Lapsityötä

Siihen aikaan ei ollut lapsiasiamiehiä tarkastamassa lasten työntekoa. Jos jotain omaa halusi, oli se hankittava sokerijuurikaspellolta harventamalla juurikkaita. Se oli kovaa työtä, koska mitään tarkkuuskylvöjä ei ollut. Heti kun kesäloma alkoi kesäkuun 1. päivänä alkoi äiti huutamaan jo kello kuusi aamulla ”Pojat, ylös, kraappimaan”. Arja osasi lintsata näistä hommista siten, että hän meni kesäksi Turkuun Ainon poikia vahtimaan. Siitä olin välillä katkera, kun minulle oli luvattu yhdeksi kesäksi lastenhoitajan paikka Ainon luo.

Yhdestä metristä maksettiin noin 1,15 – 1,25 markkaa eli nykyistä penniä. Juurikas piti ensin harventaa ja sitten vielä juhannuksen jälkeen tehtiin uusi siistimiskierros, jossa rikkaruohot kerättiin pois, ja maa möyhennettiin taimien ympäriltä. Ja tästä sai tuon rahan. Ranskanleipä maksoi tuolloin 35 markkaa ja Sihi-pullon sai 15 markalla. Sihi oli sitruunasoodaa. Yhdessä päivässä harvensi noin 500-1000 metriä juurikasta.

Maatalojen lapset eivät paljon harvennelleet. He saivat kesän uida. Joskus siellä pellolla kun vako (juurikasrivi, joka oli noin 100-150 m pitkä) tuli täyteen, katseli haikeana rikkaitten lasten uimaan menemistä.

Kansakoulun kolmannelle luokalle mennessäni olin kahdeksan vuotias, syksyllä täytin 9. Silloin harvensin sen verran Nokka-Tuuren meijerin pellolla, että sain ostetuksi kellon. Kaikki kellot ostettiin Jokisen kellokaupasta Salosta. Kello kyllä keitteli perunoita, eli se jätätti päivässä minuutin, mutta siihen aikaan ei ollut niin tärkeää. Minuutti sinne, tunti tänne.

Polkupyörän ajamisen opin vasta neljännellä luokalla. Harvensin koko kesän juurikkaita ja sain rahaa noin 15.000 markkaa ansaituksi. Menin ostamaan Tähkästä pyörää. Ja kauppias kyllä huijasi minua. Hänellä oli siellä myymättä kilpapyörä, tosin ilman vaihteita. Se oli vähän ruostunutkin. Hän antoi minulle jonkun markan alennusta ja sai minut innostumaan siitä. Pyörässä oli sellainen kilpapyörän ohjaustanko, että pyörää ajettaessa olin kumarassa. Kellään muulla ei ollut sellaista pyörää.

Se alkoi olla vähän rasittavaa, ja käänsin ohjaustankon ympäri, jolloin sain olla selkä suorana ajaessa. Muut lapset huusivat, että puhvelinsarvet on väärinpäin. No, sillä pyörällä oli pärjättävä, koska uuden hankkiminen olisi vaatinut taas yhden kesän ahkerointia juurikaspellolla.

Pentti oli kova harventamaan. Hän voitti jossain harvennuskilpailuissa oikein ensimmäisen palkinnon Perttelin mestaruudesta, pronssikuokan, joka oli pienoismalli juurikaskuokasta. Se oli ovelaa, maajussi piti harvennuskilpailut, johon osallistui paljon ihmisiä. Näin hän sai ilmaiseksi juurikaspeltonsa harvennetuksi.

Kerran harvennuskilpailussa Pentti voitti ja naapurin maatilan perheen lapsi Salme tuli toiseksi. Salmen äiti tuli meille vaatimaan, että Salon Seudun Sanomissa julkaistaisiin kilpailujen tulokset siten, että Salme olisi voittanut. Pentti olisi kuitenkin saanut pitää ensimmäisen palkinnon. Kun äiti ei siihen suostunut, tuloksia ei julkaistu lainkaan.

