Uruguay

Uruguayn itäinen tasavalta (esp. República Oriental del Uruguay) eli Uruguay (esp. Uruguay) on valtio Etelä-Amerikan itärannikolla Rio de la Plata-lahden rannalla. Asukasluku 3,5 miljoonaa.  Pääkaupunki Montevideo, jossa 1,4 miljoonaa asukasta. Väestö on lähes kokonaan eurooppalaisten, enimmäkseen espanjalaisten ja italialaisten, siirtolaisten jälkeläisiä. Uruguay oli Espanjan siirtomaa ja itsenäistyi 1800-luvun alkupuolella. Se oli 1900-luvun alkupuolella hyvinvointivaltio. Karja- ja lammasfarmit käsittävät 80 prosenttia pinta-alasta.. (Osin Wikipedia)

Mercedes, Uruguay

14-16. joulukuuta 2003 16:41 (la-ma)

Olen Mercedeksen kaupungissa, ja täällä ei ole oikein mitään tekemistä, tuppukylä, ja ihmiset viettävät viikonloppua. En viitsinyt jatkaa eteenpäin, koska tilanne olisi ollut sama muuallakin. Huomenna maanantaina siirryn eteenpäin. Täällä on paljon mopoja, tulee ihan 60-luku mieleen kun isä oli niin onnellinen ensimmäisestä mopostaan ja pääsi siten kulkemaan paremmin. (2020: asukkaita 42.000)

Nyt on sunnuntai, jäin tänne tuppukylään vielä yöksi, koska sunnuntaina täällä ei tapahdu mitään, joten on ihan sama missä on. Siksi olen nyt netissäkin. Hellettä on täälläkin, 30 astetta.

Lauantaina oli jo aivan hiljaista. Ennen pimeän tuloa menin joen rantaan, jossa kansa vietti vapaa-aikaansa termospulloin ja muin riennoin. Täällä on paljon mopoja, mikä kertoo, että ollaan vähän köyhemmässä maassa. Etenkin nuoret tytöt ajelevat mopoilla. Toinen istuu takana. Ei pidä nauraa, muistan kun isä sai ensimmäisen moponsa ostettua 60-luvulla. Hän oli niin onnellinen kuin pääsi ajelemaan työmatkansa ja kyläreissunsa näppärästi. Onnellisempi hän oli mopostaan kuin meikäläinen Renault Lagunasta.

Sitten menin parrilla-syömään. Oli 2 ravintolaa kaupungissa, joista valita ja pizzerioita. Toisessa oli hirmu iso arina, jossa poltettiin halkoja. Siis sinne. Kun lähdin syötyäni parrillasta ihan hyvän ruoan kello 21.30 pois, olin edelleen illan ainoa asiakas. Ja, parrilla oli täynnä lihaa, kanaa, makkaroita. Kuka ne oikein syö. Katselin vielä paikkoja ja tulin tunnin päästä katsomaan, mikä tilanne. Oma paikkani edelleen tyhjä, naapuriravintolaan oli tullut 4 asiakasta. Olen aina ihmetellyt Suomessa, miten nämä kurdien monet pizzapaikat oikein pärjää, kun niissä monissa ei näe asiakkaita. Luulin aina, että elävät jollain starttirahalla. Taitaa olla sama systeemi täällä, syövät sitten itse ruoat.

Sunnuntain kaupunki oli aivan tyhja. Viideltä iltapäivällä oli keskuspuistossa 4 ihmistä. Ja jostain ilmestyi perääni polkupyörää ajaen lady noin meikäläisen ikäinen, ja kätteli ja halasi ja selitti jotain että oli nähnyt minut päivällä. Mutta ei siitä sen enempää tullut, kun sanavarasto ei ole näissä lemmen lurituksissa karttunut tällä matkalla.

Olin ajatellut, että matkalta tulee paul newman, jota ei maailman murheet paljoa enää heilauta. Vaan kyllä se vanha pauli löytyi, kun yritin mennä iltapäivällä supermercadoon ostamaan jotain juotavaa ja purtavaa. Minulle oli t paita ja shortsit, joissa ei ole taskuja lainkaan. Siksi kaikki romppeet rahoja myöten on tässä Porin jazzin kassissa. Ja jostain ilmestyi gerberos, joka vaati kassia johonkin säilöön, eikä sinne tavaroiden sekaan saa mennä kassilla. Se muuten tarkoittaa vain miehiä, sillä naiset kyllä pääsevät käsilaukuissa. Täällä on tällainen systeemi ollut monessa maassa, mutta eka kerran minut pysäytettiin. Kun se ei välittänyt selityksistäni rahasta, ja millä maksan kassalla, niin sanoin sille suorat sanat suomeksi, haista sinä äijä, p—a. Ukko oikein pelästyi, mutta en jäänyt enää katsomaan, pääsenkö sisään, ja lähdin toiseen paikkaan, joka oli kivampi, jossa myyjät tulivat oikein toivottamaan minut vieraan tervetulleeksi Mercedesin kaupunkiin. Siis ihan oikein sanoin sille ukolle.

