Mondulin ainoa valkoinen 

Viikon tapahtumat Tansaniassa, kirjoitettu Mondulin lodgessa illalla 30.3.2007 

Olen nyt Mondulissa, masai (maasai) asukkaiden maassa Tansaniassa. Tarkoitukseni on pelastaa nyt 13 v tyttö joutumasta vaihdetuksi muutamaan lehmänkantturaan ja vuoheen. Eli joutumasta pedofiilin raiskaamaksi avioliiton nimissä. 

Pakko sanoa, että elämäni vaikein paikka. Jos läheisten kuolemat jätetään pois laskuista. 

Kauas on jäänyt se romanttinen näkemys Afrikasta, jonka viime vuoden lopun matkallani sain. Näitä tuntemuksia kuvaa hyvin kirjoitukseni Minun Afrikkani, jonka voi lukea tästä.

Nyt elämä näyttää realistisemmalta. Alunperin lähdin Afrikkaan, jotta voisin päästä kyseenalaistajan roolista hyvien ihmisten puolelle. Viime vuonna näin oli käymässä, mutta nyt olen palannut ruotuun. Minulla ei ollutkaan ennakkoluuloja, jotka asioiden konkreettinen näkeminen poistaisi, vaan tietoa, joka on konkretisoitunut tällä matkalla paljon paremmin viikossa kuin aiemmin 2,5 kk:ssa. Mutta olen elänyt arjessa, enkä reppumatkailijana. 

Yksi syy täällä oloon on se, etten tykkää, että minua ja kaltaisiani sanotaan rasisteiksi, jos emme ymmärrä sitä kaikkea mitä monikulttuurin nimissä tehdään Euroopassa ja Suomessa. No täällä minua on kutsuttu musunguksi (mzungu), joka tarkoittaa valkoista miestä ja siksi vielä neutraali ilmaisu, mutta vastaa varmaan kiellettyä neekeri-sanaa. Kun en ole tanssinut afrikkalaisten pillin mukaan eli antanut rahaa jokaiseen hyvään tarkoitukseen minua on sanottu kakuman kaburuksi, eli valkoiseksi, joka vihaa afrikkalaisia. Näin helposti sitä nimityksiä annetaan puolin ja toisin. 

Meitä syyllistetään siitä, ettemme kutsu jokaista maahanmuuttajaa omasta rapustamme kotiimme vieraaksi. Enemmän syyllistämistä olisi siinä, ettemme 10 vuoden asumisen jälkeenkään sano saman rapun asukkaille hyvää huomenta hississä. 

Ja aivan kamalia olemme, koska emme ole nostaneet kehitysavun määrää miljardiin euroon vuodessa eli 0,7 %iin bruttokansantuotteesta, vaikka ministeri Paula Lehtomäkikin tunnusti, että yli 80 % avusta menee hukkaan tai on jopa haitallista. Koska nykyisiäkään rahoja ei osata käyttää järkevästi, lisäys olisi tuhlausta ja valtion varojen väärinkäyttöä. Lehtomäki sanoi että on hyvä että edes pieni osa menee perille. Näin heppoisin perustein sitä eliittimme hoitavat yhteisiä asioitamme. 

Meitä syyllistetään siitä, että olemme juntteja ja tyhmiä, emmekä tunne ulkomaalaisia ja siksi olemme rasisteja. Halusin tutustua asiaan perusteellisesti ja halusin myös tehdä jotain konkreettista, enkä vain maksaa kehitysapurahaa verojen mukana ja nukkua sen jälkeen hyvin yöni. 

On helppoa olla hyvä ihminen toisten rahoilla 

On helppoa olla hyvä monikulttuurisuomalainen, kun jakaa yhteiskunnan rahoja sossun luukulta ulkomaalaisille sen kummemmin kontrolloimatta kuka ne rahat saa. Kun jakaa toisten rahoja surutta, ja mitä enemmän jakaa, sitä parempi ihminen on. Vain ne muut ovat tyhmiä rasisteja, jotka haluaisivat keskustella rahanjaon järkevyydestä. Yhdessä kuukaudessa luukulta voi saada rahaa enemmän kuin afrikkalainen ansaitsee koko elämänsä aikana omia tuloja. Ei siis ihme, että luukulle on jonoa. 

