Botswana
Botswanan tasavalta on 2,3 miljoonan asukkaan sisämaavaltio eteläisessä Afrikassa. Botswana on afrikkalaisittain sangen vauras maa, eikä siellä ole köyhyyttä ja nälkää samassa mitassa kuin monissa muissa Afrikan maissa. Talouskasvun perustana ovat timantit ja muut kaivannaiset. Kalaharin autiomaa peittää lähes 85 prosenttia Botswanan pinta-alasta. Pääkaupungissa Gaborone´ssa on asukkaita 240.000. (Osin Wikipedia)
Sitten rajan yli (Namibiasta Botswanaan). Ei ollut mitään kontrollia. Leima passiin ja sitten oltiin Botswanassa. Muut lähtivät jonnekin viidakkomelonnalle ja ovat poissa 2 yötä. Jäätelökauppias jäi pois hotelliin ja tein oman ratkaisuni siinä 5 sekunnissa kun näin nettikahvilan mainoksen. Oltiin puhuttu Malingan kanssa, että juodaan yhdessä olutta ja jutellaan leirintäalueella, jonne he jäivät, koska en ollut menossa viidakkoon moskiittojen syötäväksi. Malinga tuli perääni hotelliin katsomaan etta todella jäinkin matkasta ja oli surullisen oloinen. Minulle tuli paha olo. Voi juku, olin saanut todella hyvän ystävän, jonka jätin jonkun toimimattoman internetin takia. Mitenkä tämän voi vielä korjata.
No tärkeää on, että saan kaikki vaatteet pestyksi ja kerrankin saa nukkua lakanoiden välissä. Kolme ruhtinaallista yötä.
Maun
Nyt olen Maun´in kaupungissa. Tulin tänne pikkubussilla. Olen ylpeä itsestäni. Kun kysyin hotellista, miten pääsee kaupunkiin, kehotti soittamaan mobiilipuhelimeen. Jaha. No sitten lähdin katsomaan ulospäin. Näin tien. Sinne meni nainen 4 lapsen kanssa. Ajattelin että nuo menee varmaan kaupunkiin, joten syöksyin perään. Mutta sitten he olivatkin väärällä puolella tietä, päättelyni mukaan. Ei sentään, vaan täällähän on vasemmanpuoleinen liikenne.
Menin pikkubussiin. Sinne pakattiin yhä enemmän ihmisiä päällekkäin ja sylikkäin. Rahastaja roikkui jotenkin mukana. Kun mamma lapsineen lähti ulos, lähdin minäkin. Ja olin kaupungin keskustassa. Näin sitä osataan kulkea maailmalla.
Mutta on sunnuntai. Hotellin netin piti avautua klo 10, mutta klo 11 oli ovet vielä lukossa. Netin hoitaja oli juuri eilen sanonut tulevansa aamulla klo 10 nettiin. No täällä tullaan töihin tai sitten ei tulla tai sitten tullaan kun huvittaa. Sanoin vastaanotossa että tämähän on sitä Afrikan styleä. Tuli makeat naurut. Poika sanoi, että joo hän tulee toihin jos tulee, ja jos ei tule niin tulee huomenna, ja ainakin tällä viikolla. Hyvä. African style ei ole negatiivinen asia. Kun nämä saksalaiset nuoret haluavat ohjelmoida iltansa, he kysyvät Malingalta, milloin on illallinen. Malinga vastaa, etta illallinen on sitten kun ruoka on valmista. Minusta se on hyvä vastaus, sillä eihän meillä ole minnekään kiire.
Olin kovin pettynyt hotellin ravintolan ruokaan, joten ajattelin että kaupungissa on ravintoloita, joissa saa parempaa. Mutta ei täällä mitään ole. On mäccäri tyyppisia paikkoja, joissa on kanaa ja ranskanperunoita ja colaa. Toisessa paikassa on ranskanperunoita colaa ja kanaa. Ja silleen. Taitaa tulla ikävä Malingan kokkauksia.