Yhtenä kesänä, kun Pentti ei enää ollut mukana, tehtiin Matin kanssa oikein suururakka. Harvennettiin ja harvennettiin. Oltiin setäni Viljon susiparin, tilanomistaja Laina Ambergin kotona osin nälissämme harventamassa. Joskus meinaan Laina lähti kaupungille Saloon, emmekä saaneet mitään ruokaa ennen iltaa. Teimme nälissämme Matin kanssa laulun. ”Hankkan Kallel on paastopäivä, hiijala hiijala hei, ei saa ruokkaa, ei saa juomaa, hiijala hiijala hei”. Kalle oli Lainan isä, joka leikkasi viiliä saksilla poikki kun kaatoi sitä mukiinsa. En ole koskaan pystynyt syömään viiliä tämän kokemuksen jälkeen.

Laina oli hirmuisen pihi kaikessa. Kun hän keitti meille kahvia, hän keitti sen vanhoihin poroihin, eli sumpiksi. Mutta kun taloon tuli joku historioitsija, joka keräsi vanhoja tavaroita, tuli Lainasta hööveli (antelias). Hän kehui ryijyjään. ”Tän on kutonut Laina Amberg, tän on kutonut Karoliina Amberg ja tän on kutonut Kalle Amberg.” Hän jopa antoi leikata kankaistaan paloja historian tutkijalle. Laina oli myös ahkera lukija. Hän sanoi meille, ettei osaa lukea ulkomaisia sanoja, ja siksi hän romaania lukiessaan ohittaa kaikki nimet. Mitenkähän Laina tiesi kuka on tarinan murhaaja tai ketkä menivät keskenään naimisiin.

Viljon pellot olivat rikkaruohoja täynnä ja hän silti maksoi harvennuksesta vain 1,25 markkaa metriltä. Pahinta oli se, että aloin epäillä, että hän on mitannut vaot väärin. Mittasin ne itse, ja huomasin, että yksi vako oli 20-40 metriä pitempi. Kun vakoja oli kymmeniä ja kymmeniä, hän oli huijannut meiltä, omilta veljenpojiltaan rahaa suuret summat. Olimmehan siellä monta vuotta kesäisin töissä. Ja setä asui renkipoikana Lainan kotona. Tosin he menivät joskus myöhemmin naimisiin. Kun otin asian puheeksi, Viljo suuttui, ettei Pentti veljeni ollut noin tarkka. Niinpä. Siksi kai minusta sitten tuli tilintarkastaja. Ja Viljokin maksoi oikean palkan.

Yhtenä kesänä olin Viljolla renkinä. Hän ei maksanut lainkaan palkkaa, vaikka olin pudonnut heinäkasan päältä nokkoskasaankin. Viljolle tuli huono omatunto ja tuli meille kotiin maksamaan palkkaa. Minut haettiin kyliltä palkanmaksuun. Juoksin kotiin innoissani. Sain 20 penniä (3 eurosenttiä) jokaiselta työpäivältä.

Sinä kesänä harvensin yli 22.000 metriä, joka on yksi hehtaari sokerijuurikaspeltoa. Salon alueella kerättiin harvennustiedot, ja syksyllä julkaistiin parhaitten nimet lehdessä. Olin koko tehtaan alueella neljänneksi ahkerin harventaja. Kolme enemmän tehnyttä olivat kaikki aikuisia, jotka tekivät harvennusta kesän aikana työkseen.

Sokerijuurikkaista näin joskus vielä aikuisenakin painajaisunia. Tuntui siltä, että harvennan koko ikäni, eikä se koskaan lopu. Tällaista tuskaa ei enää ole. Pian harvennusurakoinnin jälkeen siirryttiin tarkkuuskylvöön, eli yksi taimi paikalleen. Ei enää tarvittu harventajia. Ja nyt Salon sokeritehdas lopetetaan. Loppuu koko juurikkaan viljely, joka on ollut vuosikymmeniä olennainen osa Salon seutulaisten elämää.

