyt siihen malliin….. Kiitos taas hienoista kertomuksista, seikkailu jatkukoon!
Pirjo L: Oon lukenut kaikki postaukset mutta unohtanut kyllä tykätä… mielenkiintosta juttua! Mielenkiinnolla odotan mitä seuraa!
Saint Vincent & Geranides – Kingstown
Perjantai 24. tammikuuta 2020
Kun kulkee missä tahansa pitää aina olla mukana lappu tai millainen tieto tahansa siitä, missä asuu. Tänään kävi hassusti kun puhelinta ei ole, jolla voisi kertoa missä ollaan, apartementossa ei ole mitään lappua tai käyntikorttia osoitteesta ja ovet aina kiinni ja laitoin aamulla siivousvimmassa roskiin lapun, jonka näytin lentokentällä taksinkuljettajalle.
En luullut tarvitsevani, koska lähdin kävellen kaupunkikeskukseen, jonka piti olla lähellä. Kävelin ja kävelin, eikä mitään sellaista tullut vastaan. Tuli tienhaara vasemmalle tai suoraan kapeampaa tietä ylöspäin. Hyppäsin vasemmalle menevään pikkubussiin ja ainahan se jonnekin vie. Afrikkalaistaustaiset kuljettajat ovat suoraan sanottuna hurjia kuskeja. Kun menin Tansaniassa masaikylään savannilla taksille ja savanni oli sateen jäljiltä mutainen ja liukas, päästiin melkein perille. Kirjoitin silloin etteivät suomalaiset rallikuskit olisi selvinneet yhtä hyvin.
Mutta nyt vääntyi mies joka suuntaan. Mentiin hurjaa vauhtia ylöspäin mutkikasta tietä. Kun oltiin melkein ylhäällä, kuljettaja pysähtyi ja heitti minut ulos vastaantulevaan autoon kun ensin ei ollut ymmärtänyt mitä haluan. Ravintolan, ostoskeskuksen ehkä kahvilankin. Ei ottanut maksua. Uusi oli heittämässä minua ulos paikassa, josta lähdin, koska siellä oli kaikki muu (KFC) paitsi kahvila. Selitin, ei ei ei. Asun täällä. Jatketaan matkaa. Vieressäni ollut nainen tajusi, hän haluaa Kingstowniin. Pääkaupunkiin, jota en ollut noteerannut.
Eipä löytynyt taaskaan ravintolaa. Söin pahvimukista keiton jossain burger-ravintolassa koska en enää pysty syömään hampurilaisia. Ravintolan löysin, mutta se oli suljettu. Ja jonkun sportsbarin 4. kerroksessa. Toisessa oli laitekauppa ja halusin ostaa kameran. iPadilla saa kuvia, mutta ei sitä oikein pysty käyttämään ruuhkaisessa kaupungissa. Sold out. 3. kerros alkoi näyttää vähän hurjalta ja jätin menemättä baariin, jonka otaksuin kaljapaikaksi.
Täälläkin jalkakäytävät ja kaikki muukin on kuoppaista ja epätasaista. Pitää koko ajan katsoa mihin astuu. Päivä alkoi rasittaa ja päätin lähteä pois. Kysyin ekalta pikkubussilta meneekö tämä Seaburst apartementosin ohi. Kyllä kyllä ja minut heitettiin sisään. Täällä on kova vauhti koko ajan, eikä pysäkeille jäädä ihmettelemään. Tämä oli vielä hurjempi kuski. Asuinalueella ajoi kuin heikkopäinen. Kun ajotiellä oli kana ja toisessa paikassa koiria, ajoi aalamäkeä suoraan vauhdilla kohti. Ehtivät karkuun. Sitten hän pysäytti merenlahden näkyessä ison puun alle ja sanoi tässä se on. Tiesin heti, ettei ole. Yritin päästä takaisin bussiin, mutta se lähti renkaat palaen paikalta.