On helppoa olla Suomen presidentti ja miettiä Tansanian presidentin kanssa sitä kuinka voitaisiin antaa vielä enemmän rahaa kankkulan kaivoon. Suomen presidentti haluaa antaa ja Tansanian presidentti haluaa ottaa vastaan enemmän ja enemmän, sillä mikään ei ole riittävästi. Presidenteille ei näytetä korruptiota, eikä ministerien hotellibisneksiä kehitysapurahoilla, eikä sitä, että rahat eivät koskaan tule sinne köyhien ihmisten elämään asti, sillä sen arjen näkeminen veisi Tarjaltammekin yöunet. 

On helppoa ottaa kummilapsi, ja laittaa joka kuukausi pankkitilille rahaa mielenrauhaa tuomaan. Silloin on väärin kertoa heille, että täällä on 25 – 30 vuotiaita miehiä, joilla on kolmas kummilapsikierros jo menossa. Se on parempi bisnes kuin mikään muu monille aikuisille miehille. Juha Mietokin varmaan järkyttyisi, jos näkisi käytännössä kuinka bisnesmiehet tulevat kouluun, maksavat lantin lapsille, jotka piirtävät kauniita lapsen kuvia Afrikasta, jotka sitten kummilapsitehtaat lähettävät eurooppalaisille hyville ihmisille osoitukseksi rahojen menosta hyviin tarkoituksiin. 

On helppoa pistää vanhat vaatteensa keräykseen ja saada tilaa uusille vaatteille vaatekaappiin. Voi nukkua hyvin yönsä täysin tietämättömänä, että parhaat vaatteet eivät koskaan tule Afrikkaan asti ja ne huonommatkin myydään valtion kirpputoreilla näille kaikkein köyhimmille. Onhan se tärkeää saada lisää rahaa uusien museoiden rakentamiseen, armeijalle ja virkamiesten etujen kasvattamiselle. 

On helppoa olla kehitysaputyöntekijä, joka asuu hulppeassa asunnossa palvelijoiden ja vartijoiden keskellä omien autonkuljettajien viedessä kauppoihin. Autot eivät ole mitään pikkukauppakasseja, vaan hienoja maastureita, eikä sitä täällä huonommin voi ajaa kuin kotona Amerikassa tai Suomessa ajettaisiin. On helppoa olla kehitysaputyöntekijä, joka jakaa toisten rahaa budjetin kautta, kun ei edes sen verran viitsi miettiä, mitä rahoilla tehtäisiin. On helppoa tehdä kaiken maailman projekteja eläinten hyvinvoinnista ja slummien sosiaalisista suhteista tai pyörittää papereita Kampalan ilmastoiduissa torneissa koskaan näkemättä sitä arkea, missä kansalaiset täällä elävät. Ehkä niitä nähdään sen verran että kotialbumiin riittää kuvia, mutta arjen todellisuutta monet kehitysaputyöntekijät eivät koskaan kohtaa. 

Myönnän toki, että täällä on paljon pyyteettömiä lääkäreitä ilman rajoja ja ulkomaisia sairaanhoitajia saamatta kehitysaputyöntekijän luksusta kohdalleen. Samaan aikaan maiden itse kouluttamat lääkärit ja sairaanhoitajat ovat Lontoossa helpottamassa paikallista työvoimapulaa. Kaikenhan pitää olla globaalia. Suomessakin Hesarin toimittaja kehui kuinka paljon Suomi säästää kun ottaa valmiiksi koulutettuja lääkäreitä Suomeen, jätti sentään sanomatta että ne lääkärit otetaan köyhistä köyhimmiltä. 

On helppoa olla turisti, joka kehuu Afrikkaa kotisohvallaan sen jälkeen kun on käynyt täällä ja asunut 5 tähden hotellissa. Masai-kulttuuriin on tutustuttu ilmastoidun turistibussin ikkunan takaa ja ehkä on peräti käyty kylän pihalla kävelemässä. Illalla nämä nautinnot kerrataan muitten samanlaisten kanssa hotellin baaritiskillä. 

