Etiopia

Etiopiassa olen käynyt kaksi onnellista kertaa: 2011 ja 2013

  1. joulukuuta 2011

Etiopiaan minäkin

Maailman maista on vielä toinen puoli näkemättä. Siksi lähden tiistaina Etiopiaan. Ostin vain menolipun. Euro kuitenkin hajoaa tässä lähiviikkoina, joten voin miettiä vapaasti mitä siinä tilanteessa voin tehdä. En ota euroja mukaan lainkaan, mitäpä sitä turhia murheita kantamaan.

Kirjoitan matkalta juttuja tänne Facebookiin aina iltaisin kun en enää uskalla mennä ulos. Jos on sähköä. Jos kukaan ei varasta miniläppäriäni.

Sitä voi ihmetellä, että miksi menen Afrikkaan, kun saman näkee rautatieasemalla Helsingissä ja monissa paikoin pääkaupunkiseudun lähiöissä. Ihmettelen itsekin. Presidentti Mara toivoi, että suomalaiset pyytäisivät vieraitamme kahville. Minä toteutan Maran toivetta, mutta pyydän heitä kahville paikan päällä.

2011

7. joulukuuta 2011

Addis Ababan kuulumisia

Pahoittelen aata ja oota (korjailtu matkakirjaa varten). En viritä miniläppäriä, koska halpahotellissani on vain tämä yleinen ja yhteinen nettiyhteys.

Olen ensimmäistä päivää Etiopiassa. Tämä on ollut positiivinen kokemus. Aloitanpa sillä, että nämä etiopialaisnaiset ovat tosi kaunottaria. Ja niin nuoret kuin kokeneemmatkin naiset ovat ihania flirttaamaan ja juttelemaan pohjolan maailmaa nähneen miehen kanssa.

Laitan esimerkiksi kuvan kahvilan kaunottaresta Effatasta. Siellä tarjoilijat ovat toinen toistaan kauniimpia. Tämä nuori kahvilan tarjoilijanainen sanoi, että hänellä on auto. Hän haluaisi näyttää minulle maataan. Lupasin mennä huomenna uudelleen kahvilaan ja mietitään asiaa sitten. Nyt olen liian väsynyt matkasta.

Matka alkoi Helsinki Vantaan kentältä itsenäisyyspäivän iltapäivällä klo 16.30 lennolla Roomaan. Välilaskupaikalla huomasin olevani terminaalissa, jossa tarjotaan vain italialaisia sämpylöitä. Menin sillä pikajunalla takaisin laskeutumisterminaaliin, mikä oli paha virhe. Turvatarkastaja piti minua terroristina, ja penkosi kaikki tavarani ja teki kaikki mahdolliset simputukset. Moskiittosuojan heitti roskiin. Sanoin, että jos moskiitot minut tappavat, on hän syyllinen tappoon. Tuli väkisin mieleen, että ennen muslimipommituksia lentokentät eivät olleet näin nöyryyttäviä paikkoja. Tasa-arvon nimissä pitää tällaista jo elämää kokenutta valkoista miestä kohdella kuin New Yorkin tornitaloihin lentokoneen lentänyttä nuorta miestä.

Yölento Roomasta Etiopiaan kesti vain 5,5 tuntia. Aamulla valvotun yön jälkeen olin täällä perillä. Yllättävän vilpoista. Olin tehnyt pahan virheen, kun en ottanut näitä euroja matkaan. Ei dollareitakaan ole liikaa, koska en ehtinyt niitä nostamaan. Muuten pärjäisi, mutta näissä maissahan on viisumipakko, joka on maksettava euroilla tai dollareilla. Etiopiasta selvisin, mutta miten muista maista.

Minua on aina harmittanut nuo lentokenttien perskärpäset, jotka tarjoavat hotellia ja taksikyytia. Sain ne hätisteltyä pois. Täällä ei ole bussikuljetusta kaupunkiin. Otin siis yhden takseista ja tein sopimuksen hinnasta. Jokainen yrittää huijata valkoista miestä, mutta kun on tarkkana, ei liikaa joudu maksamaan. Täällä on selvästi kaksihintajärjestelmä. Paikallisille oma, ja valkoisille omansa, joka hotelleissa tarkoittaa jopa kalliimpaa hintaa kuin Suomessa vastaavista hotelleista.

Kyllästyin siihen, että hotellit olivat järjestään fulibukt, kuten täällä sanotaan. Otin sitten yhden, joka näytti olevan ok. No, kyllä täällä pärjää, vaikka paremminkin olisi voinut valinta mennä hintalaatusuhteen kannalta.

Ja sitten heti kaupungille. Tämä on mielenkiintoisen kiehtovaa. Kerjäläisiä on paljon, mutta niinhän se on Helsingissäkin. Erona on se, että täällä kerjäläiset ovat surkeista surkeimpia, Helsingin kerjäläiset tulevat autoilla Romaniasta asti. Täällä on myös paljon loisivia nuoria, jotka pitävät kadun varsien seiniä pystyssä. Niin on Helsingissäkin. Miksi siis tulin näin kauas näkemään saman minkä näkee kun ostaa seutulipun Vantaalta Helsinkiin.

Yksi syy on se, ettei Helsingissä kukaan tule juttelemaan kadulle kulkijan kanssa. Täällä tällainen joulupukin oloinen mies saa juttuseuraa liikaakin. Ei kaikkien kanssa voi jutella. Yhdessä odotuspaikassa oli neljä noin viisikymppistä rouvaa. He ottivat hihasta kiinni. Englannin kielen kanssa oli mitä oli, vaan yksi rouvista puhui hyvinkin. Kaikkein sympaattisin heistä yritti saada juttua aikaan, vaan kielitaito ei oikein riittänyt. Tulkiksi ryhtynyt rouva sanoi, että tuo symppis on sinkku. Sitten heidän piti mennä bussiin, mutta lupasivat olla huomenna samaan aikaan paikalla.

Kun hotellini vieressä olevassa kahvilassa oli minua hellitty ja paijattu usean tarjoilijan voimin, menin sinne illan pimetessä uudelleen. Paikka oli tupaten täynnä, joten en saanut osakseni samaa hellyttelyä. Tuo kuvan kaunotar pyysi että tulen heti aamusta uudestaan, niin sovitaan siitä tutustumisajelusta. Miksi menisin, miksen menisi. Tätä varmaan aamulla joudun pohtimaan.

Joka tapauksessa menen torstaina downtowniin katsomaan oikeaa paikallista elämää. Sitten haluan mennä johonkin kaupungin ulkopuolella olevaan paikkaan bussilla, jos tämä kaunotar ei sitten lähde kuskiksi. Sain yhdeltä mieheltä ruokapaikassa usean ehdotuksen kivoista paikoista Addis Ababan ulkopuolella. Katson niitä illalla netistä, koska en uskalla lähteä ensimmäisenä iltana tuonne pimeyteen, joka laskeutui klo 19 paikallista aikaa. Hotelli on sen verran syrjässä, että tästä on parisataa metriä ihmisten ilmoille. Mies varoitti minua kovasti taskuvarkaista, joita täällä riittää liiaksi asti.

Olen siis heti ottanut Maran kehotuksesta vaarin ja pyytänyt paikallisen kahville. Onhan tämä paljon halvempi tapa kuin tuoda kymmenet tuhannet afrikkalaiset, irakilaiset ja afgaanit Suomeen ja siellä pyytää kahville. Kaunottarien kahvilassa kuppi kahvia muuten maksoi yhden dollarin paikallista rahaa. He eivät ottaneet minulta ylihintaa.

Tänään olen niin väsynyt matkasta, että menen ajoissa nukkumaan. Huomenna alkaa tosi reppumatkani.