Kaksi ihanaa naista myivät jotain hedelmiä puun alla ja alkoivat minua auttamaan. He tiesivät, että Seaburst hotel on tässä lähellä, mutta se on lopettanut vuosia sitten. Sitten he pysäyttivät taksin, jonka kanssa jatkettiin matkaa. Ennen lähtöä naiset halusivat halata minua muistoksi. Kysyttiin neuvoa sieltä täältä paikoista ja puhelimella. Ei. Alkoi sataa. Pyysin miehen matkapuhelimen, joku Android. Kun yritin hakea apartementoseja soi puhelin koko ajan ja tuli tekstiviestejä My Babe, siis varmaan kuljettajan tyttöystävä. Mies ajoi koko ajan etsien ja pyysin pysäyttämään, en mitenkään pysty näppäilemään vierasta puhelinta vauhdissa.
Löysin valokuvan hotellirakennuksesta, joka näytti tutulta. Nimi oli jotain muuta. Hinta valuutassa, josta en saanut mitään otetta. Katsoin hotellin sisäkuvia. Ne näyttivät jotenkin tutuilta, mutta ei kuitenkaan. Ne olivat luksushuoneiston kuvia, ja minä asun halpapaikassa. Hain monta kertaa ja aina sama epäonni.
Kuljettaja ehdotti vievänsä minut poliisilaitokselle apua hakemaan. Hyväksyin idean, kohta olisi pimeä, eikä tämä ollut enää kivaa. Sitten mentiin. Ajettiin muutama sata metriä ja tultiin kylään, joka näytti tutulta, mutta tietä, jota en ollut kulkenut. Onneksi hoksasin ikkunasta lentokoneen kiitoradan, ei sellaisia voi olla mereen loppumana montaa. Ja palattiin takaisin. Ja tässähän tämä: Sunburst apartments. Oltiin aivan lähellä yli tunti hakemassa netistä apua. Nimikin oli suunnilleen oikein.
Ne netistä kuljettajan puhelimella löytämäni kuvat olivat tästä majapaikasta. Mutta kuten aina kuvat photoshopataan ja huone kalustetaan luksushuoneeksi, näin houkutellaan matkustajia paikalle. Vedenkeitin oli tuttu, mutta silitysrauta ei. Eniten hämäsi vuoteen hienoksi kukaksi taitettu valkoinen pyyhe. Täällä oli tullessani vain taitettu pyyhe.
Olin sen verran poikki tästä episodista, etten enää palannut ostoskeskukseen ostamaan ruokaa. Suurempi syy oli iPad, joka oli repussa ja satoi. Kaupat menevät kiinni täällä jo klo 17, joten antaa olla. Elän tämän illan ja huomisaamun hedelmillä. Tässä kerroksessa on yhteinen pesukone, jossa pesen vielä illalla käytetyt vaatteeni. Matkailijalle on kultainen sääntö: käy aina vessassa kun on tilaisuus, vaikka ei olisi hätäkään ja pese aina pyykit kun on ilmainen tilaisuus.
Kingstownissa oli vanhoja amerikkalaisturisteja, ja merellä näkyi risteilijä, joka heitä kuljetti. En ole varma, oliko sama laiva, joka oli toissa päivänä Grenadassa. Tuskin.
Sain monta kaveria, koska minulla oli Tansanian lippalakki päässä. En siis ole American, vaan mistä. Ihmiset ovat uteliaita. Lakin historia on se, että minulla on turhan iso pää, enkä saa mistään sopivan kokoista lakkia. Auringossa pitää olla jotain päässä. Dar-es-Salamissa Judi huomasi ongelman, livahti jonnekin torille ja tuli takaisin tämän lakin kanssa. Iso kuin mikä ja Tansanian lipun värit. Monet sekoittavat Etelä-Afrikkaan, jonka lipussa samat vihreä ja keltainen.
Sunnuntaina lähden jonnekin pois. Pitää katsoa ennen lipun tilaamista paikkakunnan ravintolat. Tässä iässä kuulemma kupsahtaa, jos ei syö oikeaa ruokaa (Sannan neuvo). No, jos vertaan oloani ensimmäiseen viikkoon, tunnen itseni kevyemmäksi ja vetreämmäksi. Jokapäiväinen nälkä varmaan auttaa helteessä kulkemisen lisäksi.