Sitä ei 5 tähden hotellin safarimatkan maksaessaan tule ajatelleeksi, että täällä Arushassa on eri hinnat valkoisille ja mustille hotelleissa ja ravintoloissa, siis ainakin niissä, joissa kävimme ennen Monduliin tuloa. Maksaisin kyllä tälläista rasismiveroa, jos hinta laatusuhde olisi edes jotenkin kohdallaan. Mutta kuka suomalainen haluaa maksaa 8 dollaria aamiaisesta, johon kuuluu teepussi, keitettyä vettä ja pari leivänpalaa. Tai 60 dollaria huoneesta, jossa ei ole kuin sänky. 

Afrikkalaisesta väkivaltaisuudesta 

Judin puoliveli katkaisi hänen sormensa. Amanin isä löi masaikepillä polveen, ja poika vähän nilkuttaa vieläkin. 

Olimme syömässä illalla Arushan kaupungissa ennen Monduliin tuloa. Ravintolaankaan ei voi mennä kävellen, vaikka se olisi nurkan takana. Takaisin tullessa jonossa puhuivat, että kuka ottaa tuon mzungun, ja pyytää 10 kertaisen hinnan ja jos ei maksa, tyhjennetään mies ja jätetään se tuonne pimeään.

Huutamiseen olen jo turtunut. Huutakoot. 

Tässä on se rasismipuheiden suurin virhe. Jos afrikkalainen jengi joukkoraiskaa tai kenialainen nuori mies sarjaraiskaa Suomessa, niin se ei todellakaan tarkoita, että kaikki afrikkalaiset raiskaavat. Mutta kun päältä ei raiskaajaa tunnista, ei ainakaan ennen raiskausta, niin sitten varotaan kaikkia. Se ei ole rasismia, vaan järkevää varauksellisuutta ulkomaalaisiin. 

Mutta afrikkalainen väkivalta on sisäänrakennettua. Täällä naisen asema on heikko. Juuri siksi isät myyvät tyttönsä 8 vuotiaana tai viimeistään 12 vuotiaana jollekin miehelle, joka voi olla juoppo, vanha, väkivaltainen, ja jolla voi olla 50 lasta entisten vaimojen kanssa, mutta jolla on 8 lehmää ja muutama vuohi antaa maksuksi tytöstä. Sanotaan että se on kulttuuria ja siis sitä ihanaa monikulttuuria, jota Suomeen tarvitaan lisää. 

Tyttöjen ympärileikkaus on osa tätä sisäänrakennettua väkivaltaisuutta naisia kohtaan. Se ei tosiaankaan ole mitään kulttuuria, jonka voi hyväksyä edes täällä ollessaan. 

Naisen raiskaus Afrikassa on rikos, mutta silti sitä tapahtuu täällä paljon enemmän kuin Euroopassa. Ja juuri siksi Oslon raiskauksista 70 % on maahanmuuttajien tekemiä, koska raiskaus on jotenkin väkivaltageeneissä ja koska valkoinen nainen on vielä huonompi kuin afrikkalainen nainen. Siksi on oikein raiskata hänet. 

Kaikki huutavat jo kuorossa, älä yleistä. Ei saa yleistää. Totta kai enemmistö afrikkalaisista miehistä on sydämeltään ihan hyviä. Kaikki taksikuskit eivät tapa ja ryöstä. Mutta kun sitä ei näe päältä. Joku lotossakin voittaa ja tämä elämänlotto on enemmänkin venäläistä rulettia. Ainakin mzungulle Afrikassa. 

Lehmänpaskasta tehdyssä masai-talossa 

Tiistaina lähdimme Maryn tädin ja isoäidin luo masaikylään. Sinne ei ole tietä, vaan taksi kuljetti pitkin lehmäpolkuja. Sade oli tehnyt savannille kulkupolkujaan ja nämä ajettiin autolla pohjan kautta kulkien. Yksi oja oli niin suuri, että auto jäi sinne keskelle. Vaan jostain savannilta löytyi äkkiä kuusi miestä, jotka tulivat nostamaan auton ylös ojasta. Ja matka jatkui.

Savannit omistaa valtio. Tansaniahan oli näitä kommunistisia Afrikan maita, minkä vuoksi Tarja Halonen ja muut hyvät ihmiset ovat aina olleet Tansanian parhaita ystäviä. Tuskin Tarja on lehmänpaskamajassa syönyt kanaa, mutta juuri siksi hän on paras vaatimaan lisää rahaa Tansaniaan. 

