Venäjä

2016 Sortavalasta Syvärille

1. elokuuta 2016 · Yunanpya, Venäjä · 

Venäjällä ei ole kuoppaisia teitä, on vain kuoppia, joiden välissä on asfalttia tai pikkuteillä hiekkaa

On tullut ihmeteltyä Suomessa, miksi venäläiset tulevat tänne ökyautoilla. Nyt tämäkin ihmettely on loppu. Venäjällä on niin huonot tiet, ettei siellä pärjää kuin isoilla maastureilla. On aika lailla hulluutta mennä sinne pienellä Renault Meganella.

Karjalassa ainoa hyvä tie on Pietarista Muurmanskiin menevä tie. Se on tehty leveäksi ja hyväksi kai sodan varalta tankkien kulkea. Piti mennä Syvärille itäkautta, eikä takaisin Petroskoista Sortavalan suuntaan. Ja tiet olivat huonot, myös asfalttitiet täynnä kuoppia.

Navigaattori ei syrjäseudulla enää toiminut. Siksi piti pärjätä kartan varassa. Kartastakin loppuivat pienimmät tiet. Yritin päästä Syvärille pikkuteitä pitkin. Karjalassa jokaisen joen tai järven rannalla on kylä. Isompi tai pienempi. Mutta niiden välillä ei ole mitään.

Kartan mukaan Petroskoista pääsee Podporozhjen kaupunkiin. Asfalttitie loppui puolessa välissä, tie jatkui maapohjaisena. Ohjeiden mukaan löytyi Pain kylä, siellä sanottiin, ettei kannata jatkaa, koska kyliä yhdistävä tie on huonossa kunnossa ja siellä on metsätöitä ja ehkä puitakin tien poikki. Piti lähteä takaisin Tokarin kylän suuntaan, jonne oli matkaa 17,5 km. Huonokuntoisella tiellä tuli iso puurekka vastaan. Siitä selvisi vielä hengissä. Pahempaa oli edessä.

4 km ajon jälkeen tuli risteys. Vasemmalla oli paljon kaadettuja puita pinossa ja niiden välissä tie, oikealla näkyi marjastajan auto, mutta ei marjastajaa. Kun käveli molempia teitä jonkin matkaa, tuntui että parempi tie jatkuu halkopinojen välistä. Tiellä oli jopa kuoppamerkkejä, vaikkei se ollut tie, vaan kuoppakokoelma. Oli aivan karmeaa menemistä. Islannista ostetuille kävelysauvoille tuli käyttöä, koska mittasin niillä vettä täynnä olevien kuoppien syvyyttä. Oli hiekkakasoja kuoppien vieressä ja niistä piti ajaa ohi auton kyljet pöllyten. Tunnin ja 9 km ajamisen jälkeen tiellä tuli vastaan järeällä autolla nuorukaisia, jotka sanoivat, että tämä on umpikuja, pitää lähteä takaisin.

Onneksi jossain vaiheessa muistin ohjeet ajaa Islannissa purojen yli. Pitää ajaa vinosuuntaan. Muutamista kohdista selvisin kolisematta niillä ohjeilla.

Kun ajoin vanhoja jälkiäni myöten takaisin selvisin puolessa tunnissa. Puupinojen vieressä oli jonkinlainen työmaakoppi, josta koputtamalla heräsi mies noin klo 13.30. Nykyaikana on navigaattorit, kartat ja älypuhelimet, mutta hän otti pienen kepin ja piirsi maahan kartan, jonka mukaan piti ajaa Syvärille. Tie oli melkein yhtä kuoppainen kuin harhatie, ja lisämausteena siltoja, jotka piti ylittää lankkujen päältä. Pari kertaa kävin mittaamassa sauvojeni kanssa miten auton pyörät sopii noille lankuille.

Ihmettelin kuinka pysyin rauhallisena, vaikka pelotti ja hirvitti enemmän kuin Afrikassa, jossa minut on ryöstetty pari kertaa. Pelotti se, että jos auto hajoaa, tai jään kuoppien vangiksi, ei täältä pääse minnekään, kun täällä ei ole mitään eikä ketään. Enkä edes tiennyt missä kohdin maailmaa ollaan. Ei ollut mitään tienviittoja, ei merkkejä kulkusuuntaan.

Venäjä on suuri maa, ei asfalttia ja ihmisiä riitä kaikkialle. Tämä näkemys vahvistui kun näin Syvärin, jonne nostalgiamatkani isäni jäljillä vei. Syväri, Svirj on saanut nimensä ilmeisesti siitä, että se on syvällä ja se on syvä. Siellä kulkee jopa risteilyalukset, paljon suuremmat kuin Helsingin rannikolla kulkevat muut kuin Ruotsin laivat.

