Matkalla Tongan kuningaskuntaan, ja huomasin töiden loppuvan maailmassa,

30 tammikuuta 2016

Vaikka Uusi Seelanti on hieno paikka, muistin että matkallani on kaksi tarkoitusta: kunnon kohotus ja nähdä kaikki maailman maat. Siksi olen nyt lentokentällä matkalla Tongaan pitkäksi viikonlopputripiksi. Tongasta tulee 129. maa. Toinen puoli on vielä näkemättä. Tosin enää alle puolet. Maaksi lasken paikat kuten Färsaaret, Grönlanti ja Albania, jotka Euroopassa on vielä näkemättä. On Malta, Kaliningrad ja Vilna, jotka hoidan alta pois tänä vuonna. DX-kuuntelijan maalistalla erilliset alueet ovat omia maita.

Kun vuonna 1984 teimme perheemme kanssa autoretken laivalla Puolaan ja sieltä ajaen aina Turkkiin asti, ei ollut pankkiautomaatteja, joista kortilla saa rahaa. Nostin pankin tiskiltä 15.000 markkaa ja piilotin rahat eri paikkoihin autoon, mm. vararenkaan alle. Puolaan tultua piti ilmoittaa rahan määrä ja tein sen tunnollisesti. Tullimies vaati nähdä kaikki rahat. Auto piti heti purkaa.

Laivalippu oli ostettu vanhan ajan matkatoimistosta. Pankkivirkailija kirjoitti vielä matkashekit, joita voi vaihtaa pankkitiskeillä. Töitä riitti monelle matkan tiimoilta.

Ostin Tongan sähköisen lipun netistä. Maksoin luottokortilla. Kentällä ei ollutkaan tiskiriviä virkailijoita ottamassa minut ja reppuni vastaan, vaan oli parikymmentä automaattia, joista yhteen laitoin passini. Piti katsoa kameraan, joka tunnisti että olen sama henkilö kuin passikuvassa. Sen jälkeen kone tulosti reppuun laitettavan tarranauhan, jossa on viivakoodi sitä varten että reppuni määränpää tunnistetaan ja reppu ohjataan oikeaan koneeseen.

Sitten kone tulosti boarding passin, jolla pitää kohta mennä tullivirkailijoiden luo. Onkohan sielläkin joku robotti, joka tarkastaa minut. Onhan siellä skanneri, joka varmistaa ettei minussa ole kiinni pommia, eikä pikkulaukussani ole vettä, eikä parfyymiä. Kai siellä sentään joku pikkumainen nilkki sentään on, tai onko se jo Schwarzenneggerin näköinen robotti.

Repun vein hihna-automaatille, joka halusi nähdä passini ja boarding passin. Sen jälkeen se kertoi, että reppu painaa 8,8 kg ja imaisi reppuni johonkin syöveriin. Itse tehdään nykyään kaikki ja vielä maksetaan siitä.

Näin tässä käy. Kaikki työt automatisoidaan. Pian AKT joutuu ottamaan jäsenikseen autorobotit, koska lakkoon määrättäviä kuljettajia ei enää ole. Maahan tuodaan luku- ja kirjoitustaidottomia nuoria miehiä tekemään työt, joita suomalaiset eivät enää tee. Miettimättä nyt että se vasta on rasismia pohdin, että siivousrobotti kyllä siivoaa ainakin lattiat paremmin kuin ihminen luudallaan. Eli ei me ketään tarvita mihinkään.

Palveluja toki voitaisiin tarvita, mutta mistä rahat. Eivät kaikki voi olla julkisella sektorilla töissä, koska maksajiakin tarvitaan. Eikä yksityissektorin rahat tuovia ole ne lukuisat kepat, pakolaisneuvonnat ja somalien mehiläisyhdistykset, jotka elätetään verorahoilla. Ja verorahoista ne veroparatiisimehiläiset ja terveystalotkin elävät, vaikka yksityissektoriin lasketaankin. Ja nilviäiseksi sanoisin niitä yksityisiä lakifirmoja, jotka tekevät miljoonansa kilpailemalla lahjonnan avulla pakolaisneuvonnan kanssa.