Sitten nämä ihmiset ovat saaneet ostaa pienen maatilkun, ehkä 30 – 40 aaria ja rakentaa sinne kodin. Täällä ei ole köyhillä varaa ostaa sementtiä, mutta onneksi rakennustarpeita saadaan ilmaiseksi koko ajan lisää. Margretin talo on nimittäin tehty lehmän paskasta. Karjan lanta kerätään Suomessa kasoihin pelloille vietäväksi, mutta täällä ne kerätään talonrakennustarpeiksi. Talo oli varsin taiteellinen, koska paska levitetään käsin seiniin. Olisi tämä Margretin itse tekemä seinä Suomessa varmaan miljoonan arvoinen taideteos. Ainakin Kiasmaan tämä kelpaisi helposti. 

Kysyin mitä taloille tapahtuu sateella. Jos sataa paljon ja pitkään, seinät rapautuvat, ja niitä sitten korjaillaan. Talo ei muuten haissut sisälläkään. Oli maalattia kahdessa huoneessa, olohuoneessa ja makuuhuoneessa. Olohuoneen sohvakalusto siis sohva ja pari tuolia, oli saatu kirkolta, joten ovat jonkun eurooppalaisen poisheittämiä. Ei ole sähköä, joten illalla mennään nukkumaan aikaisin. Pimeä tulee jo klo 19. 

Pihalla oli suomalaista ulkogrilliä vastaava rakennelma. Siellä porisi padassa kana, joka oli tapettu tuloni kunniaksi. Sillä Margret osasi minua odottaa, koska vaikka mitään ei ole, niin kännykkä pitää olla, savannillakin. En kyllä tiedä, missä ne lataavat akkunsa. Tapetun kanan sulat olivat pihalla kauniissa kasassa. Kun söin kanaa, tuli kanan sisko minua morkkaamaan, eikä lähtenyt pois, vaan käveli edessäni edestakaisin. Varmaan söin hänen parhaan kaverinsa. 

Pihalla oli myös pieni navetta, jossa oli pieniä vasikoita pimeydessä. Muutaman sadan metrin päässä oli kylän vesiallas, siis kuralätäkkö. Sieltä haetaan juomavesi, siellä pestään pyykki, siellä käyvät eläimet juomassa. Vesi ei vaihdu, koska kyse on luonnonaltaasta, sinne tosin tulee uutta vettä maan uumenista. Vesi on myrkynkeltaisen väristä. Kuvottaa. Mutta kanan kyllä söin, olihan vesi keitettyä kanan mukana. Miten olisin voinut jättää syömättä. 

Viereisessä lehmänpaskamajassa asuu isoäiti. Hän juoksi pihalta savannin poikki minua tapaamaan. Halasi ja piti hyvänä. Oli pirteä kuin nuori vasikka, vaikka oli hän varmaan jotain 80 tai 100 vuotta vanha. Täällähän ei tiedetä ihmisten iästä kovinkaan tarkkaan mitään. Isoäiti vei minut majaansa. Siellä keittiö oli sisällä, siis muutama kivi, jonka päällä tuli on. Maja tuoksui savulta, sillä tarkoitus ei ole edes vetää piipusta savua, koska piippua ei ole. 

Sen verran olen Kustaa setäni perässä kulkenut varvun kanssa, että olisin löytänyt vettä mistä tahansa sormeni olisin laittanut. Siis miksei täällä ole kaivoja, kun vettä riittää. Kehitysapuihmiset aina kehuvat kuinka paljon he rakentavat kaivoja ja tekevät hyvää, mutta ei tänne asti kehitysapukaivokaan ole tullut. Mutta muistan kun muutimme 1950-luvulla mökkiimme, ei sielläkään ollut vettä. Vaan Jannu teki puista kaivonrenkaan ja muut miehet kaivoivat talkoilla kaivon lapioilla. Ei siinä tarvittu Kepaa, eikä kehitysapua, eikä valtion tukea, eikä mitään muutakaan. Ehkä kehitysapukaivojen ongelma on se, ettei viitsitä itse tehdä mitään kun ne hullut suomalaiset kuitenkin tulevat kaivot rakentamaan. Pitää vain odottaa. 