Isän jälkiä ei enää näkynyt, ei Lotinanpelloltakaan, joka oli yksi pysähdyspaikka. Eikä isä koskaan kertonut sodasta lapsilleen, joten kaikki jäi mielikuvituksen varaan. Mielikuvitus riitti paheksumaan Suomeen tulleita irakilaisia, jotka puhuvat ”kauhutarinoita” kokemuksistaan. He eivät tiedä peloista ja vaaroista yhtikäs mitään. Isän sota alkoi talvisodasta 1939 ja jatkui vuoden 1944 syksyyn. Jos Suomeen tulleet uhrautuisivat oman maansa puolesta yhtä paljon kuin isäni ja hänen sukupolvensa, Irak olisi vauras ja rauhallinen maa. Tekisi mieli kirota kaikki suvaitsevaiset helvetin tuleen.

Karjalaa aloin ymmärtää enemmän. Venäläiset ovat olleet kohteliaita ja säilyttäneet suomalaiset nimet, jotka kirjoitetaan venäläisin kirjaimin. Läskelä on Lyaskelya, Pitkäranta on Pitkyaranta. Karjala on ollut kuin Suomen jatke. Siksi Mannerheim havitteli Suur-Suomea, joka jatkuisi Petroskoihin asti. Mannerheim ajatteli väärin. Lipponen halusi Suomen EU:hun ja euroon, jotta olisimme mukana isoissa pöydissä. Karjala olisi pitänyt suosiolla jättää Neuvostoliittoon, jolloin olisimme olleet isossa Stalinin pöydässä. No olihan siellä Otto Wille Kuusinen, jonka patsas vielä muistuttaa petroskoilaisia yhdestä hulluudesta Suomen historiassa (eihän se ole vieläkään ohi – samalla tavalla Li A haluaa Suomen olevan osa jotain suurta monikulttuurista maailmaa – valitettavasti vain maksajana.)

Aunus on muuttunut muutamassa vuodessa. Siellä on paljon uusia taloja ja jokivarsi on alkanut kukoistaa. Onneksi Hotel Olonets oli täynnä Anuksen muuzikkufestivualin takia ja piti etsiä nukkumapaikka muualta. Löytyi 50 km päästä Vidlitsan kylästä Villa Vitele. Aivan ihastuttava Tatjanan vetämä perhehotelli Vidlitsa-joen ja Laatokan risteämisen kohdalla. Uusi ja hyväkuntoinen. Erittäin siisti. Huone oli samanlainen, joihin halutaan asuttaa irakilaiset ilmaiseksi Suomessa. Kiva uusi huone, jossa oli pieni parvi, jossa oli sänky. Koeyöpymisen jälkeen en hyväksy, että irakilaiset saisivat ilmaiseksi nukkua tällaisissa asunnoissa.

Karjalan suomalaiskylät ovat enimmäkseen rappiolla. Mutta Pitkäranta on hyvävoimainen. Nimensä mukaan kyse on pitkästä rannasta, jonka varrella on elämää ja hyväkuntoisia kahviloita. Useimmista Karjalan kylistä ei kahviloita löydä mitenkään.

Hotellin ravintolassa oli paikallisten venäläisten syntymäpäiväjuhlat. Miten iso joukko pystyykin samaan aikaan keskustelemaan pöytätovereiden ja koko vierasjoukon kanssa. Meteli oli huumaava, kun muutamalla oli vielä soittimet mukana. Venäläisten juhlista olisi meillä opittavaa.

Aloin miettimään, että venäläiset menevät suomalaisten ohi hyvinvoinnissa. Venäläiset eivät ota vastuulleen koko maailmaa ja keskittyvät omiinsa. Venäläisten elämisen laatu paranee ja samaan aikaan suomalaisten heikkenee. Jonain päivänä tapahtuu se, mitä jo Hrutshev ennusti hakatessaan kengällään puhujapöytää. Neuvostoliitto ohittaa USA:n.

Oikeastaan boikotti ei näy missään. Kaupat ovat täynnä ruokaa. Suomi tuhoaa itsensä. Kun Venäjän boikotti joskus loppuu, ei Valiolla ole enää asiaa Venäjälle. Siellä on kaupunkien ruokakaupoissa esimerkiksi herkullisia juustoja, rahkaa ja jugurtteja yhtä paljon kuin Ristiinan K-marketissa. Netti ei oikein toimi missään. Osin syynä on Putinin määräämä rekisteröintipakko. Minullakin on nyt pre paid sim-kortti Pavel venäläiselle.