- Sain hyvän neuvon nuorimmalla pojaltani. Tämä on ilman muuta matkakirja-aineistoa. Siksi julkaisen tämän heti:
Tuli mieleen, kun olet usein etsinyt missä on majoitus tai ruokapaikka, yms, että sinun on ehkä ladata maps.me appin sinun ipadiin. Se on tosi hyvä ja helppo kartta, joka ei vaadi mitään verkkoyhteyttä, eli offline-tilassa, mikäli matkakohteen kartta on ladattu etukäteen wifi-alueella, esim hotellilla. Kannattaa ladata kaikki mahdollisten maiden kartat valmiiksi, missä aiot käydä seuraavissa.
Kartasta löytyy myös hotellit, ruokapaikat ja yms.
Käytin tätä hyvin usein iPhonellani, kun olin matkoilla. Kävelin, ajoin vuokra-autolla tai polkupyörällä. Bussilla tai laivalla, jolloin oli hyvä katsoa, kuinka paljon matkaa jäljellä yms.
Jopa muutamaa kertaa taksin kuljettaja ei osannut/tiennyt osoitteesta tai paikasta, minne halusimme mennä, ja otin tämän käyttöön ja opastin itse kuljettajaa ajamaan oikeaan kohteeseen, missä halusimme olla. - Pauli, Onpa hieno palvelu. En ollut aiemmin kuullut mitään.
- Terhi: Isot nimipäiväonnittelut!!! ❤️
- Arja: Ni onne kauhjast, sitä tarvita.
- Pirkko: Onnittelut 👍
- Ritva: Nimipäiväonnittelut
Anssi: Kyllä sulla Pauli täytyy olla luja tahto ja kirkkaat tavoitteet, kun uskallat seikkailla noinkin epämääräisissä oloissa. Kateeks käy…
Terhi: Samaa mieltä. Itse en uskaltaisi/haluaisi pyöriä tuolla huijattavana. Toisaalta siellä saattaisi laihtua, kun ei saa kunnollista ruokaa…hmmm.
Anssi: Terhi, et kai sentään ole nii’in epätoivoinen…
Pauli: Anssi, uteliaisuus on tärkeää. Tahtoa tarvittiin maratoneilla 35-40 km välillä. Loppu sujui kuin tanssi.
Vinkki matkalippujen ostajalle
Sauli kertoi tuosta kiusallisesta ilmiöstä kun lipun hinta nousee mitä useammin kysyy samaa matkaa. Hän tekee siten, että päätettyään lopullisesti matkasta hän menee toiselle tietokoneelle, esimerkiksi kirjastoon, ja tilaa lipun sieltä. Hinta alkaa alusta alkuperäisestä halvemmasta. Matkalainen ei sitä voi tehdä, koska hotelleissa ei enää ole tietokoneita asiakkaiden käytössä ja nettikahviloita ei juurikaan enää näe.
Päivi: Olipas sulla taas vastusta, ne halailevat naiset, yrittikö tutkia olisiko jotain varastettavaa? Sulla on muuten tänään nimipäivä, niin että ONNEKSI OLKOON!
Pauli: Päivi, olivat todella ihania. Ehkä äiti ja tytär, joka oli noin 25 v. Eivät kosketelleet kuten varkaat tekevät. Ilman heitä olisin ollut pulassa, koska autoissa ei ole taksikylttejä. Auton pysäyttäminen on kaikkialla riski.
Pauli: Päivi, vastukset on matkojen suola. Kun niistä selviää, on tosi hyvä olo. Tärkeää on pitää pää kylmänä. Jos hermostuu, on se siinä, koska ei pysty toimimaan järkevästi.
Päivi: No niihän se on, pää kylmänä. Autoissa ei taksikylttejä? Pitääkö siinä sitten vaan huitoa josko joku ottaisi kyytiin? Kyllä siinä sitten on riski tulla ryöstetyksi. Tietenkin sulla oli hyvä tuuri, ne naiset varmaankin tunsi tai tiesi että se auto toimitti taksin virkaa.