Kommentti Monica: Tulee jälleen mielenkiintoinen matka sinulle, nauti olostasi siellä. Tänne taitaa tulla talvi taas hetkellisesti, ennen kuin kevät saapuu, joten nyt nautitaan lumesta ja liukkaista keleistä liikenteessä.

8. joulukuuta 2011 · 

Hei siellä Suomessa.

Laitoin facebookiin 2 kuvaa, jotka kertovat tästä päivästä paljon. Toisessa kuvassa on Somalimaan lähetystön kuva. Törmäsin siihen ja mietin, että Suomi ei halua rauhaa Somaliaan, koska ei tunnusta Somalimaata eikä Puntmaata. Tästä kirjoitin Iltalehden blogin elokuussa 2011. Kun rauhaa ei tule koskaan voidaan Suomen kansa vaihtaa somaleihin, kun eliitin mielestä me suomalaiset olemme niin surkeaa kansaa, että vähäisinkin ulkomailta tullut luku- ja kirjoitustaidoton maahanmuuttaja on parempi kuin me suomalaiset. Tätä maahanmuuttoa ylisti mm demarien puoluesihteeri viikonvaihteessa, sopivasti ennen itsenäisyyspäiväämme.

Toinen kuvaa etiopialaista illallista, jonka söin kolmen kauniin naisen kanssa. Nämä etiopialaiset ovat niin ihania ja mukavia ja ystävällisiä ja kauniita, että jos Suomen kansa pitää vaihtaa afrikkalaisiin, niin vaihdetaan sitten näihin etiopialaisiin.

የኢትዮጵያ ቆንጆ ሴቶች ፡፡ ሁላችሁንም እወዳችኋለሁ.

Rakkauden tunnustukseni Etiopian ihanille naisille amharan kielellä

Menin aamulla tapaamaan näitä ihania nuoria naisia aamukahville. Sanoin kuitenkin, että jos lähdetään ajelulle, niin vasta viikonloppuna, koska muutoin tälle kaunottarelle tulee liikaa sumplimista työvuorojen kanssa.

Kuljin sitten kaupunkia ristiin rastiin, enimmäkseen jaloin, mikä on täällä Afrikassa yleisin kulkuväline. Olin illan suussa niin väsynyt, että olin menossa hotelliin lepäämään. Vaan sitten käveli vastaan kolme noin 30-35 v naista, joista yksi hymyili minulle kauniisti, ja kun käännyin oikein taaksepäin katsomaan, hänkin katsoi ja vilkutti. Otin parilla ripeällä askeleella heidät kiinni. Kaksi naista kulki meistä edellä ja tämä kolmas jäi juttelemaan. Kysyi, mitä etsin. Sanoin etsivani etiopialaista ruokapaikkaa. Se oli sellainen hätävalhe, mutta toimi. Ayal sanoi että hän vie minut sellaiseen. Pyysin häntä mukaan syömään ja hän sanoi, ettei voisi jättää ystäviään. No, sitten minulla oli kolme naista ruokailemassa.

Täällä on autoja ihan hirmuisesti. Ja monissa ei ole puhdistuksesta tietoakaan, joten häkää on paljon ulkona. Addis Ababassa asuu yhden kahvikaverini mukaan 8 miljoonaa asukasta, joten kyllä tänne mahtuu pakokaasuja. Täällä tuulee paljon, koska kaupunki on vuorten ja laaksojen sisällä. Ja kun kaikenlaista rakennusjätettä on vähän joka korttelissa, tuuli tuo mukanaan pölyä. Kaupungilla tuli muuten vastaan nuori mies, joka sanoi suomeksi että terve terve, mitä mies. En häntä tuntenut ja ihmettelin, mistä hän minut tuntee. No kun minulla oli vaalipaitani päällä ja tässä versiossa luki Tutustu todellisuuteen. Ja numero 61.

Tämä ei näytä miltään kehitysmaalta, ainakaan pääkaupungin horisontista katsoen. Muuta en ole vielä nähnytkään. Kännyköitä on paljon, hyvät vaatteet ihmisillä. Köyhyydestä kertovat nuo surkeat kerjäläiset, joista moni olisi Suomessa laitoshoidossa. Heitä ei saisi katsoa. Kun erehdyin ihmettelemään lapsiäitiä hetken katseella, sain heitä neljä takiaiseksi. Miten ihmeessä voi olla tuollaisia lapsia, tuskin 14 vuotta, jotka kantavat omaa lastaan sylissään ja kerjäävät ruokarahaa. En antanut, sanoin että isien tehtävä on hoitaa lapsilleen ruokaa. Tytöt väittivät, että heidän lapsillaan on yhteinen isä. Hyvä etten huutanut.

Palaan näihin kolmeen naiseen. He olivat aivan syötävän ihastuttavia. Kun otin valokuvan, eikä se muka ihan onnistunut, pyysi Ayal ottamaan uuden kuvan. He tilasivat minulle mausteisen annoksen lihaa, jota tiristeltiin tulessa vielä ruokapöydässä. Ja sitten iso astia johon kaadettiin mitä erilaisimpia herkkuja. Ihmettelin, miten niitä syötiin. Sormilla toki. Pöytään tuotiin kääreitä, joita en ymmärtänyt. Ne olivat kuin kosteita isoja lettuja, joista otettiin sormiin pala ja sitten sillä palalla otettiin pöydästä erilaisia makupaloja. Tämä oli aivan fantastinen illallinen.

Minua ihmetytti, että mitä nämä kaikki hymyilevät naiset kadulla oikein ovat. Kysyin, mikä on uskontonne. Luterilaisia ortodokseja. On täällä jonkun verran muslimeja, mutta Helsingissä katukuvassa näkee enemmän. Nyt ymmärrän naisten pukeutumisen paremmin. Monet korostavat kauniita rintojaan pukeutumisella ja monilla on hieman avokaulainen pusero, josta naisellisuus näkyy kauas.

Etiopia ja Somalia ovat rajanaapureita. Jos minulle laitettaisiin 50 etiopialaisen ja 50 somalinaisen kuvaa eteen, osaisin sanoa heille oikean kansallisuuden 96 tapauksessa. Suomi haluaa sekoittaa koko maailman, mutta Afrikka itse ei. Saman havaitsin aiemmin Namibiassa, Botswanassa ja niissä monissa maissa joissa kiersin. Kasvoista ja kehosta näkee, ettei ristiin naimista ole paljoa historian saatossa ollut.

Kun somalinainen tulee Helsingissä vastaan, hän ei minua huomaa mitenkään. Voisin kävellä päin, eikä hän minua huomaisi. Kun kuljen täällä, minulle hymyilevät niin nuoret naiset kuin elämää kokeneet naiset. Monet sanovat vastaan tullessa tervehdyksen.

Kun erosimme naisista oli jo pimeää. Olin niin iloinen, että tanssin pimeydessä hotelliin. Menin vielä kahville hotellin viereiseen ulkoilmakahvilaan. Oli jo kylmä, mutta sydän oli lämpöä täynnä. Ayal pyysi minua soittamaan huomenna. Voisimme tavata uudestaan.

Monica: Aivan mahtavaa Pauli, nyt nautit niistä naisten kauneudesta, ja ihailusta sinua kohtaan!

Anna-Maija: Pauli ettet vaan nauttisi oleilustasi siellä! Täällä pimeässä, matkakirjeitäsi lukiessa vaikuttaa, että olet löytänyt Paratiisin. Hyvä niin. Miksei somalialaiset naiset puhu Sinulle täällä Suomessa.? Mikä mykistää? Meistä suomalaisista puhumattakaan. Selvitä se. siitä hyötyä meille kaikille. Olet ilmeisesti saanut pitää edelleen virustartuntaisen kannettavasi. Mukavaa kun Sinulla on mukavaa. Olet sen ansainnut.