Yhtenä kesänä olin heinäaikaan viikon Hankkan tilalla renkinä. Keräsimme muun muassa heiniä pellolta. Olin kuorman päällä ja ajoin hevosta. Toinen pyöristä osui johonkin kivenmurikkaan ja koko heinäkasa kaatui. Itse tippusin nokkoskasaan. Minulle ei maksettukaan palkkaa rengin työstä. Isäntä tuli katumapäälle muutaman viikon kuluttua. Hän tuli meille kotiin maksamaan palkan. Olin jossain riennoissa ja veli tuli pyörällä kertomaan palkanmaksusta. Juoksin kotiin kovaa vauhtia. Sitten sain palkan. Markan ja 20 penniä kuuden päivän työstä. Sokerijuurikasta kun harvensi sata metriä sai saman tienistin.

Mutta muutakin lapsityötä tehtiin. Syksyllä kun kerättiin satoa, oltiin perunapelloilla. Saatiin palkaksi talven perunoita perheelle. Nostettiin myös sokerijuurikasta käsipelillä sellaisella juurikaskuokalla. Kun olin kansakoulun 7. luokalla, olin silloin 13 vuotias, menin aina koulun jälkeen nostamaan naapurin juurikkaita. Onneksi silloin lokakuussa tuli jo aikaisin pimeää, jottei siellä tarvinnut myöhään iltaan olla.

Metsistä saatiin muutakin tuloa kuin mustikoista ja puolukoista. Veli Pentti kävi Haarojan metsässä puita kaatamassa ollessaan kansalaiskoulussa noin vuonna 1960 Laineen Eeron kanssa.

Maatalojen lapset joutuivat tappuriin ja puintihommiin. Kun emme olleet maanviljelijäperhettä, ne hommat jäivät vieraiksi. Kesällä heinät katkaistiin viikatteella ja laitettiin ”lappoisiin”. Näitä heinälappoja olen tehnyt Suoman pelloilla. Viljakin niitettiin viikatteella. Talojen vaurastuttua tuli hevosvetoiset leikkauskoneet, jotka poistivat viikatteet käytöstä. Puimakoneella erotettiin korsista jyvät ja tappurissa taas poistettiin akanat. Kun vierustoverini Lampaisen Pentti oli ollut poissa koulusta, ja opettaja tiukkasi syytä, hän sanoi ”Puimassa”. Ja opettaja-Pentti irvileukasi, mitä mitä uimassa tähän aikaan vuodesta.

Kun lehmänpaskan ja muun jätteen avulla ei saatu tarpeeksi suurta kasvua, alettiin 1960-luvulla levittää pelloille apulantaa. Levityskoneet olivat hevos- ja traktorivetoisia. Kun isämme oli jostain saanut apulantaa, hän kulki perunapeltoamme pitkin ja levitti apulannan käsin ”vakasta”. Vakasta myös kylvettiin vilja käsin pellolle viskomalla siemeniä oikealle ja vasemmalle. Perunat taas istutettiin Kustaan päivänä kesäkuun alussa hevosella tai käsin vedettyihin vakoihin. Perunat olivatkin liian lämpimien maakellarien takia hyvin idullaan istutusaikaan.

Keräsimme myös paperia. Siihen aikaan paperinkeräyksestä maksettiin rahaa. Paperia tuli aika vähän, koska mitään mainoksia ei ollut, ja lehdet olivat ohuita, eikä niitä tullut joka päivä. Paperit pakattiin hyvin ja vietiin kauppaan, joka maksoi niistä muutaman markan (pennin) kilolta.