Kävin uimarannalla päivällä ja eikös vaan tuli pari napataaraa kyselemään, että olenko joulupukki. Kun sanoin, että olen Suomesta, niin ne oikein ilahtuivat, joulupukki on Suomesta. Siis hyvin tietävät Uruguaysssakin, kyllä se Tarvajärvi tiesi maailman lasten ajatukset kun se sitä joulumaata yritti Lappiin saada. Olin ostanut pikkupullon. 0,3 litraa, Martini rossoa, kun muuta pikkupulloa ei ollut, ja ihan hyvin se siellä rannalla tyhjeni. Ei täällä sitten muuta tekemistä olekaan tänään. Tällainen ei mitään tekemisen 3-4 päivää olisi pitänyt pitää ensimmäisen kuukauden jälkeen, sillä olin vähän liikaa menossa koko ajan. Tämä niinkuin neuvoksi seuraavia matkoja varten.

Nyt on sunnuntai-ilta. Viimeinen sellainen tällä matkalla. Viikon päästä olen jo Suomessa. Lauantai-iltojakaan ei enää ole, sillä lentokone lähtee kello 16 ensi lauantaina. Jotenkin on kummallinen olo, ihan kiva päästä Ristiinaan jouluksi, mutta nyt tämä 40 vuoden haave on loppumassa ja jotenkin matka jää kesken, vaikka paljon olen nähnyt ja kokenut. Ehkä vasta Suomessa tajuaa kun lukee näitä omia kirjoituksiani kotikoneelta, mitä on tullut tehdyksi.

Sunnuntaina menin vielä rannalle kävelemään. Siellä ihmiset istuivat sellaisissa muovituoleissa, joissa on putkijalat. Samanlaisia Suomessa oli 60-luvulla. Ne on helppo kuljettaa paikasta toiseen ja tavata tuttuja. Tuntui, kuin koko kaupunki olisi siellä rannalla. Tämä on myös connecting people, ja paljon henkilökohtaisempaa, koska ihmiset todella välittavat toisistaan. Termospullon kanssa oleva kuppi on kummallinen, ihan kuin siinä olisi kiinni intiaanien rauhanpiippu. Sitä ne täällä kaikki imeskelevät. Näin, että kupin pinnalla on sellaista mustanvihreaa jauhoa, ei siis kahvia, ei teetä, ei mehua. Hmm, mitä tämä on.

Colonia del Sacramento

(maanantai, 16. joulukuuta 2003)

Asukkaita kaupungissa 27.000.

Olen jotenkin ihastunut tähän Uruguayhin. Eikä pelkästään sen takia, että aamulla bussiterminaalissa kaksi suloisen kaunista kaksikymppistä naista tuli kysymään, olenko vielä jouluna täällä Uruguayssa. He haluaisivat että tulisin heidän joulujuhlaansa joulupukiksi. Halusivat valokuvan minusta tytöt halaamassa minua. Otin sitten itsekin sellaisen, ja ihmettelivät digikameraa koko joukko.

Sitä miettii, mitä on kehitys. Tämä on leppoisin kaikista maista, joissa olen nyt vieraillut. Olen nähnyt kolmen päivän aikana yhden kännykän, tänään iltapäivällä. Se oli joku vanha härveli, meidän mielestämme ei kännykkä ollenkaan. Mutta eikö ole parempi, että otetaan tuoli mukaan ja lähdetään tapaamaan ystäviä kuin että soitetaan heille ja sanotaan, että hei mä olen nyt stockkan kohdalla. Mitä se semmoinen ihmissuhde-elämä oikein on?

Tämä on jotenkin kuin lapsuuteni Salo ja Salon seutu. Bussissa jos olisin ottanut valokuvia, olisi mennyt täydestä että Salon seutua tämä kesällä. Vain vesijättömaat on erilaista. Sellaista kaunista maanviljelystä, ei vielä kaikkea salaojitettu. Siellä täällä pensaita ja puita, kuten ne Iivosen rannan haapapuumetsiköt. Joki oli kuin Salon joki, tosin paljon suurempi. Siinä oli saarikin, kuin Vuohensaari. Tosin Salossa ei ole hiekkarantaa, eikä ihmiset istu omilla tuoleillaan. Eikä siellä ole palmupuita. Mopolla kulkevat. Onko Salo sitten kehittynyt kun siellä on Nokia. Paljon juurettomia ihmisiä varmaan sinne on muuttanut. Ja nyt pohtivat että Salon sairaala lopetetaan ja potilaat siirretään jonottamaan Turkuun. Onko tuo sitten tietoyhteiskuntaa ja kehitystä. Ei mieluummin minä kuljen mopolla ilman kännykkää, jos saan takaisin sen rauhallisen ilmapiirin, joka vielä 60-luvulla kaikkialla oli. On julkaistu kuulemma tutkimus, että ihmiset puhuvat nykyään paljon nopeammin kuin ennen. Kun on niin kiire. Puhuvat, mutta kukaan ei enää kuuntele. Se on yksi meidän tietoyhteiskuntamme ongelmia.