Vaan olen tyytyväinen että olen täällä. Tämä on juuri niin hullua kuin olin ajatellut. Tänne on länsimaisten kehitysapuihmisten turha tulla neuvomaan ja isottelemaan. Ja miksi tuoda sitä meidän kiirettä ja hulluutta tänne, kun täällä ihmiset ovat onnellisempia kuin me olemme kaiken kiireen keskellä. Olkoon edes jossain onnellisia ihmisiä.
Savimajassa asuminen voi tuntua suomalaisesta oudolta. Mutta kun täällä ei tarvitse lämmitystä, ja ainoastaan sateensuojaa ja nukkumapaikka, niin miksi tänne pitäisi tuoda Euroopasta rahaa ja rakentaa jokaiselle omakotitalo.
Se koko kehitysapuhössötys alkaa päivä päivältä tuntua hullummalta. Juuri italialainen nainen kertoi, että hänellä on afrikkalainen ystävä Roomassa. Tämä on töissa ja elää kituuttaa asuen huonosti ja jatkuvassa vuokrarästikierteessä, koska lähettää rahansa Afrikkaan perheelle. Ja kiroo sukunsa, joka ei kuulemma enää viitsi tehdä yhtään mitään koska heidän lapsensa Italiassa elättää heidät. Mitä helvetin järkeä tässä oikein on. Ei mitään.
Vaan alkaa matkalaisistakin tulla esille mielenkiintoisia asioita. Eka viikko oli sellaista puheenpälätystä ja naureskelua koko ajan. Toisella viikolla bussi on aika hiljainen koko päivän. Mutta iltanuotiolla minulle kerrotaan kaikenlaista. Matkanjohtaja onkin australialainen kirjanpitäjä, joka on kyllästynyt hommiinsa. Eilen vieressani istui kiva 35 v nainen, joka kertoi olevansa liikejuristi, mutta pettyneensa niin pahasti liikejuridiikan toimintatapoihin ja ihmisten hyväksikäyttöön, että päätti lähteä kiertämään maailmaa, jotta keksisi itselleen uuden ammatin. Hyvä Pauli. Sitä samaa sinäkin täältä jatkuvasti haet.
Illalla ravintolassa piti syödä pizza, koska edellisillan Botswanan perinneruoka oli niin onnetonta. Minun piti tulla tänne maailman ääriin syömään pizzaa. Jossain on jotain vikaa. Ravintolan tiskilla yksi paikallinen nainen alkoi jututtaa minua. Kun paljastui että olen sinkku, hän halusi minulle vaimoksi, ja sitten hän muuttaisi kanssani Englantiin. Hän ei erota Finlandia ja Englandia toisistaan. Kun naisen iäksi paljastui 26 v sanoin että ehken nyt sentään mennä naimisiin, vaikka ajatus kiehtova onkin. Yritin olla kohtelias ja sanoin, että hänen miehenään kuolisin kuukaudessa hymy huulilla. No ehkä hän sitä haluaakin.
Maanantaiaamuna menin taas paikalliseen bussitaksiin. Nyt taksiin sullottiin enemmän väkea kuin eilen, mutta tämä onkin korkeampi eli aito VW kleinbuss. Menin pankkiautomaatille. Jono oli hirmuinen ja aurinko porotti jo yli 30 asteen voimalla. Joka toinen sai rahaa, joka toinen ei. Jono liikkui hitaasti. Sitten tuli visakorttini vuoro. Sain rahat heti ja olin koko porukan vikkelin. Ehkä se johtui siitä että visaluottoa on vielä jäljellä ja toisilla oli rahat tiukemmalla.