Miksei kukaan Suomeen maahanmuuttajia työttömiksi rohmuava mieti, mihin ollaan menossa. Eikö sen Suomen voisi tuhota hitaammalla kaavalla, mihin konkurssiin meillä oikein on kiire.

Eikä Siwan kassojakaan enää tarvita. Täällä on ollut automaattikassoja yllättävän paljon eri paikoissa. Eikä Suomessa tarvita tomaatinpoimijoitakaan. Kun sähkön hintaa taas korotetaan, tulevat Närpiön tomaatit niin kalliiksi, ettei niitä kellään ole varaa ostaa.

Täältä maailman toiselta laidalta Suomen näkee aivan uudessa toivottomuuden valossa. Saisi Stubb, Sipilä ja Orpo tehdä oman toiviomatkansa, ehkä järki tulisi mukaan päätöksiin.

Nuku´alofa, Tonga

sunnuntai 31. tammikuuta 2016

Jo on ihmeellinen paikka tämä Tonga. International lentokenttä on pienempi kuin Mikkelin vanha kenttä. Hyvä kun me Tongaan tulleet mahduttiin odottamaan tavaroitamme ainoan hihnan ääreen.

Lauantai-illan takia kentällä ei ollut mitään busseja, eikä hotellibusseja. Vain muutama taksi. Suivaannuin miesten tyrkyllä oloon, mutta sitten käveli vastaan Anna. Hänellä oli pakettiauton kokoinen taksi. Ja neuvoi auliisti, mikä hotelli on keskustassa, mikä kaukana, mikä kallis, mikä halpa. Kaupunkiin on puolen tunnin matka, ja totta kai otin Annan. Lisäturvallisuutta toi se, että hänellä oli etupenkillä noin 7 v poika.

Kaikki on niin verkkaista täällä. Anna kävi matkalla tekemässä viikonloppuostokset ja sitten jatkettiin matkaa. Hän varoitti minua siitä, että sunnuntaina on kaikki kiinni. Olisi kannattanut uskoa.

Sovittiin Annan kanssa, että hän tulee maanantaiaamuna klo 10 hakemaan minut ja kuljettaa saaren ympäri. Eihän tämä ihmeen kokoinen ole.

Olen ihan pääkaupungin keskustassa. Täällä on pääsääntöisesti 1-kerroksisia taloja. Ravintoloita muutama. Kuninkaan palatsi kivenheiton päässä. Nallen Joensuun kartano Salossa on paljon isompi kuin kuninkaan linna.

Olen koko aamun hakenut aamupalaa. Edes hotelleissa ei ole aamiaista. Kaikki kiinni. Väsyin kulkemiseen, eikä sitä 30 asteen aamuhelteessä voi mitään syömättä kulkea tuntikausia. Eilen ostamani vesi on pian loppu. Päätin tulla hetkeksi hotelliin ja jatkaa klo 12 kulkemista. Jos joku olisi herännyt.

Täällä on joka korttelissa kirkko. Pakanakirkkoja enemmän kuin näitä oikeita. Moskeijoita ei sentään yhtään. Menin katselemaan niitä sisälle. Sunnuntaiaamuna kaikki olivat pitämässä juhliaan. Erot kirkkojen välillä ovat suuret. Eniten kyllä tykkäsin nuoren mieshihhulin kirkosta, jossa nuoret kauniisti puetut neidot tanssivat jytämusiikin tahdissa ylistystä jeesukselle. Tai en minä tiedä kelle, täällä on oma hauska kielensä. Tässäkin kaupunkikeskustassa kaikki on nukunuku, nukuele, ja tämä ydinkeskusta Nukualofa.

Pakko miettiä, onko länsimainen koohotus 24/7 auki olevista kaupoista varmasti paras mahdollinen. Toki minulla turistina on tämä yllätys, että saan kulkea tämän päivän nälässä, mutta paikallisethan tietävät tämän ja varautuvat siihen.