Mutta kyllä minä kehitysapurahaa täällä näen. Sillä en suostu uskomaan, että Mondulin hotellini omistama apulaisministeri on tätä ihan kivaa yksittäisiin majoihin perustuvaa lodgea palkkarahoillaan rakentanut. Viisi miestä jo kuopannut Dora on tuskin perinyt miehiltään sitä hienoa ravintolaa, jonka hän kylän huipulle on rakennuttanut. Hän vei minut sinne ottamaan kuvia suomalaisia turisteja varten. Sillä Dorakin on paikallinen valtion virkanainen. 

Ja kyllä kodittomien lasten koulutukseen annetut rahatkin täällä näkyvät. Lapset ovat kodittomia ja kouluttamattomia edelleen, mutta virkamiehillä on upeat rakennukset, hienot maastoautot ja heidän lapsensa koulutetaan hienoissa kouluissa ulkomailla. Siis voidaan sanoa, että koulutusrahat käytetään lasten koulutukseen. Köyhyydestä en sitten mene mitään sanomaan. 

No, vierailuni aikana tuli koko ajan ihmisiä lisää ihmettelemään mzungua. Jossain vaiheessa paikalla oli lähemmäs 30 jalkaparia, useat paljain jaloin. Kaikki suhtautuivat kyllä minuun hyvin. Olin todella hyvillä mielin kun kyläreissu iltapäivällä loppui. Täällähän pimeä tulee jo ennen iltaseitsemää ja aamuseitsemään on hyvin pimeää. Ei kannata jäädä pimeyden aikaan matkalle. 

Kaikilla muillakin oli hauskaa. Tätä minä täällä ihmettelen aina uudestaan. Miten sitä on kivaa ja mukavaa ja miten tanssitaan paljon, kun olosuhteet ovat mitä ovat. Kyse on siitä ettei tiedetä paremmasta. Mutta miten käy kun tv tulee useampiin paikkoihin tuomaan valaistusta paremmasta maailmasta, siis tyhjänpäiväisemmästä maailmasta. Uskonnolla on myös iso merkitys, jumala hoitaa meidät kuitenkin. 

Operaatio Mary 

Siis tärkein syy tänne tuloon oli Mary ja hänen pikkuveljensä Amani. Sain tämän projektin hoitaakseni viime joulukuussa Zanzibarissa ystävystyttyäni heidän äitiinsä. Siis se nainen, joka sai minut nauramaan. 

Ei Judi enää minua naurata. Päinvastoin. Mutta yritän hoitaa tämän Mary asian. Joulun jälkeen hänet oltiin jo viemässä vihille, mutta sanoin äidille skype puhelussa matkapuheluun, on 10 kertaa halvempaa kuin Soneran puhelut, että kai maasta joku laki löytyy, ja paikallisen poliisin avulla sulhaskandidaatti oli saatu 6 kk vankilaan. Vaan huomatkaa, lapsiavioliittoja ei automaattisesti estetä, vaan jonkun on puututtava asiaan. Ja kun myyjänä on oma isä, ei se ole ihan helppoa normaalisti. Tässä avioerotilanteessa äiti pääsi väliin. Ja sulhasella olisi tarkoitus ottaa jo viides vaimo, ikää on jo 48 vuotta. Pitäähän sitä lasta saada. Ja taas muutaman vuoden jälkeen kun karjaa on tullut lisää, voi mennä ostamaan itselleen taas uutta lasta. 

Olen kuullut että tällaisia naiveja lapsen pelastajia on Afrikka täynnä. Ja tilannetta käytetään hyväksi, yli puolet näistä jutuista on huijauksia. Olen siis koko ajan varuillani. 

On varmaa, että sulhanen pitää minua syyllisenä avioliiton kariutumiseen. Onneksi Tansaniassa on sentään kunnon vankilalait, eikä täältä päästetä lepäämään muutaman viikon jälkeen. Ehdin alta pois, ennenkuin mies vapautuu. 

Ja toinen ongelma on sormenkatkoja puoliveli, siis joku sedän tapainen. Hän on katkonut Judin sormen, koska tämä pelastaja Suomesta ei tuokaan hänelle rahaa. Sormenkatkoja oli täällä Mondulissa alkuviikon, joten en uskaltanut mennä kylän raitille. Keskiviikkoaamuna hän oli mennyt Zanzibariin takaisin katsomaan monettako vaimoaan, en ole laskenut. 