Sirpa: Kiitos maalaustauosta, oli kiva lukea. Tanssin kulkua ja jatkoaskeleita odotellessa….

Pauli: Anna-Maija, en ymmärrä virusviittausta. Kummitteleeko se vielä jossain. Täällä minulla on sellainen miniläppäri, jota ei ollut käytetty aikoihin, tarvitsi 75 windows-päivitystä että alkoi toimimaan.

Pauli Vahtera Somalinaisilla ei ole mitään henkilökohtäista minua vastaan, luulisin. He eivät ylipäätään näe vääräuskoista miestä, joka kävelee vastaan. Ero etiopialaiseen naiseen on valtava.

9. joulukuuta 2011 · 

Bole Bole

Odotan tässä toimistojen työpäivän loppua klo 17. Olin aamusta alkaen sellaisessa menossa, etten kaipaa samaa ihan heti.

Menin sellaiseen pieneen bussiin. Niitä täällä on satoja, tuhansia varmaan. Apupoika huutaa minne mennään ja kun bussi on täynnä, lähdetään. Ainoa sana, jonka bussien huudoista ymmärsin oli “marcado”, jonka arvasin tarkoittavan toria. Menin siis bussiin. Matka oli ainakin 10 km ja maksoi 3 birria, eli 15 eurosenttia. Matkalla näkyi samanlainen kuva, jota on tvssa näytetty somalien Suomeen odotusleirinä, rauniokaupunki. Siellä he odottavat Suomeen perheenyhdistämisenä, ja tulevat koska Suomessa eläminen on ilmaista. Hurjan näköinen paikka. En olisi mennyt kävelemään lähistölle. Raunioita ja jollain rievuilla paikattuja seiniä. Muutos suomalaiseen kerrostaloasuntoon kaikkine mukavuuksineen on valtava. Muistakaamme, että he ovat täällä vapaaehtoisena odottamassa, eivät pakolaisina, joten en nyt ala säälimään ankeita oloja.

Vaan tori se vasta oli paikka. Sieltä sai varmaan kaikkea, mitä maailmassa on myytävänä, no ehkei lunta. Kaikki kannettiin, usein pään päällä. Jollain oli patjoja pään päällä enemmän kuin miehellä oli pituutta. Oli vuohia. Aaseja. Vaatteita. Mausteita. Auton renkaita. Alue oli silmänkantamattoman iso. Olin vähän hukassa ja halusin jo pois. Nuori mies tuli auttamaan. Ja hän eksytti minut totaalisesti viemällä jonkun kaverinsa ruokapaikkaan. Sanoin etten tullut syömään, en osta mitään, en tarvitse mitään. Nuori mies lähti pois, koska tiesi ettei provisioita tule.

Ristolla rakentamisen huippumiehena olisi täällä ihmettelemistä. Kerrostalojen aputelineet on kyhätty pitkistä kepeistä, joita on ristiin rastiin. Jätteet kuljetetaan työmaalta kuin paareilla, joissa kahden kepin varassa on joku jätesäkki. Siihen lapioidaan afrikkalaisella lapiolla muutama lapiollinen ja 2 miestä kantaa jätteen auton lavalle. Olen joskus sanonut, että ainoa mitä tarvittaisiin kehitysapuna on suomalaisen lapion mallikappale. Alkaisi kaivot syntyä omin voimin.

Sen verran olen maailmaa nähnyt, että tiesin että kyllä tästä torista selvitään ja pakko selvitä kun on iltamenojakin. Menin minne vaan, ei näkynyt takseja, ei näitä pikkubusseja. Matkalla muuten jonkun Toyota pikkubussin takana luki “suomalainen kulkee Toyotalla”. Varmaan romukauppiaat ovat tuoneet tänne romutettavat autonsa kehitysapuautoina ja saaneet valtiolta siihen tukea. Toivottavasti eivät uuden auton hintaa.

Tuli vastaan 2 poliisia. Minäpä menin niiden puheille. Eivät hekään tienneet minne olin menossa, mutta kuljettivat minut kuitenkin kaaoksesta jonkun vanhan miehen luo. Kun kimpassa mietittiin, minne olin menossa, muistin Bolen lentokentan joka on hotellista muutaman kilometrin päässä. Hoin siis Africa Road, Bole Bole, ja sitten joku luuli tajuavansa. Sanoi että maksaa 150 birrea ja ajattelin että tuo kyllä huijaa, ei noin halvalla päässyt edes sitä parin kilometrin lentokenttämatkaa. Kun mies oli niin vanha, uskaltauduin mukaan.

En ole koskaan ollut niin huonossa autossa kyydissä. Auto oli varmaan yhta vanha kuin mies. Se sammui vähän väliä. Alamäet mentiin vapaalla, kun moottori sammui kun mentiin vähänkin lujempaa. Penkit olivat kiinnitetty jollain ilmastointiteipin tapaisella. Eikä se mies tiennyt minne mennään. Kesken ajon se näki jonkun tutun kadun varrella ja sitten kysyttiin, minne olen oikein matkalla. Sanoin taas Africa Road, Bole Bole. Olihan minulla käsin hotellin respan kirjoittama lappu, mutta eihän siitä ollut iloa, kun hotelli on pieni ja tuntematon ja kadun nimi aivan amharaa. Eihän se kuski osannut edes länsimaisia kirjaimia, ja tämän kadunvarsitutun sanelusta kirjoitettiin jotain ohjetta etiopialaisilla kirjaimilla.

Torialueella olin ainoa ulkomaalaisen näköinen ihminen. Ei ollut somalejakaan siitä odotusleiristä. Tai siis ei ollut ainakaan minun horisontissani.

Pari sanaa ulkomaalaishinnoittelusta. Keskiviikon tylsä kebab tyyppinen ruoka maksoi 10 dollaria, mutta eilisillan neljän hengen juhla-ateria 15 dollaria yhteensä. Kun olin yksi neljästä, lasku hinnoiteltiin paikallisten hinnastolla.

Etiopiassa on kaikki erilaista. Kellokin kulkee kuusi tuntia perässä. Numerot on erilaisia kuin meillä ja myös kirjaimet. Wikipedian mukaan etiopialainen kalenteri perustuu aleksandrialaiseen eli koptilaiseen kalenteriin, joka taas perustuu vielä vanhempaan egyptiläiseen kalenteriin.

Etiopialaisessa kalenterissa lisätään lisäpäivä joka neljäs vuosi. Vuodessa on kaksitoista kolmenkymmenen päivän kuukautta, joiden lisäksi on viisi tai kuusi ”lisäpäivää” (jota yleensä kutsutaan kolmanneksitoista kuukaudeksi).

Vuosi alkaa samanaikaisesti kuin koptilaisessakin kalenterissa: 29. elokuuta tai 30. elokuuta. Ajanlasku on vajaat 8 vuotta länsimaista ajanlaskua jäljessä, ja Etiopiassa juhlittiin vuoden 2000 alkamista 12. syyskuuta 2007.

Minä siis olen syntynyt vuoden viimeisenä päivänä vuonna 1941 kun olen täällä. Ensi vuonna ottavat siis minulta KHT oikeudet pois kun olen jo täyttänyt etiopialaisena 70 vuotta.

Juuri nyt on sellainen olo, että Addis Ababa on nähty. Tai siis on niin paljon nähtävää, ettei yhteen paikkaan voi juuttua. Aamulla päätän mitä teen. Joko lähden Kampalaan Ugandaan tai bussilla Etiopian maaseudulle.