Tämä tarina on kirjoitettu Ristiinan mökin pöydän ääressä, koska nettiyhteyksiä ei kahtena viimeisenä päivänä saanut. Viimeisenä iltana ukkonen oli rikkonut verkon asemia. Tarkoitus oli jäädä itärajalle yöksi ja ajaa aamulla Ristiinaan, mutta Suomessa alkaa tarjonta olla onnetonta. Keksin mennä syömään Kiteelle, josta matka jatkuisi. Mutta Kiteellä oli kaikki kadut täynnä pesäpalloa katsomaan tulleiden autoja ja Kiteenhovi tosi surkean näköinen eikä tarjolla ollut porsaanleike vetisillä vihanneksilla innostanut lainkaan sen jälkeen kun oli Venäjällä herkutellut joka päivä. Ajoin Savonlinnaan syömään Waahtoon torin laidalla. 25 eurolla pieni ja kaunis kuha-annos kraanavedellä.

Samalla rahalla Sortavalasta sai parhaasta Relax-ravintolasta oluen, eturuoan, pääruoan, jälkiruoan ja itse sekoitetun cocktailin ginistä, karpalo- ja puolukkalikööreistä kahdelle. Venäjällä on menossa nousukierre, Suomessa alamäki. Kun tarjonta on huonoa ja kallista, asiakkaat katoavat ja alamäki syvenee. Jonain päivänä huomaamme, että olisi kuitenkin ollut fiksumpaa olla Venäjällä Suomen tasavalta (yhdistettynä Karjalan tasavaltaan) kuin EU:n rappiolle mennyt syrjäkylä. Sillä Venäjällä on öljyrikkaudet, luonnonvarat, metsiäkin silmämääräisesti arvioiden pelkästään Karjalassa enemmän kuin Suomessa. Ja suomalaiset ovat maksaneet sotakorvaukset ja vielä senkin jälkeen lähialueyhteistyörahat viime vuosiin asti. Ja Uralin takaisten voimalaitosten uudistamisen maksaminen. (Ok, jonkinlaista sarkasmia, mutta olen surullinen Suomestamme.)

Suomessa oli Jyväskylän suurajot. Kun matka Suomen rajalle jatkui kuoppien ryydittämänä, opin ajamaan kuoppia kiertäen oikealta, keskeltä ja vasemmalta. Ehkä pian pärjäisin Latvalalle, joka aina ajaa jonkun puskan kautta kilpailunsa pilaten. Minä selvisin hengissä. Vien kuitenkin auton Ruhasen huoltoon Ristiinaan tarkistettavaksi, onko pohjiin ja akseleihin tullut vaurioita. Sen verran sentään paukkui ja rytisi kun kaikista kuopista ei ohittamalla selvinnyt.

Jos joku haluaa mennä Karjalaan, ainoa neuvoni on, menkää isolla autolla tai pysytelkää jotenkin kunnossa olevilla teillä (joiden löytäminen on oma Pokemon seikkailunsa).

Uskoni Suomeen on sen verran koetuksella, että olen viime ajat voinut huonosti. Kun olin Venäjän puolella, olin kuin nuori poika (malenkij maltshik). Sain siitä uskoa, pitää yrittää selostaa Suomen tilaa entistäkin paremmin, koska muutos on mahdollinen ilman suurta romahdusta.

From Russia with Football Love – Viipuri, Pietari

29. kesäkuuta 2018

32 maata, 11 kaupunkia ja 64 ottelua. Jalkapallon kauneutta parhaimmillaan koetaan joka neljäs vuosi MM-kisoissa. Isänmaallisuus olisi tärkeä lisä jalkapallon viihdyttävyydessä. Kun Suomen puolesta ei ole voinut hurrata sitten vuoden 1980 Moskovan olympialaisten (ja silloinkin säälistä mukana), pitää olla joku muu erityistä iloa tuova joukkue. Minulle sellainen on Islanti, joka kuitenkin jäi alkulohkoon tasapelillä suurmaata Argentiinaa vastaan. Siksi takaisin Brasiliaan, joka vuonna 1958 hurmasi radiossa ja Salon Seudun Sanomissa Hiidenkylän pikkupojan 17-vuotiaalla Pelellä ja muilla taitureillaan.

