Lapsuuden matkat

Kiinnostus nähdä maailmaa johtuu Hiiden kylästä ja DX kuuntelusta. Radion avulla sai tietää, että maailmaa on muuallakin ja kun silloin ei päässyt minnekään, niin nyt on aika.

Vaan päästiinhän me. Kävellen ja polkupyörillä.

Kansakouluun oli matkaa reilu kilometri. Kerran viikossa tehtiin käsitöitä Pitkäkosken vanhalla koululla ja sinne oli matkaa koulusta 1,5 km. Kun hankin polkupyörän osallistuin kilpa-ajoihin siitä kuka nopeimmin ajaa koulun päätyttyä klo 15 käsityöluokasta Hiiden koululle. Aika usein minä olin nopein.

Seppämäellä käytiin syksyllä elokuvissa, 3 km matka pimeässä. Piti kävellä, koska polkupyörissä ei ollut valoja. Mitään valoja ei teiden varsilla ollut, mutta kummasti sitä löydettiin perille.

Kaivolan kentällä käytiin kerran vuodessa kansakoulujen yleisurheilumestaruuskilpailut. Sinne mentiin pyörillä, kilpailtiin ja taas takaisin. Joskus käytiin pikkuveljen kanssa siellä urheilemassa, koska käytössä olivat mm. kuula, keihäs ja seiväs. Kotona piti käyttää isoa kiveä kuulana, jotain nuoren puun ruokoa keihäänä ja pyykkikeppiä seipäänä. Kentälle oli matkaa 7 km.

Vähän lyhyempi (6 km) matka olisi ollut Perttelin kirkolle, mutta sinne emme menneet. Koulun päättäjäiset ja suvivirsi laulettiin kansakoulun tiloissa Hiidessä. 

Kun ikää tuli vähän lisää eli noin 11 vuotta, matkat pitenivät. Käytiin kesällä pyörällä uimassa Hossuksella 14 kilometrin päässä. Inkereen koulun kirjastossa oli enemmän kirjoja kuin Hiidessä, siis sinne, noin 8 km. 

Talvella pisimmän matkan teimme isoveljen kanssa potkukelkalla. Kotoa Rekijoentietä Rekijoelle ja sieltä takaisin Haalin kautta. Matkaa kertyi lähemmäs 20 km. Ikää oli noin 10-11 vuotta.

Maanviljelijät hakivat sokerijuurikasta harventamaan traktorilla. Setäni Viljo vei Hankka-tilalle (10 km) ja Raivonsyrjä Kurajoelle (alle 10 km) kuskeina, lapset traktorin lavalla.

Isovanhempien taloista on jäljellä enää aitta. Pärekatto on vaihdettu peltiin. Aiemmin rakennuksissa oli myös olkikattoja.

Etäisyydet ovat lapsena moninkertaiset aikuisiän tuntemuksiin verrattuna. Isovanhempien kotiin Männistöön mentiin bussilla toispualtjokke. Äiti saattoi bussille ja sopi kuljettajan kanssa tarkoin missä hän jättää lapset pois. Me taaperukset sitten osattiin mennä loppumatka metsätien halki perille. Olin ensimmäisellä matkalla ilman vanhempia noin 8 vuotiaana. Matkan pituus on 22 km.

(Nykyään lapset ovat kehittyneempiä. Porin kaupunki haki juuri huoltajaa 11-vuotiaalle yksin Afganistanista Suomeen tulleelle alaikäiselle, 5500 km.)

Polkupyörän hankinnan jälkeen kävin Salossa pyörällä. Tie oli silloin hiekka- ja soratietä, ja raskasta ajaa. Ahteet olivat mutkikkaita ja jyrkkiä. Nyt kaikki on tasattu ja asfaltoitu potkulaudalla ajamisen mahdollistamiseksi. Saloon oli matkaa 16,5 km Salo-Somero-tien valmistuttua. Kerran ajoin Hajalaan pyörällä, koska vanhimman veljeni perhe asui siellä. Matkaa oli 15 km ja sama takaisin + Salon matka, yhteensä yli 60 km hiekkateitä. Ketään ei ollut kotona. Kirjoitin pihlajanmarjoilla oven eteen tekstin, että kävin kylässä. Kun väsyneenä pääsin kotiin, tuli isoveli perheineen sinne. Olivat olleet Somerolla Helenan isovanhempien luona Trabant autollaan, vai oliko heillä vielä silloin moottoripyörä, jossa Raija oli jotenkin kuljettajan ja takapenkkiläisen välissä.

Käytiin me suuressa maailmassakin. Serkkuni Pikku-Paavo kuljetti maitoa Hiidestä Elannon meijeriin Helsinkiin. Sain noin 10-vuotiaana olla kuorma-auton etupenkillä, kun olin luvannut olla hiljaa ja paikallani. Se oli ihmeellistä.

Olin jo iso poika, 13-vuotias, kun Turussa järjestettiin Kalevan kisat, yleisurheilun Suomen Mestaruuskilpailut. Saimme olla pikkuveljeni Matin 11-v kanssa vanhimman sisaremme kotona Turussa Kerttulinkadulla viikon. Ja käytiin kisoissa. Aamupäivällä sai katsoa ilmaiseksi karsintoja. Meidät otettiin kuljettamaan kiekot ja moukarit takaisin heiton jälkeen. Käsin kannettiin ilman apuvälineitä. Onneksi silloin suomalaiset eivät juurikaan heittäneet yli 50 metrin tuloksia. Karsinnoissa oli myös kaikkien pikkupoikien sankari, Parta-Pekka Juutilainen, joka juoksi silloin 800 m alkuerissä. Saimme nimikirjoitukset.

Turussa olin ollut aiemminkin. Isä oli kesän töissä salaojaporukassa, joka ojitti Salon alueen maatilat. Porukan pomo vei kaikki lapsineen Samppalinnan kesäteatteriin katsomaan esitystä. Olin joko 11 tai 12 vuotias.

Ja 8-vuotiaana terveyssisar vei minut monen muun lapsen kera silmälääkärille bussilla Turkuun. Ihmettelin bussin takapenkin ikkunasta tiessä olevia keltaisia viivoja.

Lonkka-ahteesta ei tietoakaan. Tuuli kinosti ahteeseen niin paljon lunta, että teimme lapiolla lumen sisään tunneleita.

Lapsuudessamme ei ollut tietoa matkojen pituudesta. Isommilla teillä oli hätäaputyönä kivestä hakattuja km-pylväitä, pienemmillä teillä ei mitään. Polkupyörään ostin isona poikana mittarin, joka pyörähti kierroksen kun etupyörä oli pyörinyt kierroksen. Tämän jutun mitat on katsottu reittikarttaohjeesta. Matkat olivat pitemmät, koska nykyisin teitä on paljon suoristettu. Meitä lähellä oli Lonkka-ahde, joka oli mutkikas kuin lonkka ja joka oli jyrkkä ylhäältä niin että lapsen oli vaikeaa päästä pyörällä ajamalla ylös. Nykyisin tie on suora, ettei siinä arvaisi mäkeä olleen aikanaan lainkaan.