9. joulukuuta 2011 · 

Sattuma kuljettaa

Olen sitten jämähtänyt tänne Addis Ababaan. Taidan jättää maaseutukierroksen väliin ja jatkaa matkaani täältä Ugandaan. Olen täällä ainakin sunnuntaihin asti.

Olen ottanut Anna-Maijan ehdotuksesta vaarin ja miettinyt, mitä täältä voisin oppia. Yksi asia on ainakin se, että asioita joille mitään ei voi, ei kannata surra. Antaa niiden olla. Ja pitää antaa sattuman kuljettaa.

Täällä kohtaamani ihmiset ottavat tilaisuudesta vaarin. Carpe diem. Jos jonkun kanssa on kiva jutella, niin sitten sanotaan se tälle henkilölle ja ehdotetaan tapaamista. Lauantaina täällä ollaan töissä kello 12 asti ja minulle esitettiin toivomus, että tavataan. Mitä tähän voisi muuta sanoa kuin että ok. En sanonut edes että minulla oli jo bussi katsottu valmiiksi ja hotellihuone sovittu luovutettavaksi lauantaiaamuksi, mutta olkoon.

Suomessa tällainen kohtaaminen on yhä enemmän ylellisyyttä. Uskotaan, että ystavyydet hoitaantuvat puhelimella, sähköposteilla ja tekstiviesteillä. Eivät hoidu.

Minua ei kiinnosta museot eikä nähtävyydet. Olen nähnyt Panaman kanavan ja Macchu Picchun. Kiinan muurin ja Niagaran putoukset. Jotain Victorian putouksia olen ihmetellyt. Se olkoon riittävästi ja riittävä määrä riittää. Voin istua katukahvilassa monta tuntia ja katsoa ihmisten vilinää. Mutta kaikkein ihaninta on kuitenkin kohdata paikallisia ihmisiä, juoda heidän kanssaan kahvia, lounastaa, illallistaa ja antaa heidän viedä minne haluavat viedä. Parhaimmillaan minut on kutsuttu kotiin.

Ja syödä nimenomaan paikallista ruokaa, sitä jota he itse arjessaan ja juhlissaan syövät. Ei kannata tulla tänne asti ja mennä syömään ruotsalaiseen ravintolaan, joka tuossa nurkilla on.

Sen olen myös oppinut, että maassa maan tavalla. En valita täällä mistään, ja jos jossain on jonoa, jonotan muiden mukana. Kun liikenne on ruuhkainen, otan paremman asennon. Kun nämä pikkubussit eivät ole tehty suomalaisen miehen mittojen mukaan, menen auton seinän viereen ja puristan jalkani yhteen ja viereeni mahtuu vielä yksi etiopialainen. Jos ruoka on pahaa suomalaiseen makuun, syön silti. On tekopyhää tulla Suomeen ja odottaa, että me muuttaisimme satojen vuosien perinteet sen takia, että maahanmuuttajalla on erilaiset perinteet. Ja sama toisin päin. Ei suomalaisen pidä lähteä ulkomaille mestaroimaan. Peruutan siis sen lapiojutunkin edellisestä postauksesta. Kyllä afrikkalaiset osaavat lapionsa tehdä. He tekevät sen tarkoituksella sellaiseksi, ettei työ pääse liikaa rasittamaan. Sehän on viisautta. Afrikkalaisilla on aika, meillä Euroopassa on kello. Ja sen huomaa kaikessa. Ja se on elämän viisautta.

Siedän nuo kerjäläisetkin, vaikken niitä Helsingissä haluaisi kotinurkilleni. Yritän olla kuin ei heitä olisikaan. Sillä kerjäläisiä on niin paljon, että minun rahani loppuisivat jo ensimmäisen tunnin aikana, jos rahaa alkaisin jakamaan tasapuolisesti. Jos joku tulee iholle, esitän kuuroa. Alan viittomaan. Huomaavat, että turhaan huutavat mani mani mania. Ja luovuttavat. Tämän taidon opin jo vuosia sitten matkoillani.

Vuoden 2006 Afrikan matkalla pelkäsin niin, etten uskaltanut juoda edes olutta ruoan kanssa. Kun olin 3 kk juomatta, ei viina enää maistunut. Tänään olin niin hyvällä tuulella illalla, että join pullon etiopialaista olutta. Olipa se hyvän makuista monen vuoden tauon jälkeen. Ja niin on alkoholi haihtunut kehosta, että illallisen jälkeen kun nousin pöydästä, jalka alkoi vipattaa. Kuin nuorena poikana ensimmäisen oluen jälkeen Östra Greviessä, lähellä Malmötä. Olin siis maahanmuuttaja Malmön lähiöissä jo 60-luvulla. Enkä enää osannut pelätä iltapimeässä hotelliin astellessa. Tiedän tiedän, tämä luottamus pitää joka maassa hankkia uudestaan. Etelä-Afrikka on eri asia kuin Etiopia.

Kysyin illallisseuralta, miten hän kokee tällaisen maailmaa kokeneen ystävän. Vastaus oli monisäikeinen. Hän on utelias maailmasta. Afrikkalainen mies ei kunnioita naista samalla tavalla. Eikä ole kohtelias. Voisin nuo sanat allekirjoittaa, mutta täällä Etiopiassa olen aistinut, että naisten asema on parempi kuin kulkemissani muissa Afrikan maissa. Sen näkee pienistä asioista. Naisen asema on mitä on maissa, joissa pukeudutaan huntuihin ja peitetään kasvot. Täällä naiset tuovat esille kauneuttaan. Se kertoo, etteivät miehet jyrää. Meikkaukset on tehty hyvin, ei koskaan yli, mutta kauneutta korostaen.

Sama se on niissä kahvilan nuorissa naisissa. He ovat niin otettuja kun viikinkiukko Pohjolasta tulee ja lähtiäisiksi halaa ja jopa antaa ranskalaisia suudelmia, siis koskettamatta ihoa. Onneksi en osaa olla teeskentelijä. Siitä olisi monasti ollut työelämässä hyötyä, mutta en nyt enää ala opettelemaan.

Se mikä Afrikassa myös minua viehättää, että täällä ikä ei ole samalla tavalla este kuin Suomessa. Ikä on vain numeroita täällä sanotaan. Toisaalta ikää kunnioitetaan sikäli, että sen uskotaan tuovan viisautta. Minun on mahdotonta kuvitella, että Suomessa joku 30-40-v nainen sanoisi, että hei työni loppuu huomenna klo 12, haluan tavata sen jälkeen. En minä mitään romanssia ole kehittämässä, on vaan niin mukavaa kohdata oikeita ihmisiä.

Olen kätellyt täällä jo monia naisia. Vain yhdellä on ollut lämmin käsi. Kaikilla muilla huomiota herättävän kylmä. Lämmin käsi on sen nuoren kaunottaren siskolla. En ole aikaisemmin tällaista havainnoinut. Ehkä tämä selittää sen, miksi etiopialaiset naisjuoksijat ovat maailman parhaita. Verenkierto. No joo, enhän minä voi tietää.

Näin ne päivät vilisevät silmissä. Edessä on kolmas yö hotellissa ja matkan neljäs yö, yhden olin lentokoneessa. Huomaan, että ostamani uusi rahavyö ei enää kiristä. Eikä se johdu siitä, että rahavyö olisi antanut periksi. Minä olen. Matkalla Paul Newman. Matkaa on vielä paljon edessä.