Tämä on tällainen turistikaupunki siinä mielessä, että täältä on laivaliikennettä Argentiinaan. Vanha kaupunki on täynnä turistimenuravintoloita ja käsityöläispuoteja. Tänään illalla alkoi hirmu tuuli, puut ihan ovat mutkalla, on kuin syksyinen Suomi ilman sadetta. Minä se täällä shortseissa kuljen kun alkuperäiskansa värjottelee takeissaan. Jos olisi muutama päivä lisää, lähtisin Uruguayta kiertämään enemmänkin, tämä on jotenkin maa mieleeni. Köyhä, mutta niin herttainen. Vaan nyt on laskettava päiviä, milloin on missäkin, ja se vapauden hurma, joka minulla oli 8 viikon ajan, on nyt yhdeksäntenä viikkona poissa. Olen taas häkissä. Joku ulkopuolinen säätelee elämääni. Ei, se on loppu. Täältä tulee paul newman. Ei ehkä yhtä komea, mutta vähintään yhtä fiksu.

lepäilin muuten hotellissa iltapäivälla ja surffasin telkkua. Tuli onnenpyöra. Ja minä keksin nopeammin mikä lause oli kuin se kilpaillut nainen. Hei, osaan espanjaa. Tuli ihan kiva olo.

No, eipä täällä tämän kummallisempaa. Eli oikein kivaa.

Tiistaiaamu Coloniassa

Lähdin aamulla aikaisin kaupugille. Siis meren rantaan. Tämä nyt on joki tai meri tai jotain. Argentiinalaisten mielestä heidän jokensa, urugualaisten mielestä Rio Uruguay, ja minusta tämä on Atlantin meren lahti. Hirmuisen iso joeksi.

Neljän tunnin kävelyretken jälkeen tulin aamiaiselle kahvilaan, jossa on yksi työasema. Vähän hidaskin. Postia oli tullut Suomesta paljon, näköjään minut halutaan takaisin. Kävin vilvoittelemassa jalkojani meressä, mutta uimaan en mennyt, koska aallot olivat suuria ja vesi maanruskeaa, siis humusta tullut mukana, siis tämä on joki tässä mielessä.

Kadulla näkyi juliste Zorrilla San Martin. Tajusin sen vasta 100 m käveltyäni, että miksi se on niin tuttu. San Martin oli toki se kenraali, jota epäilin inkojen tappajaksi. Zorrilla, sanakirjani ei tiedä mitään. Ai niin, kun Salon Seudun Sanomat julkaisi etusivullaan jutun dx-kuuntelija Vahterasta, oli valokuvassa mustatukkaisen Paulin lisäksi Radio Zorrilla San Martinin iso viiri, jonka olin saanut Uruguaysta. Mutta mikähän oli kaupunki, mielestäni Tacuarembo. Täytyy katsoa kotona.

EDIT 2020: Kaupunki oli Tacuarembo. Salon Seudun Sanomien kuvassa oli Radio Sevillan viiri. Saamani Radio Zorrilla San Martinin viiri oli vaakasuora, sinisellä pohjalla ja pituutta 40 cm.

• 

• 

• 

Täällä on näkynyt vain toinen nettikahvila tämän lisäksi. Siellä oli 3 työasemaa. Missään ei ole ollut näin vähän matkan aikana. Mutta täällä onkin se connecting people putki-muovijakkara.

Neljäs päivä menossa, kukaan ei pyydä rahaa, ei myy mitään. Kännyköitä ei ole tullut lisää vastaan. Tämä on vielä enemmän latinalaista Amerikkaa kuin Chile ja Argentiina. Niin leppoisaa oloa kaikkialla.

Vaan olen varma, että jos uruguaylainen tulisi pakolaiseksi Suomeen, pakolaisneuvonta opettaisi hänet ensimmäisen viikon aikana haluamaan uuden kamerakännykän.