Vaaliteemani oli Vähemmän kulutusta, parempi elämä. Ihminen voi elää ihan hyvää elämää, vaikkei se joka hetki voikaan ostaa jotain, etenkin kun se jotain on melkein aina tarpeetonta, jota ilmankin voisi elää.

Tonga, maailman leppoisin maa

helmikuu on alkanut, 1.2.2016

Sunnuntai meni hellettä pidätellessä. Löysin yhden hotellin, jossa oli ravintola ja sain vähän syötävää, ja mikä tärkeintä vettä. Illalla oli kiva kävellä auringon laskettua ja vilpoisen merituulen tuodessa keveyttä ilmaan. Näin leipäjonon, ja menin sinne. Varmaan saaren ainoa leipomo myi leipää ja leivoksia sunnuntaina. Hirmuisen pitkä jono, itse asiassa 3 jonoa, ja vain yksi myyjä.

Joukkoon mukaan, eihän minulla muutakaan tekemistä. Ihmiset ostivat paljon leipää. Yksi paketti oli suurempi kuin citymarketin jumbopaahtoleipäpaketit ja niitä myytiin aina kolme kerrallaan. Jotkut ostivat tuplat. Ostin vain vähän naposteltavaa illaksi. Se jonotus oli se juttu.

Maanantaiaamuna lähdin kaupungille jo klo 7 jälkeen. Anna tulee vasta klo 10. Löysin ennen kahdeksaa aamiaiskahvilan, joka oli muuten kiva, mutta turhan monta kärpästä kiusasi minua. Sitten kauppatorille. Puoli yhdeksältä sitä vasta kasattiin, monissa maissa kaupat on jo suurelta osin tehty aamun tunteina.

Tämä on mielenkiintoinen maa, jota sana leppoisa kuvaa hyvin. Ei tämä ole köyhä sanan afrikkalaisessa mielessä. Kellään ei ole kiire minnekään. Vaikka kuljin torilla toista tuntia, näin vain kolme ihmistä, joita en tunnistanut alkuperäiskansaksi. Ei siis turistejakaan.

Tongalaiset ovat rotevia. Siksi olen laittanut kauneusihanteeni tämän maan ajaksi lihavan naisen mittoihin. Ja totta, kauniitahan nämä isokokoiset naiset ovat. Enkä sanoisi lihaviksi, vaan sorjan roteviksi.

Torilla oli vain paikallista myytävää. Niinhän oli Suomenkin toreilla vielä yksi sukupolvi sitten. Oli samaa kuin Suomessa, porkkanaa, salaattia, tomaattia, sipulia, jne. Mutta oli toki ananasta, mangoa, banaania ja muuta sellaista, joka Suomessa ei kasva.

Tongaan tulo oli fiksu päähänpisto. Täällä konkreettisesti näkee kuinka ihmiset voivat elää hyvää elämää, vaikkei niin kauheasti touhotakaan sinne tänne. Ja nyt puolipiste, ja Annan kiertoajelulle

——

Mikä pettymys. Olin pessyt hiukseni, ajanut parran, vaihtanut uudenuutukaisen Vanuatu-paidan päälle. Eikä Anna tullutkaan, tuli joku nuori mies. Pah. No toki tarkoitus oli nähdä Tongaa, eikä seurustella Annan kanssa.

Pieni saari, vähän ihmisiä. Asuvat kaikki pienissä omakotitaloissa. Ei yhtään kerrostaloa. Toki 2-kerroksisia ovat muutamat toimistot ja hotellit. Silti niin paljon luonnontilaista. On niin mustaa multaa etten ole koskaan nähnyt. Maapähkinämaat, kookospalmut, banaanit. Ja sitten luonnontilassa olevia puita ja pensaita. Tänne mahtuisi miljoona maahanmuuttajaa. Tosin, eipä 100.000 tongalaista heitä pystyisi elättämään, mutta EU varmaan maksaa.