Kommentteja Eeva-Liisa: Olen elänyt aitoa Afrikan (Namibian) elämää, integroitunut sinne aikanaan. Tiedän mistä puhut ja mitä koet. Aitoa ja inhimillistä ihmisistä välittämistä ja luonnollisuutta. Ystävällisyyttä, lempeyttä ja välittömyyttä. Mikä siinä onkin, kun sieltä tulee väkeä tänne, nuo ominaisuudet muuttuvat, melkein katoavat heistä. Muutetaanko kotoutuksessa heitä niiiiiiiiiiiiiin suomalaisiksi. Voi hyvin ja kuulostat onnelliselta siellä. Et taida ihmetellä juttuani Iltalehdessa Tate Augustuksesta. En mitenkään voi ymmärtää, että joku sen jutun luettuaan haukkui minua rasistiksi. Ai niin, taisi olla suomalainen miljonääri, uskalsin arvostella heitä. Täällä myrskyää ja pyryttää.

Monica: Pauli, kaikki kertomasi on juuri sellaista mitä oikeasti ihminen kaipaa; ei niitä nähtävyyksiä, jotka näkee postikortista vaan nimenomaan sitä aitoa elämää ja eläviä ihmisiä ja vielä jos pääsee niiden kanssa ihan keskustelemaan. hei kokeilet sit ens kesänä; Ristiina kahvilassa samat kujeet

Pauli: Eeva-Liisa. Kyse ei ole pelkästään kotouttamisen tuhoisuudesta, vaan vielä enemmän uskonnosta. Suomessa afrikkalaisuudesta nähdään lähinnä somalit, jotka eristäytyvät uskontonsa ja kulttuurinsa suojaan. Etiopialainen uskonto on iloista ja helppoa, naapurimaan somalien ahdasmielistä. Ei ihminen muutu avoimeksi sillä että hän lentää Suomeen. Luulen myös että somalit tietävät olevansa ”varkaissa” eli ettei heille kuulu turvapaikkaa ja ovat siksi eettisesti väärin perustein maassamme. Myös se aiheuttaa sulkeutuneisuutta. Suomalaisen eliitin kannattaisi joskus jalkautua oikeaan Afrikkaan, eikä katsella sitä YK-autojen ja poliisisaattueiden suojasta. Eliitti näkisi, ettei köyhyys ole kurjuutta ja että ylenpalttinen paapominen tuhoaa ihmisen silloin kun muutos elämisen sisällössä muutetaan väkivalloin täysin erilaiseksi. Ihmisten tulee saada muuttaa maailmassa eri paikkoihin, mutta vain mikäli elättävät itsensä. Sosiaaliperustainen maahanmuutto on tuhoisaa ja mittakaava mahdoton. Pelkästään Addis-Ababassa on 8 miljoonaa asukasta. Miljoonakaan maastamuuttajaa ei täällä näkyisi missään. Mutta Suomen se tuhoaisi.

10. joulukuuta 2011 · 

Yksi kuva kertokoon tuhannen sanan verran

Laitanpa tästä yllättävien sattumien lauantaipäivästä vain musteen tahriman käteni, johon joku laittoi oman rannekorunsa ja sanoi, että se muistuttaa minua etiopialaisesta ystävyydestä öin ja päivin. Ilta on ulkona tosi viileä, joten lämmintä tarvitaan sekä päälle että sydämeen.

2013-14

28. joulukuuta 2013 · 

Addis Ababa, Uusi kukka, 28 joulukuuta

Addis on uusi kukka, vaan maailman kaunein kukka on etiopialainen nainen

Sanotaan, ettei pidä mennä takaisin paikkaan, jossa on ollut onnellinen. Minä tulin Addis Ababaan. Paikka on samanlainen kuin kaksi vuotta sitten, mutta jotain puuttuu. Tulin Kilimanjarosta ilta kahdeksan jälkeen kentälle. Kaikki oli niin tuttua.

Etiopian lentoyhtiö on minulle paras maailmassa. Täynnä ystävällisyyttä. Kaikki toimii. Liiankin hyvin. Ei ole mitään jännitystä siitä ollaanko ajallaan, ei siitä kuinka pitkiä passijonot ovat, ei pelkoa taksijonossa, ei häirintää kentällä. Maailman kauneimmat lentoemännät.

Sain viisumin 20 dollarilla, halvin Afrikassa. Passijonoa ei ollut, en tajua, miten kaikki tyhjeni siinä lyhyessä ajassa kun hortoilin vääriin rullaportaisiin.

Lentokentän ainoa ATM ei toiminut. Kuusihenkinen italialaisnuorten ryhmä tuli juttusille. He olivat menossa johonkin nuorten halpahotelliin nukkumaan ja pyysivät minua mukaan, kun he tarvitsivat kaksi taksia. Maksajia olisi enemmän. Lähdin heidän mukaansa. Mutta taksin jo saatuamme tuli erimielisyyttä hinnasta, 2 x 20 USD. He eivät halunneet maksaa ja jäivät nukkumaan lentokentän lattialle. Sanoin, että olen liian vanha sellaiseen ja läksin sitten yksin 20 USD taksilla. Meillä oli hauskaa kun kerroin, miksi täällä yksin kuljen ilman (Etiopian) rahaa, ilman hotellia, ilman paluulippua. Olisin kyllä maksanut toisen taksin, mutta kohkaus lentokentän lattiasta oli mennyt liian pitkälle, joten jäin ilman seuralaisia.

Carpe diem. Tuon viisauden minulle kertoi Riku. Ja olen sitä noudattanut. Kun heittäytyy hetkeen miettimättä, onko tässä mitään järkeä, kohtaa mielenkiintoisia asioita.

Taksin kanssa tuli väärinkäsitys. Hän vei minut oikeaan kortteliin, mutta väärään taloon. Menin hotelliin, jonka piti olla 4 kerroksessa, mutta se olikin nuorten disko. Olin päästänyt taksin menemään ja olin vähän hukassa. Sitten nuori poika tuli sanomaan, että hän tietää hotellin ja lähti minua ohjaamaan. Menimme pimeälle kujalle. Olisi hirvittänyt, mutta koska pojalla oli joku maman ravintola-työasu päällä, uskalsin seurata. Ja yllätys, hotellihan oli sama, jossa olin ollut 2 vuotta sitten.

Heti aamulla menin kahvilaan, jossa Effata siskoineen oli töissä kaksi vuotta sitten. Paikka oli sama, mutta ei kuitenkaan. Kaikki tarjoilijat olivat vaihtuneet. Se iloisuus, mikä kahvihetkiin silloin liittyi, oli poissa. Puolet tarjoilijoista oli vaihtunut miehiksi, enkä heidän kanssaan alkanut juttusille. Addis Ababa ei enää tuntunutkaan kivalta paikalta. Kova tuuli otti iholle ja oli viileän oloista.

Minulla oli viimeksi kaksi kolmen ystävän ryhmää, joiden kanssa hengailin täällä. Nuoria en tavoita, koska puhelinnumerot ovat vaihtuneet. Kokeneemman trion yksi kyseli syksyllä, koska tulen takaisin. Hän ilahtui, kun sanoin tulevani joulun jälkeen. Vaan ei vastaa puhelimeen. Se kansan viisaus siis toteutuu, älä tule uudestaan.

Tulin tänne, koska jatkan matkaani Seychelles-saarille. Ja täältä pääsee halvemmalla, nopeammin ja kätevämmin kuin Darista Tansaniasta. Ja toki halusin tavata silloiset ystäväni uudestaan.

Etiopia on hieno paikka. Ystävällisyyttä vierasta kohtaan. Yksikään mies ei käy iholle häiritsemään, vaikka juttelevatkin ihan kivoja asioita. Vapauden tunne olla ilman pelkoa varkaista on suurenmoista.

