Lentomatkustamisen kurjuudesta

Ajatuksia lauantaina 22 helmikuuta 2020

Helsingin lentokentällä on turvatarkastuksen sujuvoittamiseksi aloitettu vaatimaan sähkölaitteiden (parranajokoneet, hammasharjat, adapterit) ottamista pois käsimatkatavaralaukuista. Samanlainen kielikuva kun pankkini lopetti lähikonttorini ja ilmoitti syyksi palvelujen parantamisen.

Lentomatkustaminen ei ole ollut koskaan niin kivaa, mutta kaikki muuttui 11.9.2001 tosi ikäväksi. Silloin uskovaiset ohjasivat kaappaamansa lentokoneet New Yorkin WTC-rakennuksiin tappaen 3000 ihmistä ja haavoittaen yli 6000. Siihen asti oli uskottu, että ihmiset eivät tapa itseään terrorisoidakseen länsimaisia yhteiskuntia.

Lentoturvallisuuden turvaamiseen riittäisi etninen profilointi ja tarkistettaisiin vain tietyn uskonnon edustajat. Mutta kun kaikki ihmiset ovat samanarvoisia, myös lapsia ja ikäihmisiä pidetään potentiaalisina terroristeina, jotka kuljettavat ainakin kengissään pommeja lentokoneisiin.

Turvatarkastuksissa kaikessa muussa elämässä tavanomaiset ihmisarvo, sivistynyt käytös ja eettinen kohtelu on unohdettu. Suurimmaksi osaksi kyse on säännöistä ja niiden pikkutarkasta noudattamisesta, mutta myös siitä, että turvatarkastajiksi hakeutuvat myös k-sipäät, jotka haluavat näyttää kaapin paikan matkustajille. Tarkastus lienee heille ainoa paikka maailmassa, jossa he voivat simputtaa kanssaihmisiä.

Säännöt ovat monella tavalla älyttömät. Tänäkin aamuna minulta poistettiin vajaa juomavesipullo, mutta sain juoda siitä ensin ennen haltuunottoa. Siis join räjähdysainetta sisältävää vettä ja sitä ei ole kielletty.

Sujuvuus varmistetaan siten, että kaikki vaatteissa olevat esineet on poistettava ennen tarkastuslaitteen läpikulkua. Lompakot, passi ja rahojen turvapussit, kolikot, askelmittarit, kynät. Minulla on taskuissa kaikenlaisia muistilappuja mm. seuraavan paikan hotelleista. Ne hieman näkyvät ulospäin taskusta ja nekin on vaadittu poistettaviksi.

Tänään laitoin mielenosoituksellisesti myös silmälasit erillisten tavaroiden laatikkoon röntgenkuvattavaksi. Olen ihmetellyt, ettei koskaan ole vaadittu aina kaulassani pidettävää Islannin korua poistettavaksi. Se on hopeaa, mutta voisi ihan hyvin olla pommi. Se olisi pahin kiusa. Sen saa pois helposti, mutta takaisinlaitto ei ainakaan minulta onnistu noin vain.

Kengät ja tossut on otettava jaloista, ei kuitenkaan kaikilla lentokentillä. Vasen tossuni on sen verran kulunut matkalla, että sen jalkaan laittaminen on vaivalloista etenkin kun kadotin kenkälusikkani alkumatkalla, eikä korvikkeeksi ostamani ruokalusikka ole läheskään yhtä hyvä apuväline. Siis meidät läpivalaistaan, mutta kone ei ylety varpaisiin asti? Olen alkanut protestoimaan tossujen poisottoa pantomiiniesityksillä ja yhden kerran pääsinkin läpi siten, että tarkastaja turvakäsineillään tutki jalkani pikkuvarpaita myöten käsillään.

Kun olen saanut pitää henkselit, valvontalaite piippaa. Sen jälkeen alkaa käsin kopelointi edestä ja takaa kaulasta nilkkoihin asti. Laita kädet levälleen kuin riippuisit ristillä.

Nöyryyttävintä on paikoissa, joissa vaaditaan vöiden ja henkselien poisottaminen. Se johtaa koomillisiin tilanteisiin. Oseanian matkalla housuni putosivat ja jatkoin turvatarkastuksessa kalsareilla. Tällä matkalla pudonneet shortsit sain nostaa jalkaani ja samalla tulin pyllistäneeksi naispuoliselle valvojalle.

En ole tullut huomanneeksi, onko naisten turvatarkastuksessa samanlaiset manööverit. Naisilla on vaatteissaan kaikenlaisia metallivöitä ja ketjuja, ainakin rintaliivien kiinnilaittamiseksi. Vai onko tässäkin se huonosti kohdeltava VHM.

Eikä siinä vielä kaikki. Jo lipputiskillä alkaa simputtaminen. Aamulla nuori rouva, pienen lapsen äiti, jolla oli yli 50 kg ruumaan menevät kaksi laukkua, joutui lisämaksun välttämiseksi siirtämään isoon käsimatkatavaralaukkuunsa osan matkatavaroistaan. Pääsin näkemään, ettei hän kuljettanut mukanaan kiviä, vaan lähinnä vaatteita. Kuten kauniin nuoren naisen pitääkin ollakseen joka hetki kaunis matkakohteessaan.