Pauli: Ei se kyltti auta, se on nähty Suomessakin.
Pauli: Olipa kiva saada tervehdys omilta kauppaopiston naisilta. Kauppaopiston naiset ne todella käänsi mun pään. Tässä kauniit muistot.
Kauppaopiston naiset – ne todella kääntää mun pään – Tilisanomat.fi
Rauno: Yksi ikimuistoisimmista otsikoinneista.
Ritva: Oletin ihastuksen kohtena olleen toisen tytön. 😊
Pauli: Toinen, kolmas, neljäs, viides, voi rakastin teitä kaikkia. Kuitenkin yhtä kerrallaan. Luokkakokouksessa kerroin kaiken nimien kera.
Reijo: Paulin kannattaisi kirjoittaa matkakokemuksista nyt ja aikaisemmin kirja. Monenkirjavia kokemuksia ja elävästi kuvattuina.
Pauli: Teen kirjaa nettiin. Paperimatkakirjoja riittää ilman minua. Netin hyöty on sekin, ettei kirjaa ja matkoja tarvitse lopettaa. Nyt kirjassa on noin 50 maata. Noin sata puuttuu. Ja kaikki vielä käymättömät.
Lauantai 25. tammikuuta 2020, Paulin nimipäivä
Tämä päivä meni lepäämiseen. Välipäiviä on pakko pitää. Aamulla pesin pyykit ja vietin jonkun aikaa terassilla odottamassa niiden kuivumista. Kävin kylillä hakemassa ruokaa. Lähtiessäni apartementsin pitäjien kaksi pientä lasta leikkivät asfalttipihalla. Pienempi, tosi pieni, halusi syliin, ja hoki Santa Claus, Santa Claus. Nyt olisi tarvittu taskukamera, mutta en sellaista taida löytää pitkään aikaan. Tytön mielleyhtymä joulupukista on helppo ymmärtää. Joulusta on kuukausi, minulla oli päällä punainen t-paita, vatsa on turhan iso ja parta hiuksineen harmaa.
Jatkoin matkaa. Asfaltin reunalla oli jyrkänne, jossa kasvoi ruohoa. Vuohi kahden pikkukilipukkinsa kanssa oli rinteessä. Kilipukkeina tulivat tielle moikkaamaan. Yritin rapsutella, mutta vuohi nousi jykevänä rinteestä. En halunnut tökkäystä takapuoleen ja jatkoin matkaa.
Kiertelin kylää ja löysin kaljapaikan. Sen pihalla grillasi mies porsaankyljyksiä. Riemastuin. Menin sisään ja tilasin juuri tämän grillatun kyljyksen. Siihen kuului jotain mössöä lisukkeena, ehkä se oli maissileipää mössönä, en tiedä ja jätin syömättä. Kyljys oli viipaloitu kuten lapsillle tehdään. Söin pakolla ja jätin yli puolet syömättä. Se maistui palaneelle, mitään mausteita saatikka salaattia ei ollut. Afrikassa ei koskaan ole ollut näin vaikeaa ruoan kanssa.
Tansanian virkattu lippalakki ja onneton ruoka-annos. Paikallinen olut hyvää.
Ostin marketista illaksi hedelmiä ja sämpylöitä, päälle vähän juustoa ja kanasalamimakkaraa. Ennen turismin tuloa maa eli banaaneista. Ei siis ihme, että kaupoissa ja katukojuissa banaanit ovat parhaimmat ja laadukkaimmat kuin olen muualla nähnyt.
Aloin ihmetellä, miten jatkaa. Olin ottanut Karibian kartan netistä, laittanut maat listalle ja tarkistanut, että niihin pääsee lentokoneella ja pois matkaa jatkaen. Vasta nyt katsoin, mitä nämä saaret ovat. Vielä pitää katsoa, pääseekö matkoja laivalla. Etäisyydethän ovat kuin menisi Helsingistä Tallinnaan.