En ole missään nähnyt niin kauniita naisia kuin täällä. Jos haluaa ihailla naiskauneutta, kannattaa mennä iltapäivällä suosittuun kahvilaan, joita täällä on paljon. Ja ostaa monta kuppia cappuccinoa. Burundin kahvia ei saanut Tansaniasta, eikä täältäkään. Vaan jatkan etsintää.

Jokainen mies osaa arvostaa naiskauneutta. Siksi aloin pohtimaan, mistä tämä kauneus johtuu. Täällä naisten itsetunto on kohdallaan. Somalia ja Etiopia ovat naapurivaltioita, ja molemmat ovat saaneet vaikutteita perimäänsä arabikansoilta. Kuten pari vuotta sitten kirjoitin, erottaisin sadasta somalinaisen kuvasta ja sadasta etiopialaisnaisen kuvasta 90 %:sesti kumpi on kuvassa. Silti on joku syy, miksi etiopialaiset ovat kauniimpia. Itsetunto. Toinen on se, ettei täällä juuri kukaan pukeudu säkkiin, vaan kauniisiin vaatteisiin. Kolmas iso syy on iloisuus. Etiopialaisnaiset hymyilevät vastaantullessaan ja palvelutyössään. He sanovat vieraalle miehelle kauniin sanan. Kaupungilla muutama on tullut ihan koskettamaan. Kun somalinaiset tulevat minua vastaan Vantaan Mogadishussa, he eivät huomaisi minua, vaikka kävelisin päin. Olen kokeillut. He eivät koskaan hymyile valkoiselle miehelle, ja elävät kuin meitä ei olisikaan. On selvää, että kauniskin nainen peittää kauneutensa burkhaan ja yrmeyteen.

Etiopilaisnaiset meikkaavat kauniisti, jopa rohkeasti. Heidän hiuksensa ovat taideteoksia afrikkalaisnaisen hiuksiksi.

Viime vuoden kesällä (2012) etiopialaisnaiset voittivat monta kultamitalia Lontoon olympialaisissa. Se on varmasti tuonut lisää itsetuntoa kaikille täällä asuville naisille.

Etiopia on vauraampi kuin Tansania. Mistäpä sen tiedän. Tansaniassa melkein kaikilla on varvassandaalit jaloissaan. Täällä olin tänään ainoa, joka kulki sellaisissa. No ainakin kengänkiillottajapojat jättivät rauhaan kun näytin varpaani.

Tästä kahden maan erosta tein muistiinpanoja kahvilassa ja kirjoitan niitä illalla muistiin iPadilla. Julkaisen tämän kauneutta tihkuvan tarinan nyt, kun muutamat ystävät ja omaiset ovat jo ehtineet huolestua, kun mitään ei ole muutamaan päivään kuulunut.

Sunnuntai 29.12.2013

Carpe Diem ja kolme sisarusta

Tänään osoittautui vääräksi sanonta, ettei pidä mennä uudestaan paikkaan, jossa on ollut onnellinen.

Kuljin kaupungilla etsien Etiopian jalkapallojoukkueen paitoja. En onnistunut. Mutta ostin kaksi t-paitaa ja yhden etiopialaisen koristeellisen paidan. T-paidoissa on kuvana toisessa 5 etiopialaista naista ja toisessa etiopialaiset aakkoset.

Ja sitten sain viestin, että kahden vuoden takainen ystäväni Helen tulee hakemaan minut hotellista klo 19. Oli jo pimeää. Luulin, että mennään kahvilaan tai ravintolaan juttelemaan, mutta hän halusi viedä minut kotiinsa, jossa hän asuu kahden sisaruksensa kanssa. Minä olin vähän hämilläni ja lähdin mukaan. Ensin mentiin taksilla seutuja, jotka pimeällä tuntuivat pimeiltä. En osannut pelätä, koska minulla oli ystävä matkassa. Taksilta käveltiin kapeita polkuja, joissa ei ollut mitään valaistusta. Olin ostanut taskulampun, mutta sen olin jättänyt hotelliin.

Helen näytti kännykästään valoa ja monen mutkan jälkeen olimme perillä. Yksi huone, jossa 3 sisarusta asuivat yhdessä. Huoneessa oli yksi kapea vuode kahdelle ja kolmas nukkui lattialla patjalla. Huoneen koko oli noin 8 m2. Hiidenkylän 25 neliön asuntomme kuudelle asukkaalle alkoi tuntua ylellisyydeltä.

Yksi sisaruksista keitti meille teetä pienessä hiillosastiassa. Kuuntelimme etiopialaista musiikkia illan ja juttelimme maailman menosta. He olisivat halunneet laittaa minulle etiopialaista ruokaa, mutta sanoin, että toisen kerran, tämä kaikki on minulle ylellisyyttä.

En tohtinut ottaa kuvia, ja siksi pistin kaikki asunnon asiat sydämeeni. Heillä oli pieni tv, ja sen alla stereosoitin, jonka kaiuttimena oli tv. Kaapin päällä oli valokuva äidistä. Tosi kaunis äiti ja siksi kolme sisarusta ovat toinen toistaan kauniimpia. Miehistä ei ollut mitään merkkiä, ei isästä, ei sisarusten miesystävistä. Kysyin, missä miehet. Ei heillä ole.

En ole kokenut niin paljon sydämellisyyttä vuosiin. Olimme kuin olisimme aina tunteneet toisemme. Helen on töissä koulussa tässä vieressä, en tohtinut kysyä, mitä muut kaksi tekevät.

Kysyin, onko heillä uuden vuoden vietto sovittu. Ei ole. Ja niinpä huomasin, että olimme sopineet yhteisestä uuden vuoden vietosta, Suomen poika ja 3 etiopialaista naista. Menemme syömään etiopialaista ruokaa ja nostamme maljan uudelle vuodelle klo 24. Seitsemän vuotta sitten Afrikassa alkanut viinalakko saa väistyä yhden kuohuvan lasin verran.

Kaikki kaunis on ohikiitävä hetki ihmisen elämässä. Halasin kolmannen sisaren kotiin jääväksi kun kaksi muuta toivat minut ihmisten ilmoille sokkeloista, ja taas kännykän valon loisteessa. He sopivat minulle taksin ja tulin perille turvallisesti. Halusin maksaa 500 birrin setelillä eli 25 dollarilla, ja taksi alkoi kaivamaan vaihtorahaa. Ei tule kuuloonkaan.

Olin niin iloinen tästä illasta, että menin hotellin baariin ja otin gin tonicin. Edellisestä oli kulunut ainakin 8 vuotta. En halunnut heti mennä nukkumaan, vaan nauttia tästä päivästä loppuun asti. Mietin, että moni Suomessa pitää minua pahimman lajin rasistina. Ja mietin kuinka paljon ihmiset menettävät kun eivät uskalla nousta YK-vartijoiden autoista tai turistibusseista ulos kokemaan Afrikka sellaisena kuin se on. Ja mietin, että kuka muu rakastaa Afrikkaa ja afrikkalaisia näin paljon kuin minä.

Nyt on hyvä mennä nukkumaan.

Seychelles, saatte odottaa. Minä nautin nyt Addis Ababan ystävieni seurasta.

Kommentteja: Matti: Kiitos, Afrikan pimeydestä valoa Suomen pimeyteen.

Sirpa: Voi että hienoa, Pauli ! On varmaan kiva herätäkin vuoden viimeisenä päivänä.

Maarit: Onnellisuus on pieniä asioita – herkkiä hetkiä. Hyvää Uutta Vuotta Paulille

Hannele: Hyvää uutta vuotta 2014!

Monica: Voi Pauli ! Iloitse tulevasta, uuden vuoden vastaanotosta. Upeaa, olet rohkeaRiku Lehtinen

Riku: Älä tee niinkuin muut sanovat, vaan toimi niinkuin sydämesi neuvoo!