Vuonna 1964 olin kesällä 14-vuotias. Menin kesäksi Plastipakkiin töihin. Se oli muovitehdas Inkereellä. Menimme sinne polkupyörällä samalla kylällä asuneen Jukka Rantasen kanssa. Matkaa oli noin 6-7 kilometriä. Saimme 70 penniä tunnissa palkkaa. Revimme prässätyistä muovilevyistä irti KELA-kortteja. Silloin jokainen kansalainen sai kansaneläkekortin, joka oli sellaisessa muovitaskussa. Minä ja Jukka niitä revittiin ja revittiin kesän aikana varmaan yli neljä miljoonaa kappaletta, koska niin paljon niitä silloin tarvittiin. Muovitaskuista en kuitenkaan ole nähnyt painajaisia. Kaikki rahat pistin säästöön. Tosin muistan, että kesän aikana ostin kerran jäätelön ruokatunnilla läheisestä K kaupasta. Meillä oli mukana omat eväsleivät, joita syötiin ja niin säästettiin rahaa.

 

Lapsena ei paljoa sairasteltu

1950-luvulla ei paljoa sairasteltu. Semmoisia asioita kuin allergia ei tiedetty olevan olemassakaan. Toki oli tuhkarokkoa, tulirokkoa ja vesirokkoa. Se kiersi lapsesta lapseen ja sitten saatiin elinikäinen suoja niitä pöpöjä vastaan. Flunssaa varmaan oli, mutta en muista, että ne olisi koskaan vaivanneet sen kummemmin. Meillä oli kankaiset nenäliinat, joihin nenät siivottiin.

Sikotaudin itse sain vasta 15-vuotiaana. Minulla oli maitorupi reisissä. Se meni pois kun tulin neljätoistavuotiaaksi. Se oli vähän kiusallinen vika, jota piti rasvata päivittäin, koska iho kuivui ja hilseili.

Nyt sitä ajattelee, että vaikka ruokaa oli niukalti ja se oli yksinkertaista, se oli kuitenkin terveellistä. Kylmät olot karaisivat lapset, eikä meihin mikään tauti iskenyt.

Mielen sairautta ei siihen aikaan ollut, mitä nyt joitain ihmisiä oli viety Märynummelle, joka on sairaala Halikossa. Kyllä 1950-luvussa on ollut paljon hyvää – parempaa kuin tämä nykyaika tietokoneineen, kännyköineen ja kaikkine härveleineen. Toki joitain ihmisiä pidettiin vähän outoina. Outous näkyi lähinnä suhtautumisena työhön, jota pidettiin silloin kaikille tärkeänä. Kaikki eivät kuitenkaan tehneet otsansa hiessä töitä. Esimerkiksi Kala-Arppe eli kesät kalastellen, mutta en tiedä, miten hän talvisin sai ruokansa.

Silmälasit jouduin ottamaan jo kansakoulun alaluokilla, 8-vuotiaana. Toinen silmäni oli silloin heikko ja jätin sen käyttämättä, minkä takia en koskaan nähnyt sillä lukea. Vikaa ei enää aikuisiässä saatu korjattua.

Ainoa salainen vika oli meidän perheessä se Wardenburgin syndrooma. Sen takia Matilla ja minulla oli sellainen valkoinen syntymämerkki muuten melkein mustissa hiuksissa. Vikaan kuului myös tietty silmien muoto, joka meillä on samanlainen. Sekä alttius kuurouteen. Itselläni on toinen korva ollut aina kuuro, mutta osasin jotenkin huijata koulussa niissä kuiskaustesteissä, joissa pistettiin käsi korvan eteen, eikä sitä kuuroutta koskaan havaittu koulussa. Omista lapsistani kaksi onkin sitten kuuroa. Upeita poikia kaikki kolme.

Nyt kun asiaa on mietitty, niin Paavon puolelta tämä vamma periytyy ja siellä on ollut kuuro mies joskus kauan sitten. Wardenburg oli hollantilainen lääkäri ja tiedemies, joka oli tutkinut tätä piilevää tautia. Olen käynyt Ullan kanssa Wardenburgin kylässä Hollannissa ja siitä on valokuvakin.