Näitä erityisiä pelaajia tarvitaan kisahurmoksen saavuttamiseen. Portugalilla Cristiano Ronaldo ja Argentiinalla Messi. Brasilialla Neymar Jr.

Allegro-juniin ei mahtunut. Siksi oli lähdettävä omalla autolla maanantaiaamuna Viipuriin. Rajalla Suomen puolella tuli valittua opasteiden puuttuessa venäläisten jono ja siinä meni tunti turhaa aikaa. Suomalaisten jonossa olisi päässyt heti. Maat kiusaavat toistensa kansalaisia. Venäjän puolella suomalaiset odottavat ja venäläiset pääsevät nopeammin.

Viipurissa odotti pilvinen päivä, minkä vuoksi kaupunki näytti nuhjuisemmalta kuin yleensä. Venäläiset eivät tarvinneet Viipuria mihinkään, minkä vuoksi se rapistui pahasti. Eikä kommunismista luopuminen enää ehtinyt pelastaa Viipuria.

Paikallisjuna Viipurista Pietarin Suomen asemalle vei yli kaksi tuntia, koska juna pysähtyy jokaisella asemalla. Erityistä kaihoa tunsi Terijoella, mutta yhtä lailla tunteet nousivat pintaan Kanneljärvellä, Ollilassa, Raivolassa ja Kuokkalassa. Junaradan varsi on kymmeniä kilometrejä suota molemmin puolin. Esimerkiksi Leipäsuo on niin soiden keskellä, että sen nimikin on säilytetty alkuperäiskielellä.

Pietarissa odotti tosi kiva hotelli. Suuremmat olivat onneksi täynnä, jolloin pääsi valitsemaan pienistä. Kolmen tähden hotelli, joka on maailmanmatkaajan silmin parasta luksusta. 66 euroa vuorokaudesta MM-kisojen aikaan ei ole mitään. Hotelli on alun perin ollut kauppiaitten talo, joka neuvostoaikana oli jaettu pieniksi kommuuniasunnoiksi. Huone perhettä kohti, yhteinen keittiö ja kylpyhuone. Juuri sopivan kokoisia hotellihuoneiksi, jonne oli sijoitettu omat kylppärit. Tosi siistiä. Henkilökunta ihanan kivoja.

Suomessa korvataan makasiinien jäljelle jäänyt tiiliseinä taideteoksella – Expo hotellissa jokainen huone, käytävä ja aula olivat taideteoksia, koska niissä on näkyviin säilytetty osia alkuperäisestä tiilimuurauksesta.

Pietarissa oli hyvä tunnelma. Kaupunki oli siisti. Kukkia oli kaikkialla. Ihmiset hymyilivät. Todellista monikulttuurisuutta ja kansainvälisyyttä, koska paikalla oli paljon jalkapallofaneja ympäri maailmaa. Etenkin Nigeriasta ja Argentiinasta, jotka ottelivat keskenään tiistai-iltana Pietarissa.

Poliiseja oli tietenkin paljon turvaamassa ihmisten elämää. Mutta ei mitenkään häiritsevästi. Kaupungissa oli rentoa ja iloista aamusta myöhään yöhön. Ainoa pelko oli fanialueiden taskuvarkaista, mutta sidoin lompakkoni vetoketjulliseen taskuun ja metalliketjulla housuihini kiinni, joten yrittämisen olisi huomannut. Muuta pelkäämistä ei ollut.

Jalkapallokisojen yhteyteen rakennetut fanialueet olivat tosi mukavat. Isot screenit mahdollistivat ottelun näkemisen paremmin kuin itse stadionilla. Yleisö oli haltioissaan ja tunnelma käsin kosketeltavaa kun kaikki olivat niin ahtautuneet toisiinsa kiinni.

Pietari on suurenmoinen kaupunki. Vesibussiajelu kanavissa on sinänsä turhauttavaa, koska opastus on venäjäksi, mutta sen aikana voi ihmetellä, miten koko Pietari on mahdollinen. Sehän oli alun perin suo- ja suistoaluetta, jossa asui suomalaisia kalastajia. Jokainen kivi on tuotu kaupunkiin kaukaa, mm. Karjalasta. Yksitellen, olihan tietulliverona kaupunkiin ison kiven mukanaan tuonti. Pietarissa asuu nyt yhtä paljon asukkaita kuin on koko Suomessa. Ihmettelyssä on mukana paljon kauhistelua, koska kaupungin rakentamiseen on uhrattu hirvittävä määrä orjatyötä ja ihmishenkiä.