Rauno: Raittiudesta tingittävä, hyvää uutta vuotta!

Pauli Vahtera: Huh, vähän on perhosia vatsassa. Sisarukset tulevat klo 20 hakemaan minua. Paikka on varattu. Onneksi minulla viime matkalta on kokemusta kahdesta kolmen naisen treffeistä.

Ulla: Suomi poika pistää aina paremmaksi kuin muut! Tsemppiä!

Sirpa: Peesaan Ullaa.

1. tammikuuta 2014 · 

Hyvää Uutta Vuotta 2014

Kun oma siskoni kuitenkin kysyy, miten uuden vuoden aatto sujui kolmen sisaren kanssa kerron lyhyesti.

Olimme sopineet treffit klo 20:ksi, mutta kun varasin lippuja juhlapaikkaan, minut painostettiin tulemaan 18 mennessä hakemaan liput, tai muuten ei pääse. Sain tingittyä klo 19 ja siskokset suostuivat tulemaan tuntia aiemmin.

Ja sitten olimme siellä aivan liian aikaisin, koska party avattiin vasta 20. Eka tunti oli painajaismainen, kun ei oikein tiennyt, miten tämä ilta sujuu, ja olimme ensimmäiset juhlasalissa.

Sitten Helen otti ohjat käsiinsä. Menimme 10-kerrokseen katsomaan jo pimeää Addis Ababan kaupunkia. Sitten haimme sinne 8 kerroksesta seisovan pöydän antimia, joita oli niin paljon, että vaikka otti vain joka toisesta maistiaisen, tuli ähky. Siskot eivät ottaneet alkoholia, joten minun puheeni kuohuvasta uuden vuoden aatosta jäi netin ikuisiin syövereihin uhona.

Ruoan jälkeen menimme 8 kerroksen orkesteritasolle tanssilattian taakse. Ja tunnelma parani joka hetki. Orkesteri soitti tauotta 21.30 jälkeen, mutta laulajat vaihtuivat 3-4 tunnissa. Kun lähdimme yhden jälkeen pois, orkesteri jatkoi edelleen.

En ole aiemmin oikein sisäistänyt afrikkalaisen musiikin sisältöä, mutta tänä iltana kaikki padot aukenivat. Se on ehkä yksitoikkoista, mutta se on niin mukaansa tempaavaa, että paikallaankin ollessa alkaa tanssia.

Tanssilattialla oli niin paljon naiskauneutta, että se riittää minulle loppuiäksi, ehkä. Yllättävää oli kuinka ahkeria olivat yli 7-kymppiset naiset tanssimaan, jotkut tanssivat tunnin yhtä soittoa.

Ylivertaisin laulajista oli Dr. Ali Birra, vanha mies, joka piti taluttaa lavalle, mutta sinne noustuaan oli kuin nuori varsa. Koin hänet Etiopian Kari Tapioksi, tosin hän lauloi iloisia lauluja, joissa haikeudesta ei ollut tietoakaan. Hän sai minutkin hullaantumaan ja nousemaan lavalle ja saimme valtaisat aplodit yleisöltä, Ali ja Pali, eikun Pauli. Yleisö palkitsi Alin setelisateella. Taisimme olla rikkaitten karkeloissa.

Olin ainoa shortseissa kun minulla ei ole mukana pitkiä housuja. No, niin olin uudenvuoden konsertissa 2009 Seoulissa, mutta se pidettiin ulkona ja pakkasta oli miinus 13.

Afrikassa musiikki on aitoa, soittajia orkesterissa oli 7. Kaikki laulajat olivat miehiä, yhtä lukuunottamatta. Mehalet oli ihastuttava. Ostin jo päivällä kadulta CD:n, josta sisaret eniten tykkäsivät. Kuuntelen sitä ahkerasti Suomessa kirjoittamisen taustalla.

Ja vuoden vaihtuminen on sama kaikkialla. Lasketaan kymmenestä yhteen, sitten hurrataan ja sitten kaikki halaavat toisiaan. Sen myös noteerasin, ettei kukaan humaltunut illan aikana siten että sen olisi mitenkään noteerannut. Kaikki pitivät hauskaa, mutta ilman viinan tuomaa vauhditusta. Ehkä meillä Suomessa kuitenkin on oppimista alkoholin käytössä.

Tulin hotelliin puolikahden paikkeilla. Kaikki työvuorossa olevat tulivat toivottamaan minulle kädestä pitäen uutta vuotta, niin vartijat, respan henkilökunta kuin paikalla ollut siivoojakin. Se tuntui tosi kivalta.

Laitan pari lavakuvaa facebookiin, mutta siskosten kuvia en laita. Tämä on uutta yksityispolitiikkaani ja vastaisku sille, että FB avaa vuosi vuodelta laajemmalle seuraajakunnalle tarinoita, jotka oli tarkoittanut oman lähipiirin tietoisuuteen.

Orkesteri oli Baandii Sagatee Birraa eli Bira Sound Band. Siis Ali Birran bändi.

Pauli Vahtera Ostin netistä liput perjantaiksi Seychelles-saarivaltioon. Menopaluu tuli paljon halvemmaksi kuin meno, vaikken ole paluuta käyttämässä. Minulla on matkalla kaksi luottokorttia, joista Stockkan MasterCardia käytän vain netissä. Se on turvallinen, koska siihen liittyy myös Nordean tunnuslukuvahvistus. Pidän kortteja eri paikoissa, joten jos jotain sattuu, toivon että edes toinen korteista on käytettävissä matkan jatkamiseen.

Risto: Hyvää Uutta Vuotta Pauli ja kiitos hienoista tarinoistasi, ne avartavat mieltä moneen suuntaan.

Pauli Vahtera Aina sattuu ja tapahtuu. Lähdin aamupäivällä kaupungille. Ensin tsekkaamaan se Etiopian jalkapallopaita, joka minulle luvattiin. Ei näkynyt myyjää ja lähdin isoon kirkkoon, joka oli silmieni alla. Mittasin askelmittarillani kirkon pituudeksi 65 metriä. Sen alueen eristi korkea aita ja 3 metrin kaistale, joka oli myös aidattu. Aitojen välissä nukkuivat viimeiset ulkona nukkujat. Kirkko ei päästä sisään, mutta aidan takana saa olla. Elämä kodittomana vaatii taitoa. Vesiposti oli ahkerassa käytössä. Joku pesi hiuksiaan.

En mennyt kirkkoon, koska se olisi vaatinut tossujen pois ottamista. Mutta elämä kirkon ulkopuolella oli mieleenpainuvaa. Ihmiset saattoivat olla kirkon rappusilla polvillaan pää painettuna rappusiin viisikin minuuttia. Toiset suutelivat kirkon rappuset, ovet ja ovien pielet. Kirkon ulkoseinä oli täynnä ulokkeita, joita ihmiset suutelivat. Tai menivät ulokkeen nurkkaan pitkäksi ajaksi. Nuori mies kiersi koko kirkon ja jokaisella ovella kumarsi kolmesti syvään, niiasi polvet maahan joka kerta ja jotenkin pokkuroi jumalansa edessä. Tässä on Afrikan yksi ongelma, uskonto hallitsee liikaa köyhien elämää.

Lähdin kävelemään kirkon toiselta puolen takaisin. Afrikan tiet ja kaduthan ovat kuoppia, joiden välissä on kaistale tietä tai katua. Nyt näkyi pitkä suora, enkä ollut tavanomaisen tarkka. Laatoitetun jalkakäytävän keskeytti puuttuva laatta, ja astuin tyhjään. Tyhjään astumisesta selviämiseen olen hyvin harjaantunut, mutta kun en ollut vielä tasapainossa tuli eteen koroke. Ja niin sitä mentiin.