Menin parturiin. Katsoin parturin, jossa oli kymmenkunta kaunista naista eikä yhtään miestä, kun ajattelin etten ole tottunut miesparturiin. Vaan soittivat paikalle miehen. Partani siistittiin ja tukkaa lyhennettiin vähän. Se olikin jo saavuttamassa olkapäät. Olin ostanut sunnuntaina punaisen paidan, joten nyt alkaa joulukuu iloisesti. Vaan parturi tulikin perääni. Hän oli valkoinen britti, joka näytti minulle kaikki saamansa joulukortit täksi jouluksi. Katsottiin hänen vaimonsa valokuvat, ja vaimon pikkusiskon kuvat. Kertoi tavanneensa vaimonsa Lontoossa ja päättivät muuttaa tänne. Oikeastaan hän on automekaanikko, mutta parturin homman sai helpommin täällä kun vaimo on mukana parturiliikkeessa. Ilmankos hänen leikkuunsa vaikutti jakoavaimen vääntämiseltä.
Tällaisen maailmankansalaisuuden hyväksyn. Sitä muutetaan Afrikkaan tai Afrikasta Suomeen, mutta elätetään itsensä vaikka jossain muussa ammatissa. Mutta ei mennä sossuun vaatimaan elatusta. Alkoi harmittaa ammatinvalintani. Olin joskus kauppaopiston loppupuolella ajatellut mennä Amerikkaan puutarhaan töihin. Se olisi ollut paljon antoisampaa kuin tilintarkastajan homma. Puutarhurina voi olla vaikka missä maailman kolkassa, tai ei nyt sentään Grönlannissa, vielä, jahka ensin napajäätikkö sulaa.
Jo oli aika mennä parturiin 
Illalla olin jutellut jäätelökauppiaani kanssa paljon maailmanmenosta. Hän ei hyväksynyt lainkaan sitä siirtolaisuutta, mikä Britanniaan kohdistuu. Samanlaista siellä on kuin Suomessa. Hyssytellään. ja annetaan vastikkeetonta rahaa. Olen lukenut matkalla vähän Suomen uutisia. On se kiva nähdä kun Turku muuttuu Suomen Malmöksi. Turussa säästetään kaikessa. Kouluja ja päiväkoteja suljetaan, vanhustenhoidosta leikataan, jopa luistinradat jätetään hoitamatta. Mutta maahanmuuttajille tehdään omia päiväkotiryhmiä, jotta saavat somaliankielistä päivähoitoa, mikä tarkoittaa etteivät integroidu koskaan, kun eivät opi suomea missään. Tämä on suuri skandaali tämä maahanmuuttotouhu ja toinen samanlainen on kehitysapu. Kehitysapu tuhoaa paikallisen yrittämisen, pilaa hinnat, omat viljelijät eivät voi kilpailla ilmaista viljaa vastaan, ihmiset korruptoituvat, ja heidän oma elämäntapansa yritetään pakkomuuttaa eurooppalaiseksi.
Käsitykseni näistä asioista on jyrkentynyt matkan aikana. Vaikka tykkään afrikkalaisista. Äsken olin sairaanhoitajan luona hakemassa apua kun puskissa saamani haava ei ala parantua. Hoitaja oli niin kiva ja ihana, etta ajattelin mennä puskiin juoksemaan lisää haavoja jalkoihini, jotta voisin tulla uudestaan hoidettavaksi.
Mutta on kaksi aivan eri asiaa. Afrikkalaiset ovat oma maailmansa ja ihmiset ovat monella tavalla fiksumpia kuin me eurooppalaiset. Etenkin asenteessaan elämään. Mutta sitten on tämä hyysääminen, jolla eurooppalaiset yrittävät muuttaa Afrikkaa sekä afrikkalaisia Euroopassa. Hyysärit siis pitävät afrikkalaisia ali-ihmisinä, jotka tarvitsevat apua ja hoitoa kuin pienet lapset vuosikymmenestä toiseen. Minä taas pidän heitä samanarvoisina ihmisinä, ja haluan että he tekevät itse oman elämänsä ratkaisut kuten parhaaksi näkevät. Mielestäni se on aitoa kunnioitusta, vaikka tiedän että monet leimaavat minut rasistiksi.