Hygienia oli 50-luvulla vaikeasti hoidettavissa. Alusvaatteet vaihdettiin kerran viikossa saunomisen jälkeen. Mitään yöpukuja ei ollut ja samoja alusvaatteita pidettiin päivin öin. Viikolla pestiin tuvassa pesuvadissa, johon lämmintä vettä saatiin puuhellan vieressä olevasta lämminvesikattilasta. Pesuvesi vietiin ulos perunapellolla olevaan kompostiin. Äiti aina komensi, että pese korvantaustat kanssa. Olisi ollut tärkeämpää sanoa, että tee alapesu myös. Äiti oli niin estynyt, ettei se puhunut asioista oikealla nimellä. Pikkupojan pippelikin oli ”teeto”. Niin ja hammasharjoja ei 50-luvulla ollut, ei ainakaan köyhissä perheissä. Vaikkei karkkiakaan syöty, niin hampaat kyllä menivät aika reikäiseen kuntoon jo lapsuusiässä.

 

”Älä puhu paljo sit”

Isä oli vähän viinaan menevä. Tosin, luulenpa, että lapset juovat viinaa enemmän kuin isä, mutta kun juomme sivistyneesti konjakkia ja saunaolutta, ja meillä on sen verran rahaa, ettei se vie taloutta konkurssiin, se on sallittua. Isä taas osti lauantaipullon koskenkorvaa ja joi sen kavereittensa kanssa. Siitä tulee humalaan ja sammuukin joskus. Ja kun perheellä oli tiukkaa leivästä, sitä pidettiin pahana asiana.

Äiti motkotti aina viinanjuonnista. Kerran hän heitti isän perunat lautasineen lattialle ja huusi, ettei viinamies tarvitse ruokaa. Minä keräsin perunat lattialta ja sanoin, että kyllä ”Paavo tarttee pounii”.

Isä tietenkin kiusaantui naputtamisesta. Kerran hän sanoi tuskaantuneena, että ”Ole nyt hiljaa”. Ja äiti suuttui ”Minä en nyt ensimmäisenä pidä suutani kiinni tässä perheessä”. Johon isä alistuneena tokaisi ”Älä puhu paljo sit”.

 

Kauniit ja rohkeat

Selma äiti eli 30 vuotta yksin isän kuoltua vuonna 1971. Kun äiti 70-luvulla teki pihalla lumitöitä sen takia, että sisällä oli niin kylmä, saimme hänet muuttamaan mökistä Saloon 2-kerroksisen talon toiseen kerrokseen. 1990-luvulla äiti ei enää paljoa lähtenyt kotoaan pois, ja siksi televisio oli tärkeä ajankulun lähde. Hän tykkäsi etenkin Kauniit ja rohkeat-saippua-sarjasta.

Olisikohan sarjan käsikirjoittajat tutustuneet meidän sukuumme, sillä meidän tarinamme on paljon monimutkaisempi kuin tuo amerikkalainen vuosikymmeniä jatkunut sarja. Silloin kauan sitten välimatkat olivat pitkiä, kulkuvälineitä ei ollut ja luokkarajatkin vähensivät mahdollisuuksia parin löytämiseen. Se on yksi selitys monimutkaisista rakkaustarinoista.

Isällä oli kaksi veljeä, Matti ja Viljo. Sekä neljä sisarta, Taimi, Sylvi, Suoma ja Ester.

Kaikkien rakastama ja ihailema Kustaa-setä seurusteli ensin Taimin kanssa. Sen jälkeen hän rakastui Suomaan ja he menivätkin naimisiin ja asuivat siellä Pitkäkosken Mannerheimin tiellä.

Kustaalla taas oli kolme veljestä, joilla minulle kerrotun mukaan oli kaikilla eri isä, jos isästä nyt oli edes tarkkaa tietoa ulkopuolisilla. Kustaan pikkuveli on tämä meen Erkki.