Vasen polvi ja kyynärpää pahasti auki, ja likainen, joskaan verta ei valunut. Vaan heti tuli kauppias tuomaan puhdasta vettä ja jotain karmean näköistä puhdistusainetta. Oli pakko pesun jälkeen laittaa hänen myrkkyään ja se kirveli sietämättömästi. No muistin nähneeni Rutkin farmasiakaupan ihan lähellä ja linkkasin sinne.

Olen kyllästymiseen asti kirjoittanut etiopialaisten kauneudesta. Vaan Ruth oli vieläkin kauniimpi. Kun pyysin ostaa puhdistus- ja sidetarpeita, hän alkoi hoitamaan minua. Puhdisti polven ja kyynärpään, laittoi sterilisoidut laput minuun ja teippasi ne huolella kiinni. Ei minusta kukaan ole huolehtinut näin hyvin vuosikausiin. Siksi mietin, että taidan mennä huomenna ja kompastua uudestaan.

No, Afrikan kuumuudessa haavat eivät ole leikin asia. Ruth neuvoi minua tarkoin siitä, miten minun pitää puhdistaa haavat aamun illoin. Jos huonosti käy tämä sadasosasekunnin huolimattomuus katkaisee matkanteon.

Tiedoksi: Haava parani Seychelles-saarilla parissa päivässä kun menin aamupalalla istumaan aurinkoon polvi avoinna. Luonnon konstit voittavat lääkkeet.

Olin Intiassa 2007. Kaksi päivää ennen lähtöä leikkasin viidakkoveitsellä mökkitien vierustan versot poikki. Tein virheen ja löin kerran alhaalta ylöspäin ja niin meni sormi. En lähtenyt tikattavaksi, kun suomalainen mies menee lääkärille vasta kun sormi on irti. Koko muutaman kuukauden matkan ajan haava oli auki ja puhdistin sitä eri tavoin. Kun tulin Suomeen, toisena päivänä haava oli kiinni. Suomessa oli talvi ja pöpöt kuolivat saman tien.

Nyt tuli sitten nettipäivä tästä päivästä. On turha kokeilla rajoja ja lähteä tekemään sitä pitkää kävelyä, minkä olin aamulla itselleni määrännyt. Ehkä kirjoitan Iltalehteen jutun Afrikasta aikani kuluksi.

Iiro: Jahas. Afrikassa taitaapi olla aina mätäkuu. Se puhdistus on varmasti tarpeen. Toivottavasti paranee.

Sarianne: Harmillista. Ja on tuttua. Joka päivä 2 krt suihkuttelimme ja putsasimme Sansibarissa tyttären jalan 2 viikon ajan. Mätää tuli mutta ei tulehtunut. Ja keitettyä vettä – aina. Ole huolellinen niin hyvin menee.

Pauli Vahtera: Ei tarvinnut mennä kompastumaan Ruthin kaupan eteen, sillä inventoin sidetarpeeni, eikä ne riittäisi monen päivän hoitoon. Menin siis uudestaan. Olisiko muuten Suomessa saanut apteekissa paikata asiakkaan kolhuja? Vaan yllätys yllätys. Matkalla nuori mies pysäytti minut ja halusi auttaa tutustumaan Etiopiaan enemmän. Hän kertoi, että minut oli eilen kampattu, enkä siis ollut itse kompastunut. Tarkoitus on ollut kaapata laukkuni, mutta kun se oli kaulani ympärillä, se ei irronnut varastettavaksi. En kyllä huomannut. Sitten se mies sanoi, että olin mennyt sisarusten kanssa uuden vuoden juhliin. Ja neuvoi, että älä ota kahvin kanssa leivosta. Olin ottanut cappucinon kanssa omenaleivoksen. Ikäänkuin joku olisi seurannut minua päivittäin. Miksi? Nyt lähden etiopialaisen keittiön ravintolaan. Tällä kertaa yksin, mikä sopii hyvin viimeisen illan ohjelmaan. Jalkapallopaitaa en ole saanut erilaisista yrityksistä huolimatta. Täällä ei juurikaan myydä t- paitoja. Jalkapallopaidat myydään kun joku ottelu kaupungissa.

Sarianne: Koska valkoiset on rikkaita ja niillä on enemmän, niiltä saa varastaa. Keinoja riittää monenmoisesta huijauksesta suoraan varastamiseen. Jotenkin näin se usein menee. Harmillista. Ei mitenkään henkilökohtaista. Ole varovainen!

Etiopian viimeiset hetket

2-3. tammikuuta 2014

Kun paikkasin haavojani tajusin, etten astunut tyhjään. Aloin vaan niin kuvitella kun näin takanani puuttuvan laatan. Se Benjaminin puhe kampittamisesta alkoi tuntua tapahtuneelta. Oikealla puolellanihan oli paljon pieniä kojuja ja niissä notkumassa nuoria miehiä. Jos laukkuni olisi ollut olkapäällä, olisi se lentänyt eri suuntaan ja olisi ollut helppo saalis. Tuo tapani pitää hihna kaulan ympärillä osoittautui fiksuksi.

Menin illalla etiopialaiseen ruokapaikkaan. Ostin annoksen, jossa oli kaikkea. Annos oli aivan ylisuuri yhdelle. Viime matkalla söin tuon annoksen kolmen naisen (ei sisaruksen) kanssa ja se riitti mainiosti. Supersuuren pyöreän peltilautasen peittää iso lettu. Ja sen päälle laitettiin viiteen eri kasaan ruokaa (kanaa, lihaa, lammasta ja ??) ja kahteen kasaan mausteita. Lautasen ympäröi käärityt letut, joista on tarkoitus ottaa sormilla pala ja kostuttaa eri makuisiin ruokiin. Letut ovat harmaan värisiä ilman mausteita, sillä tarkoitus on tavoittaa annoksen oma maku. Tuo iso annos maksoi vain 7 dollaria vesineen. Niillä mennään.

Perjantaiaamulla ei ollut ruokahalua hyvällä aamiaisella. Koska piti lähteä pois Etiopiasta. Kättelin henkilökunnan ja lupasin tulla takaisin. Some day.

Minua oli hellitty superalennuksella. Huoneen piti maksaa 99 usd, respan tyttö alensi sen 80 dollariin kättelyssä, mutta laskussa oli vain 60 dollaria. Koin kyllä olevani henkilökunnan lellikki ja varmaan sain sympatiaa kolhuistani. Se onneton hotelli maksoi 45 dollaria. Ja nyt minulla oli melkein limolla ilmainen matka lentokentälle.

En lakkaa ihmettelemästä Etiopian lentoyhtiön ja lentokentän toimivuutta. Finnairista ja Helsinki-Vantaalta kannattaisi tulla tänne opintomatkalle. Ei vaan se, että kaikki sujuu vauhdikkaasti, vaan myös se, että palvelu on hymyilevää ja ystävällistä. Silti turvatarkastus on kattavampaa kuin Suomessa.

Sain lentokentältä haluamani Etiopian jalkapallomaajoukkueen pelipaidan. Nämä tax free hinnat ovat suurta bluffia. Maksoin matkamuistokaupasta t-paidoista 8 usd. Pelipaita maksoi 45 usd. Ei noilla katteilla montaa paitaa viikossa tarvitse myydä.

—-

Ystävyys on ikuista. Kirjoitin Iltalehteen 2018 blogin siitä kuinka yksi miljoona euroa kehitysapua vastaa 10 miljoonaa euroa kohdemaassa. Jutun laskelma perustuu Ayalin minulle keräämiin hintatietoihin Addis Ababassa.