Viljelyspelloilla näin kyltin China Aid. Mitä helvettiä ne täällä tekee. Kaupungissa katsoin tarkemmin ja ainoa uudisrakennus, 2-kerroksinen toimistorakennus on sekin China Aid. Ja totta kai sitten apuun on tullut myös EU. Otsaluulla näkee, ettei täällä mitään apua tarvita. Mutta totta kai jokainen ottaa ilmaisen rahan. Kiinalaiset eivät kuitenkaan anna mitään ottamatta enemmän itselleen. Kaipa heitä kiinnostaa juuri tuo mainio viljelysmaa.

Ei tällaisella maalla, kuten ei USAllakaan, ole mitään katsomista turistille. Siis kulttuurituristille. Kuninkaan linna. Kuninkaallisten hautapaikka. Cook tuli laivoineen merenlahteen 1777. Sitten oli joku jättiläisen hammas, jota en pysty ymmärtämään, miten se on tehty. Paikallinen tuli selittämään, että täällä asui ennen jättiläisiä, jotka nostivat kiven paikalleen (ks kuva). Uskokoon kukin mitä uskoo.

Kysyin miksi niin paljon kirkkoja. On kuulemma niin paljon lahkoja, ja jokaisella omat kirkot. Ja myös hautausmaat. Niitä on joka paikassa, pieniä ja vähän pienempiä. Kaikki ovat kukkia tulvillaan. Täällä tuskin kaupunki lahjoittaa tontteja eri lahkoille.

Tuuli oli tyyntynyt ja meren lahdelle, jonne tulee jopa 18 metrin aallokoita, oli nyt tyyntä. Paikallinen nainen myi siellä turisteille rihkamaa. Kyseli kokemukseni ja perheasiani. Sanoin että Tongassa on niin rauhallista, että täällä voisi asua kun työt Suomessa loppuvat. Miriamiksi itsensä esitellyt nainen sanoi, että jos tulet, löydän hänet täältä lahdelta, jossa hän joka päivä tekee kauppaa.

Kierroksen viimeinen kohde olisi saanut jäädä kokematta. Alaspäin menevä kaivostunneli, jonne joku nuori poika opasti. Olin Islannissa liukastunut kraaterin seinämään ja polvi oli 2 kk paikattavana. Pitikin yrittää taas onnea. Mutta askelsin hitaasti ja harkiten, ja selvisin. Välillä oli mentävä kyyryyn eteenpäin pääsemiseksi. Kerran liukastuin kuin tukena ollut köysikaide antoi periksi. Huh.

Retki päättyi ikävästi. Olin ehtinyt sopia, että hakevat huomenna lentokentälle. Sitten tuli maksun aika ja sanoin, että Anna kertoi hinnaksi 160 Tongan dollaria eli noin 50 euroa. Mies väitti pokkana että mitä se Anna tuollaista, 180 on oikea hinta. En jaksanut tapella. Olisin minä Annalle antanutkin 180, mutta kun nuori ukko narrasi minua, annoin 180 ja jäi paha mieli. Nuo turistien huijarit eivät tajua, kuinka paljon pahaa ne sillä muutaman euron huijaamisella saavat aikaan.

Maanantai-iltapäivä. Kahviloita on ilmestynyt joka kortteliin, joihinkin monta. Eilinen siis oli vain pyhitetty lepopäivä. Hedelmäsmoothie piristi kummasti, kahvia ei tehnyt mieli. Helle on auringossa paljon yli 30 astetta.

Uudessa Seelannissa 30.000 askelta päivässä tuli helposti, täällä tekee tiukkaa puoletkin siitä. Helteellä on iso merkitys jaksamiseen, ei ihme, että afrikkalaiset miehet ovat aika laiskoja. Ei sitä itsekään jaksaisi siellä mitään tehdä. Paitsi istua puun alla jutustelemassa ja laittaa naiset pellolle töihin.

Tonga. Sydämeni jäi Tongaan.