Kun Sylvin Nikolai-aviomies kuoli, hän meni uudelleen naimisiin Koivusen Jussin kanssa. Sylvin ja Nikolain tytär Anneli muutti jostain syystä Suoman ja Kustaan luo ja siitä oli seurauksena meen Erkin ja Annelin avioliitto. Sodan jälkeen kun Sylvin mies oli kuollut, kävi Kustaa hoitamassa hänenkin maatilan asioita. Kerrotaan, että hän tosiaan vain tilan asioita. Mutta kyllä oma äitinikin aina sanoi, ettei maailmassa ole kuin yksi kunnon mies, Katrin Kustaa. Siis Katri oli Kustaan äiti. Minä isän poikana en oikein tällaista puhetta ymmärtänyt.

Taimilla oli poika, jota sanottiin pikku-Paavoksi. (Iso-Paavo oli oma isäni). Pikku-Paavon isästä en tiedä, mutta koska sukunimi oli Vahtera, ei häntä liene koskaan tunnustettu omaksi pojaksi. Taimilla ja Lindebergin Juholla (se ”paska taikka tuho”-Juho) oli kaksi poikaa, Sauli ja Seppo. Taimi ja Juho elivät susiparina, eli siis nykyajan kielellä avoliitossa, pienessä mökissään Krekkalkaupungissa.

Aina kun Taimi jostain asiasta alkoi moittia Jannua, yleensä juopottelusta, niin Jannu tokaisi ”Lähren tästä Somerolle, kun Taimi aina krinnaa”. Hän oli Somerniemeltä Lautelasta kotoisin, siis sama kylä mistä äitikin oli lähtenyt maailmalle ja haki kotikylän kavereiltaan edelleen pontikkaa. Kännissä Jannu vaati, että ”pitää laulaa Kodin kynttilät, mutta jos et sitä osaa, niin siten Kyllikki-valssi”. Kodin kynttilät oli sota-ajan rintamilla olleille miehille rakas laulu.

Kerran miehet olivat juopotelleet Jannun kotona. Viina oli loppunut kesken. Aarne lähti Jannun kanssa moottoripyörällä sitä hakemaan Lautelasta. Jannulla oli kolmen litran kannu täynnä viinaa. Kotimatkalla tiessä oli pehmeä paikka ja miehet pyörineen lensivät ojaan ja siitä pellolle piikkilanka-aitaan. Vaatteet repeytyivät, mutta Jannulla pysyi kannu käsissä ja tilkkaakaan pontikkaa ei menetetty.

Jannu oli kunnan töissä tultuaan vanhemmaksi. Silloin ei sallittu ilmaista rahan jakoa ihmisille. Jannu oli aputyömiehenä. Hänen tehtäviinsä kuului mm. kivien poistaminen tieltä, jotta autojen renkaat eivät mene rikki. Jannu kulki pyörällään omaa tahtiaan lapio tarakalla (=takaistuin pyörässä) ja kävi tienvarren taloissa kahvia juomassa. Talvisin pelloille laitettiin lumiaidat, jotta tielle ei tuuli tuivertaisi kaikkia peltojen lumia. Sekin työ oli Jannun hommia.

Kustaalla ja Suomalla ei ollut omia lapsia ja siksi siellä oli paljon sisarusten lapsia, etenkin kesäisin. Heillä oli myös helsinkiläisiä kesälapsia vieraista perheistä. Kustaan ja Suoman uunin päällä oli valokuva pikkupojasta, joka oli asunut heidän luonaan, mutta kuollut kuusivuotiaana. Tämän pojan äiti ja isä oli pitkään arvoitus, josta sain valaistusta vasta viime vuosina. Hän oli Taimin ja Kustaan poika.

Viljolla taas oli kaksi poikaa Pentti ja Pekka ensimmäisestä avioliitostaan. Viljo asui vuosia Laina Ambergin susiparina, mutta pääsi kyllä myöhemmin ihan avioliittoon Lainan kanssa. Viljon ensimmäistä vaimoa en muista nähneeni. Hän kuoli jo vuonna 1955.