Nämä saaret ovat toistensa kopioita. Kaikissa valtaväestönä afrikkalaisten orjien jälkeläiset. Ei ole mieltä käydä jossain pikkusaarella, joka ei ole itsenäinen. Pudotin luettelostani ensimmäiseksi Montserratin, sinne pääsee pari kertaa viikossa ja pakko tulla lähtöpaikkaan takaisin. Asukkaita 5.900. Kuuluu Iso-Britanniaan. Siis oli helppo pudottaa. Siellä rahana Itä-Karibian dollari. Niitä olisi taskussa valmiina.
Sitten lähti Anguilla. 15.000 asukasta. Kuuluu Iso-Britannian hallintaan. Rahana Itä-Karibian dollari.
Turks & Caicos Islands, 49.000 asukasta. USA:n hallitsema alue. Raha USD. Sen pudottamisen jälkeen matka lyheni 8-10 vuorokautta näistä kolmesta.
Myöhempään harkintaan jätin Cayman Islands, sen kaikkien veronkiertäjien paratiisin. 68.000 asukasta. Oma raha, kuten rahasta elävälle saarella pitääkin olla. Se on autonominen Britannian territorio, joten uusien sääntöjen mukaan pitäisi pudottaa. Mutta minua kiinnostaisi nähdä, millainen on raharikkaiden saari. Curacaolla olin luennoimassa ja kiersin saaren etsimässä luentoa varten Suomeen jäänyttä kaapelia. Ei siellä ollut muuta kuin isojen tilintarkastustoimistojen pilvenpiirtäjiä toimistotaloina. Verosuunnittelija on varmaan tällaisen maan yleisin ammatti.
Voi olla, että kadun valintoja lopun ikääni. Minulla oli valmiiksi ostettu lippu Nauruun. Olisin ottanut selfien Pauli nauraa Naurulla. Asukkaita 13.000. Kun illalla katsoin hotelleja, oli maassa vain kaksi. Toinen keskellä saarta, ja siitä ei ollut mitään tietoa. Toinen rannikolla. Maassa oli siihen aikaan somaleja ja muita turvapaikanhakijoita saman verran kuin omia asukkaita Australian siirtäminä. Ajattelin, että joudun siskonpetiin näiden kanssa ja jätin menemättä. Sitä ratkaisua olen katunut 5 vuotta, ja ehkä menen kuitenkin sinne jonain päivänä. Loppuu murehtiminen. Nauru on itsenäinen valtio, joten sitä ei olisi saanut tiputtaa listalta.
Pakkaan kaiken illalla valmiiksi. Lento Barbadokselle lähtee klo 11.
Kiitos nimipäiväonnitteluista, etenkin Tallinnasta kauppaopiston naisilta. Niiden määrä on romahtanut viime vuosina. Leenakin, joka muisti minua joka nimipäivä melkein 20 vuotta, ei enää minua muista.
—-
Puhelinasian ratkaisin siten, että pyydän hotellia lähettämään sen Suomeen pojalleni. Olisin lahjoittanut sen jollekin Georgetownin kuurojen yhteisön nuorelle, mutta sain neuvon, että sitä pidä antaa kenellekään. Puhelinta ei voi kukaan käyttää. En saanut sitä tyhjennettyä etänä, joten se on vain minun käsissäni käyttökelpoinen. On parempi, ettei kukaan yritä sitä ottaa käyttöön. Se oli kyllä kallis malli, joten 100-200 dollarin postituskulut on vain pieni osa puhelimen arvosta minulle. Käytin sitä vasta puoli vuotta. Se on näitä uusia iPhoneja, joissa ei ole enää koti-näppäintä. Otan varapuhelimeksi, jos löydän jostain täältä uuden. Niihin saa virtuaalisen SIM-kortin, jolloin numero säilyy. Kirjoitus kadonneesta puhelimesta tulee, kunhan tulee kirjoitettua se. Puhelimen postituksessa on omat sääntönsä, jotka käsittelen myös.