Pelkoni eivät ole olleet turhia. Torstaiaamuna herätessäni oli musta reppuni aivan märkä. Yöllä satoi, mutta katto on kyllä ihan ehjä, eikä lattialla ollut vesilätäkköä. Kaikki repun sisältö on kastunut. Eikä siinä vielä kaikki. Repun päällä oli ihmisen paskaa. Mietin ankarasti, miten tämä on voinut tapahtua. Ovihan oli lukossa, enkä ole herännyt mihinkään. Mitään ei ole varastettu, eikä rikottu. Onneksi tämä ilta perjantai-ilta on viimeinen Mondulissa. Huomisaamun jälkeen pois, enkä enää tänne tule koskaan. 

Mary on mitä ihanin nuori tyttö. Mutta hänestä näkee heti, ettei hän mitään vaimoainesta vielä ole. Ei ole mitään naisen muotoja näkyvissä. Hän on ottanut minut jotenkin pelastajakseen. Kun hänen piti mennä nukkumapaikkaansa, hän itki kun ei saanut jäädä luokseni. Eilen perjantai-illalla nukkui hotellini majassa koko perhe. Mary olisi halunnut nukkua vieressäni, mutta sanoin ettei meidän kulttuurissamme isät enää nuku hänen ikäistensä tyttöjen vieressä. Meidät miehet Suomessa on kyllä opetettu ylivarovaisiksi näissä asioissa. 

Maryllä ei ole vaatteita vaihdettavaksi. Hänen vaatteensa ovat likaiset savilattialla nukkumisen johdosta. Määräsin hänet suihkuun ja annoin oman Chilestä ostetun t paidan hänelle, koska se on pienin mitä minulla on. No aika hame siitä tuli. Sama komento tuli Amani pojalle ja hänelle antamani puhdas paita vasta iso oli. 

Jackson, Maryn eno 

Monduli on kaupunki tai oikeastaan isompi kylä, tunnin matkan päästä Arushasta, joka on alueen pääkaupunki. Kaupunki on vuoren rinteellä. Ylhäällä asuvat rikkaat ja siellä on virastot, tietenkin. Mitä alemmas mennään, sitä köyhempää on. Slummia täällä ei kuitenkaan voi sanoa olevan. 

Yöllä oli satanut kaatamalla. Tämän kylän osan tiet ovat savea, joten nyt ne olivat kuravelliä. Jotenkin onnistuin pahemmin kuraamatta itseäni päästä Jacksonin kotiin. Sekin oli 2 huoneinen rakennus, ja seinät eivät näyttäneet paskalta, en kehdannut kysyä, mitä ovat. Pihamaalla oli 5 pientä päivän vanhaa kilipukkia tappelemassa, tanssimassa ja tutustumassa elämään. Jackson lupasi ne minulle, jos otan Judin vaimokseni. Sanoin etten voi vuohia missään pitää, enkä naimisiinkaan halua. Ystävyys riittää hyvin. 

Pihalla ja sisällä oli lapsia. Vaimo oli hento masainainen. 1, 2, 3, 4, 5 siis 6 lasta, ja loput koulussa. Ja Mary ja Amani vielä täällä olleet talvesta asti, kun vaadin että heidät otetaan pois karjapaimenesta, jotta tämä lapsiavioliitto voidaan jotenkin estää ja lapset oppivat edes lukemaan ja kirjoittamaan. 

Tässä se on koko Afrikan kurjuuden syy. Tansanian lapsimäärä on kasvanut 7 miljoonasta 35 miljoonaan Suomen kehitysavun myötä. Ei siis voi sanoa, että kehitysapu menisi ihan hukkaan. Ei mene hukkaan, mutta haitallista tämä on. Siis kun tuodaan tänne länsimainen lääketiede ja lääkkeet, ja puhdas vesi, ainakin jonnekin, alkaa väkimäärä kasvaa hurjaa vauhtia. Luonnonvalinta ei enää toimi ja kaikki jäävät eloon. Suomessakin väkimäärä kasvoi, jollei sitten joku sota tai nälänhätä hidastanut menoa, niin kauan kuin ehkäisystä ei mitään tiedetty. Suomen herrat haluavat kaksinkertaistaa kehitysavun, siis se tarkoittanee, ettei satakaan miljoonaa tansanialaista ole tarpeeksi tässä maailmassa. 