Matilla ja hänen vaimollaan Gundhildlla (svenska) on kaksi lasta, Ritva ja Risto. Kun meillä päin ei osattu ruotsia, niin vaimoa kutsuttiin Kurreksi.

Myös Ester, joka oli nuorin sisaruksista, on elänyt ”tavallisen” parisuhteen, eli hän meni naimisiin Heikki Oksasen kanssa ja asuivat yhdessä Helsingissä Heikin kuolemaan asti vuoteen 2005. Kummini olivat kadoksissa 40 vuotta, mutta sain heihin läheisen tuntuman muutama vuosi sitten. Helmikuussa 2006 vietettiin Esterin 80-vuotisjuhlia ja paikalla oli sukua Salon seudulta, tytär Sinikka kavereineen. Perheen poika on jäänyt etäiseksi, koska hän asuu nykyään Raumalla.

Isä-Paavon ensimmäinen poika oli Pentti, joka syntyi avioliiton ulkopuolella ja oli siksi aluksi sukunimeltään Koskinen äidin mukaan. Myös Arja ehti au-lapseksi. Paavo ja Selma menivät naimisiin 28.12.1948, joten minä olen häähuumalapsi, joka on syntynyt 28.8.1949. Silloin oli sunnuntai. Paavo tunnusti Pentin omaksi pojakseen ja näin olemme kaikki Vahteroita. Ja olemme kyllä samasta puusta veistettyjä, eli meillä kaikilla on se Wardenburgin syndrooma, josta voi aiheutua lapsille kuuroutta. Siitä jutusta sitten oma tarinansa.

 

Aarnen ja Ainon lapsuuden elämää

Aarne ja Aino ovat syntyneet toinen jossain Kiikalan kirkon Kulmakka-paikassa, toinen Haalin kartanossa, jossa äiti ja Vihtori-isä olivat töissä. Varhaislapsuudessa he olivat ennen sotia myös Patalassa, jolloin Vihtori jo sairasteli. Sitten he olivat Nokalla töissä, jossa vuonna 1938 isä Vihtori kuoli. Sen jälkeen syksyllä 1938 äiti ja kaksi lasta menivät Topjoelle Angelniemelle. Sota-aikana 1942-43 perhe tuli Hiiden Haarojalle, joka silloin oli Karrakoskien omistama. Äiti teki pahan virheen siirryttyään Nokalle. Näin koska Eskolan kartanon omistaja Haukkamaa osti Haarojan kartanon Karrakosken kuoltua. Haukkamaa oli reiluin kartanonomistaja koko maailmassa.

Aarne ja Aino saivat pikkusisaren, Anjan. Hän syntyi noin 1933 kun perhe asui Patalassa. Anja kuoli puolivuotiaana hinkuyskään.

Kun äiti vuonna 1939 kerran leipoi lapsilleen leipää, tulivat kylän kutsuntaviranomaiset kotiin hakemaan isä-Vihtoria sotaan. Silloin tietokoneet eivät vielä tienneet meistä kaikkea. Vihtorihan oli kuollut. Äiti oli tokaissut, että sotikaa te vaan sotanne, mutta minä leivon nyt leipää.

Ruoka oli huonoa, jos sitä nyt ylipäätään oli. Sodan aikana syötiin perunasoppaa. Vedessä keitettiin perunaa ja lanttua ja siinä se oli. Karamellia ei ollut, mutta makeaa saatiin suuhun keittämällä kuusenkerkästä tahmeaa purtavaa. Kaikki oli kortilla: tulitikut, suola. Muista ruokakorteista ei ollut väliksi, kun niihin ei kuitenkaan raha riittänyt. Äiti oli ostanut jostain huutokaupasta 1930-luvulla hienon koivuisen piirongin, jossa oli paljon lokeroita. Hän joutui sen myymään saadakseen pari kiloa jauhoja lasten ruokaa varten.

Topjoella perhe oli saanut joululahjaksi kolmen kilon kauraryynipussin. Pussi oli niin täynnä akanoita, ettei siitä paljoa syötävää joulupuuroon riittänyt. Kauravelliä siitä sentään saatiin keitetyksi.