Tänään myös loppumatkani pilattiin. Reppuni oli jo siirretty lastiruumaan vievälle hihnalle ja kaikki oli valmiina. Lippu kävi 5 cm päässä käsistäni. Sitten virkailija alkoi kysyä, onko jatkolippua Jamaikasta pois. Lentoyhtiö oli Caribbean Airlines, joka on aiemmin päästänyt minut ilman tätä kontrollia.

Kun näytin Finnairin lipun Pariisista Helsinkiin, se ei riittänyt, koska en voinut todistaa miten poistun Jamaikalta. Hän meni kysymään neuvoa muilta virkailijoilta, jolloin tiesin jo hävinneeni. Olisin saanut mennä koneeseen, jos ostan paluulipun Saint Marteenille. Tämä on Karibian välisten lentojen selvästi kallein lento, melkein 300 dollaria. Vaikka kuinka selitin, etten tule takaisin, ei se auttanut.

Aika alkoi käydä vähiin. Minulla oli reilut puoli tuntia aikaa ennenkuin lähtöselvitys suljetaan. Nettiyhteyden kentällä sai vain puoleksi tunniksi. Mitä siinä voi enää tehdä. Minun piti kaikessa rauhassa Jamaikalla pohtia, jatkanko matkaani, vai lähdenkö kotimatkalle.

Hullua tässä on se, ettei Jamaikan eikä muidenkaan kentät koskaan tarkista, onko poistumislippua. Ja hullua on myös se, että säännöt eivät koske, jos sanoo asylum. Se oikeuttaa vapaaseen kulkemiseen kaikkialla. Minäkin aloin hokea lipputiskillä asylumia, mutta eivät ottaneet kuuleviin korviinsa, eikä edes hymyn karetta saanut kenenkään huulille.

Toinen etuoikeutettu rajanylittäjäryhmä ovat laivamatkustajat. Heitä ei kontrolloida lainkaan. Laivalla saisi aikaan paljon suuremman tuhon kuin suurissakaan lentokoneissa saisi.

Nuo käsimatkatavaroina kuljetettavat isot laukut pitäisi kieltää. Se sujuvoittaisi lentämistä kummasti. Ihmiset ovat joskus aika fiksuja. Afrikassa paikalliset naiset toivat sisätiloihin hirmuisia laukkuja, joita ei saanut mahtumaan ylähyllylle. Silti yrittivät ja yrittivät. Kävin sanomassa, ettei fysiikan lakien mukaan tule onnistumaan.

Kuljettuani Jamaikalla lauantaipäivän tajusin, ettei tämä mikään joka nurkan takana vaanivien rosvojen maa olekaan. Olisin voinut mennä Haitiin, vaikka se onkin turvattomampi. Tämä oli juuri se syy, miksi en halunnut ostaa jatkolippua. Halusin nähdä, miten toimin. Erityisesti alkoi harmittaa lentokoneessa kun katsoin lentoyhtiön lehden yhteyskarttaa. Olisin voinut mennä Cayman-saarille, joka on tässä kivenheiton päässä. Ei tullut mieleen, koska se on näitä pieniä ei-itsenäisiä saarimaita. Cayman olisi ollut näitä 100-150 dollarin lentoja.

Lentoveroa halajava vihervasemmisto voisi joskus katsoa lentolippunsa hinnoittelua. Kaikissa Karibian lennoissani verojen, maastapoistumismaksun ja muiden maksujen osuus on yli puolet. Lentoyhtiölle jää vajaa toinen puoli. Kuinka paljon lentämistä halutaan verottaa? Ja nämä koneet lentävät, vaikka jäisin loppuelämäkseni Ristiinan mökille erakoitumaan. Tämä kone oli lähtenyt Trinidadista ja teki välilaskun St Maartenille. Kuitenkin kone oli puolityhjä eikä yhden Paulin poisjääminen olisi siinä tyhjyydessä merkinnyt mitään.

Jotta maailma olisi täydellisen hullu, on alettu puuhaamaan erillistä junarataa Helsingistä lentokentälle. Nykyinen Kehärata perusteltiin juuri lentokentälle menon nopeuttamiseksi. Mutta ihmisillä on niin kiire ei minnekään, että pitää saada 10 minuuttia nopeampi yhteys. Ilmeisesti on kotiin palattua kiire katsomaan Salatut elämät telkkarista.

Tuon 10 minuutin säästön menettää sujuvammaksi muutetussa turvatarkastuksessa mennen tullen. Jotta säästöillä olisi joku tolkku, miksei näitä tarkistuspisteitä lisätä lentokentällä.

Osallistuin johonkin ratakeskusteluketjuun kirjoittamalla, että jos on niin kiire kentälle, voisi herätä vartin aikaisemmin. Yhteiskunta säästäisi monta miljardia.

Loppukevennys. Tänään sataa tihutti kun käveltiin sisätiloista lentokoneelle ulkoilmassa. Jokaiselle matkustajalle annettiin kertakäyttösadetakki päälle laitettavaksi. En ole tällaista koskaan aiemmin kokenut.

Kommentteja

Eeva-Liisa: hei Pauli, tähän on tulossa muutos. Luin Norwegianin tiedotteen asiasta.

Anri: …kiitos aamunavauksesta. Oli niin surkuhupaisaa luettavaa, että itkun sijasta lähinnä nauroin ääneen. 🤨