Osasivat kommunistit jotain tehdä itsekin, vaikkei Pietarissa juuri kommunismin tuhoja näy. Pietarin metron rakentaminen on aloitettu 1940, ensimmäinen väli otettiin käyttöön 1955. Se on tosi syvällä, koska se alittaa Neva-joen. Liukuportaat vievät syvälle melkein sataan metriin. Entiselle suoalueelle!

Pietarissa kaikki on vanhaa, tsaarien aikaista. Yksittäisiä uudisrakennuksia on siellä täällä. Hitlerin yrityksistä näkyy muutama ammuksen jälki Iisakin kirkon pylväissä. Hitlerin piti pitää voitonjuhlat Astoria hotellissa. Se on edelleen niin hieno paikka, ettei Suomi-pojalla ollut varaa muuhun kuin käydä ilmaisessa hienossa vessassa. Pietarin vessat olivat kaikki siistejä. Niistä voisi esimerkiksi Mikkelin Graanin kauppakeskus käydä hakemassa oppia.

Pietarissa hyviä ruokapaikkoja ja kahviloita on tuhansia. Uutena kivana paikkana tuli kokea iltapäivälounas Mozart-kahvilassa Pietari Paavalin linnoituksen lähellä. Linnoitus oli tsaarin aikana vankila, jonne joutui myös kuuluisa kirjailija Maksim Gorki. Nyt vankilarakennus on museona, ja huoneet tuunattu ilmeisesti Suomen vankilahotelleista mallia ottamalla.

Autoni oli matkan ajan Druzhba-hotellin vartioidulla paikalla Viipurissa. Hinta neljältä päivältä 800 ruplaa eli 11 euroa. Ennen kotiin lähtöä lounas Pyöreän Tornin hämärässä, pöydässä niin hilpeässä. Kalaruoka oli erinomaista. Aurinko paistoi torstaina Viipuriin ja kaupunki näytti kauempaa katsottuna kauniilta.

Matka olisi ollut täydellinen. Mutta kotimatkalla tuli haettua tuliaisia, josta jälleen kerran aiheutui ylimääräistä harmia. Kaikki tuliaiset oli tarkoitus ostaa Viipurin Karuselli-ostoskeskuksesta, jota ei kuitenkaan ajaessa löytynyt. Tuli kilometrien jälkeen T-risteys, jossa ei ollut lainkaan opastetta. Kun huomasin suomalaisen auton kääntyvän vasemmalle, lähdin perään. Ja niinpä vastaan tuli Vaalimaan rajanylityspaikka, vaikka piti mennä Nuijamaalle. Halvan bensan tankkausetu hupeni ylimääräisiin kilometreihin.

Bensiinilitra Rättijärvellä rajan jälkeen maksoi 52 ruplaa. Tankki oli tyhjä, joten ei voinut odottaa Viipurin 45 ruplan Neste-asemaa. Erinomaiset ruoka-annokset hyvissä ravintoloissa alkuruokineen noin 10 euroa.

Bussilippu ja metrolippu Pietarissa maksavat 40 ruplaa eli noin 30 euron senttiä. Lyhyempi matkani Helsingistä Vantaalle maksaa 5 euroa.

Torstaina Brysselissä EU-herrat ovat muka löytäneet ratkaisun turvapaikanhakijoiden tulvaan. Sen sijaan, että Suomi jatkaisi avoimien ovien aikaa se voisi perustaa Venäjän puolelle täydellisen turvapaikkaprosessin maihinnousupisteen. Tilaa siellä riittää ja kustannukset olisivat murto-osa Suomen hinnoista. Hallitus saisi samalla rahalla hoidettua 10-kertaisen määrän laittomia turvapaikan hakijoita.

Pietarissa oli ulkomaista väkeä, jotka kisojen aikana tulevat Suomeen hakemaan turvapaikkaa. Fiksu ajatus, koska Venäjälle pääsee fanipassilla ilman viisumia. Maassa on halpaa kuljeksia pitempiäkin aikoja, koska passilla voi matkustaa ilmaiseksi niin kisakaupunkien välillä kuin kaupungeissakin. Ei tarvitse maksaa Välimeren salakuljettajille mitään ja pääsee suoraan kotoaan lennolla Venäjälle. Suomi kuulemma on varautunut tulijoihin. Varmaankin on palkattu lisähenkilökuntaa laukunkantajiksi rajoille. Ministeri Mykkäsen harmiksi Venäjä ei päästä laittomia kulkijoita noin vain tulemaan Suomeen.