Aarne oli sairastunut Angelniemellä joulun tienoilla vakavasti. Äiti vei hänet Salon sairaalaan leikattavaksi. Kurkusta otettiin pahat pois. Äiti myöhästyi viimeisestä Kokkilaan vievästä bussista ja joutui ottamaan taksin. Taksi ei päässyt umpihangessa perille asti ja äiti joutui viemään lapsen jään yli kantaen kotiinsa.

Aarnen ja Ainon koulumatka Kokkilassa oli 3 kilometriä. Talvella tietä ei aurattu, mutta siinä meni sentään hevosen reen jäljet kun maitoa vietiin meijeriin muutama kerta viikossa. Tästä umpihankea lapset sitten menivät kouluun ja takaisin.

Aarne oli jatkosodan alkaessa jo nuori poika, 10-vuotias. Hän joutui hevosmieheksi Haarojalla. Haarojalla oli paljon venäläisiä sotavankeja, joiden kanssa nuori poika teki töitä. Äiti ja isä puhuivatkin myöhemmin holotnasta (kylmä), ja ”kapposevai harasoo”, joka oli tervehdys. Sadonkorjuun aikaan Aarne joutui onkapannun vahdiksi. Onkapannu oli puilla käyvä pannu, jota lämmitettiin ja syntyneellä höyryllä käytettiin tappuria jyvien erottamiseksi. Onkapannusta pääsi kipinöitä, joita Aarne vahti, koska kipinät olisivat polttaneet kuivat oljet ja viljat nopeasti.

Kouluakin sentään päästiin käymään. Kansakoulu kesti kuusi vuotta ja sen jälkeen oli iltakouluna 2-vuotinen kansalaiskoulu, jota ei kuitenkaan käyty kuin muutamina viikkoina.

Sodan jälkeen kylillä oli vähän rauhatonta. Miehet tulivat sodasta, eikä heillä ollut työpaikkaa, eikä paikkaa mihin mennä. Siksi viinaa käytettiin aika ahkeraan. Tilanne rauhoittui pikku hiljaa kun rintamamiestontit jaettiin ja niille alettiin rakentamaan asuintaloja ja navettoja.

Pojatkin olivat villejä. Aarne oli mukana poikajoukossa, joka räjäytti kantopommin Haarojan ja Eskolan välisellä tiellä. Tielle tuli iso monttu. Onneksi ei siihen aikaan liikennettä ollut paljoa, ja pommittajatkin olivat osanneet suojautua leikissään.

1940-luvulla muuten lehmän omistaneet pikkutorpat nostivat sokerijuurikkaita kartanoiden mailta naattia vastaan. Naatti siis oli juurikkaan lehdet. Joskus nostajan listiysveitsi lipsahti juurikkaan puolelle ja näin saatiin lehmälle myös sokeria syötäväksi. Kartanoissa ja taloissa omistajat vaihtuivat, ja kauppahinnat saatiin nopeasti maksetuiksi tällaisella systeemillä. Maksamista toki auttoi myös se kaupanteko, joka korttien ulkopuolella tehtiin ruokatarvikkeista.

Ja vielä pikku juoru 40-luvulta. Oli kylillä avioliiton ulkopuolisia lapsia. 30- ja 40-luvulla isännät tekaisivat piioilleen lapsosia kun ehkäisykeinoja ei ollut ja himot hyrräsivät. Suomi-Filmien tarinat isännän kiinnostuksista piikojaan kohtaan ovat siis totta. Piiat eivät uskaltaneet työpaikkansa menettämisen pelosta pitää siveellisyydestään loppuun asti kiinni. Lapsista isännät pitivät kuitenkin huolta mm. rakentamalla kylän laitamille pikku mökkejä, jonne äiti ja lapsi muuttivat. 50-luvulla tällaista sosiaaliturvaa ei enää harjoitettu.