Tiistaina matka jatkuu. On kiva nähdä onko kaikilla kädet tallella, sillä viidakoissa on myös krokotiileja. Ja kuinka moskiittojen syömiä he ovat. Minä menen taas kadulle hakemaan elämyksiä, juttelemaan ihmisten kanssa, juomaan vettä ja hakemaan jotain syötävää. Jotain muuta kuin kanankoipea ja ranskanperunoita.
Matkanteko on alkanut sillä tavalla hirvittää, että täällä ajetaan tuhatta ja sataa huonoilla teillä. Täällä ei ole eläinaitoja, vaan lehmät aasit hevoset ja villieläimet ovat tien vieressä syömässä. Jos jotain sattuu, on jälki varmaan hirveä. Ensi kertaa kaipaisin bussiin turvavöitä. Normaalisti kuulemma matkassa on vain yksi kuski, jonka työurakka on mahdoton. Ja kaikille hengenvaarallinen. Onnemme on, että mukana on harjoituskuski, joka opettelee samalla paikat ja tiet. Ja ajaminen voidaan jakaa kahdelle.
Viikon kuluttua olenkin jo Victorian putouksilla. Siellä ollaan muutama päivä. Kymmenkunta matkalaista lopettaa siellä telttamatkailun. Ruoanlaitto tulee helpommaksi, vaikka eihän muuten mikään muutu siitä että porukkaa on vähemmän. Ja tulen yhä enemmän suuntaamaan mielenkiintoni afrikkalaiseen elämänmenoon. Tämä on todella mielenkiintoista ja jollain kummallisella tavalla kivaa matkustamista. Ehkä masokismista voi nauttia.
Anri kertoi etta Juice on kuollut ja Suomessa maansuru. Uutiset eivät ole koskaan hyviä, siksi on ollut hyvä olla kuukausi ilman uutisia. Mutta Juice oli syntynyt samana vuonna kuin minä, ja oppi lukemaan 4 vuotiaana kuten minä. Minä olen pitänyt erityisesti hänen Internet-sivujensa avaussanoista ”On helppoa olla samaa mieltä, on helppoa olla mieletön, vaan enemmän löytää, kun poikkeaa tieltä ja oikaisee läpi metsikön.” Juicen neuvoja kunnioittaen jatkan matkaani.
Palataanpa Botswanaan
Botswana on maa, jossa on vain 1,8 miljoonaa asukasta. Yllätys yllätys muuten on se, että vaikka tässä olen vasta rajan takana, ovat nämä zimbwablelaiset selvästi aivan erilaisia afrikkalaisia. Heidän mallinsa on erilainen ja ihonsa tummempi. Lisäksi he ovat enemmän sulkeutuneita kuin botswanalaiset. Erot ovat paljon suuremmat kuin suomalaisten ja ruotsalaisten välillä. mielenkiintoista. Botswanassa on paras demokratia Afrikassa, sanotaan.
Lenkkitossuni ovat aivan lopussa. Menin tiistaina Maun´in kaupungissa tossukauppaan. Minun oli käydä kuin Tapio Rautavaaran isoisälle kun hän meni ostamaan olkihattua. Varmaan kaikki hatut olisi hän ostanut niin. Tossumyyjä oli niin ihana 40/45 v botswanalaisnainen, että tossut unohtuivat. Lähdimme virvokkeille lähikahvilaan. Olin tyhmyyksissäni maksanut 60 dollaria lentokonesafarista yli Obawango deltan. Kaikki muut matkalaiset lähtivät mukaan enkä oikein viitsinyt olla yksin poissa. Jos olisin tiennyt, mikä minua tossukaupassa odottaa, olisin jättanyt lipun ostamatta.
Nuoret olivat huomanneet mikä flaksi minulla on Botswanassa ja halusivat jakaa suosiota. Minusta tuli viimeiseksi viikoksi nuorten naisten maskotti. Pauli and His Angels. Pauli, pauli, paulii, alkoi jo hämmentää. Mutta mukavaltahan se vanhasta miehestä tuntuu.