Ihmisen tarpeet ovat niin yhteiskuntaan sidottuja. Rannalla mietin, ettei meillä ollut 50 luvulla dollaria päivässä koko 6 henkisen perheen elättämiseen. 60 luvun lopulla olimme monella tavalla yhtä rikkaita kuin uruguaylaiset nyt. Ongelma on se, että tulee eurooppalainen omaa bisnestään tekevä kehitysaputyöntekijä, joka sanoo että olette niin köyhiä, tästä saatte ruokaa ja teen teille vielä kaivonkin. Ja vuoden päästä kaivo on käyttämätta, täynnä hiekkaa. Okei, tehdään uusi.

Tästä tuli hyvä esimerkki basaari tv ohjelmassa alkusyksystä Suomessa. Se oli tehty hyysäystarkoituksiin, mutta itse katsoin sitä niin, että afgaaniperhe tuotiin sodan jo loputtua Suomeen ja perhe oli tyytyväinen saamaansa asuntoon Hyvinkäällä. Oli keittiökin. Mies haaveili pomon hommista McDonaldsilla ja 150 markan tuntipalkkaa. Vuoden päästä näytettiin perhettä, ja heillä oli uusi iso koti, ja tavaraa enemmän kuin me Ullan kanssa saatiin 15 vuodessa perheelle ostettua. Oli tietokonepelit, lautasantennit, nahkasohvat, nahkatakit ja kirjahyllykään ei ollut Lundian kuten meillä. Ja, perhe ei ollut tehnyt päivääkään työtä Suomessa. Ja sitten valittivat, että kotimaassa kaikki oli paremmin. Näinhän se on, ei kukaan tule onnelliseksi tavarasta. Sen on Suomen sossu kyllä unohtanut tyystin. Ohjelma näytti, miksi tänne Suomeen halutaan pakolaisia: kymmenet suomalaiset elävät hyvin pakolaisen siivellä huonekalukauppiaista alkaen.

Yritän sanoa itselleni, että tullaan onnelliseksi siten miten elämä meille kortteja antaa. Se on parasta onnea.

Lopun alku jatkuu. Aamulla otin viimeisen malariapillerin. Suomessa niitä pitää vielä ottaa 4 kertaa viikon valein.

Jatkovaihtoehdot on mennä bussilla Montevideoon, buque-bussilla (kuten Tallinnan laivat) Buenos Airesiin tai bussi-laiva-matkalla Tigreen Argentiinaan, jota minulle on kovasti kehuttu. Pikkukaupunki alle 100 km Buenos Airesista. Päätän aamulla mitä teen. En oikein enää taida tykätä suurkaupungeista, se hälinä tähän lopuksi ehkä pilaisi tämän leppoisan olon, joka minulla nyt on.

Keskiviikkona (19.12.2003) jouduin tekemään vaikean päätöksen, miten käytän viimeiset päivät. Siellä Mendozassa oli yksi nainen kehunut minulle Tigren kaupunkia. Päätin siis lähteä sinne. Ensin meni pikkubussi Nueva Palmiraan Uruguayhin ja sieltä vene Tigreen Argentiinaan

Mutta kun olin ostanut lipun ja lähdin vielä katsomaan Colonian kaupunkia, tuli ensimmäisen kerran matkalla tippa silmään. Olen pettänyt nämä ihanat Uruguayn ihmiset lähtemällä pois, vaikka olisin voinut olla pari päivää vielä Montevideossa. Olin järkevästi päätellyt, että Montevideo on suurkaupunki ja niissä olen ollut vähän pihalla. Mutta nyt järki oli pahasta.

Kuljeksin omakotialueella, ja yhdeltä pihalta nainen vinkkasi minulle. Hei, mistä kaukaa olet. Hän pyysi minut sisalle jä näytti soittavan joulupukkikoristeen, jolloin ymmärsin, että tämä oli kiinnostuksen alkuperäinen syy. Joulupukki. Olin kyllä nyt jo tietoisesti laittanut vähän jo likäisenkin toisen punaisen paitani päälle, kun olin tajunnut, että tällä konstilla tapaan ihmisiä paljon enemmän kuin naamioituneena Pauliksi. Ei se rouva kuitenkaan päiväkahvia minulle keittänyt, vaikka pitkään juteltiinkin.

Päätin hyvitykseksi siirtyä Uruguayn kannattajaksi jalkapallossa. Hyvästi Ronaldot, Romariot ja Pelet. Uruguay muuten voitti 1950 Brasilian mm-loppuottelussa, joka pelattiin 250.000 katsojan Maracana stadionilla Riossa. Tarkoitus oli juhlia isolla joukolla Brasilian voittoa. Luulenpa, että Uruguay otti asian rennosti ja voitti siksi kipsiin menneet brassit. Ollaan muuten oltu stadionilla Jukan ja Juhan kanssa matsissa, jossa oli vain 70.000 katsojaa. Gooooooooooooooooooooool!

— Uruguaystä menin takaisin Argentiinaan ja sieltä Suomeen