Täälläkään syynä ei ole kehitysapuihmisten kauniisti puhuma eläketurva, vaan kondomien puute ja seksuaalinen halu, jota ei voi padota. Pitäisi olla joku pakollinen johtojen katkaisu kahden lapsen jälkeen. Täällä on yksi masaimies, jolla on 50 lasta, tosin 9 eri naisen kanssa, mutta tuon miehen olisi voinut operoida jo ensimmäisen 10 jälkeen. 

Jos Tansanian vakiluku olisi saatu padottua, täällä olisi asiat aika hyvin. Mutta kun koko ajan tulee lisää väkeä, ei mikään riitä. Se on mahdottomuus. Tästä ei kuitenkaan koskaan puhuta, vaan kuvitellaan että koulutus hoitaa asian. Koulutuksen odottamiseen menee ainakin 100 vuotta ja siinä vaiheessa Afrikassa on nykyisen miljardin asukkaan sijasta jo 3 miljardia ja vielä muutama sataa miljoonaa Euroopassa pakolaisena päälle. No onneksi eurooppalaistenkaan voimavarat eivät kaikkeen riitä ja ympäristömuutokset tulevat apuun. Paras afrikkalainen lapsi on syntymätön lapsi, se on pakko sanoa, vaikka julmalta kuulostaakin. 

Koulutuksesta puhuminen onkin ihmisten aliarvioimista ja koko ongelman vähättelyä. Tällaiset hyvää tarkoittavat ihmiset ovat paitsi hölmöjä myös edesvastuuttomia. 

Ostin Amanille sinivalkoisen maripaidan. Hän ihastui siihen ikihyväksi, mutta jo toisen päivän jälkeen paita oli aivan likainen. Eikä ihme, sillä hän nukkuu maalattialla ilman edes pahvia allaan päällä samat vaatteet kuin päivällä. 

Makuuhuoneessa on kyllä sänky, mutta se on isän ja äidin lepäämistä varten. Päivällä sängyn päällä on paljon tavaraa. Yöllä ne varmaan siirretään lattialle. Missä ihmeessä nämä lapset oikein nukkuvat. Tosin samaa ihmettelin kun kävin kotimökissämme pari vuotta sitten. Oli meillä sentään puulattia, vaikka muutoin oli yhtä vähäistä elämän anninta tarjolla. 

Maryn uusi koti 

Olen sitä mieltä, että on väärin antaa jokaiselle Suomen rajan ylittäneelle uusi koti täysin varustein ilmaiseksi. Jos Judi, Mary ja Amani tulisivat Suomeen turvapaikanhakijoina, heille annettaisiin 3 h ja keittiö. Koti varustettaisiin telkkarilla, pakastimella, radiolla, kirjahyllyllä, liinavaatteilla ja kahvinkeittimellä jne jne suoraan kaupasta uusina ostettuina. Heille annettaisiin 3 kännykkää. Kun tulee tällaisista oloista savimajasta, on tuo aivan kohtuutonta ja järjetöntä. Noin ei pidä tehdä, vaikka olisi liikaa rahaa Suomen valtiolla. Ihminen, joka saa kaiken noin helposti, ei osaa edes kiittää, vaan vaatii lisää. 

Vaikka olisin rikas kuin Bill Gates, en ostaisi Maryn perheelle tuota kaikkea. En, koska he menettäisivät onnen hankkia jotain omalla työllään. Muistan kuinka onnellisia olimme Ullan kanssa kahvinkeittimestä, jonka ostimme 35 vuotiaana kaiken asuntovelkakituuttamisen helpotettua. Haluan antaa saman ilon muillekin. 

Löysimme aivan kummallisella tavalla pienen yhden huoneen asunnon kivilattialla uudesta talosta, jossa on pihakäytävän ympärillä kuusi pientä asuntoa. Huoneessa on yksi lamppu ja kaksi sähkörasiaa. Maksoin vuoden vuokran etukäteen. Se oli 300.000 Tansanian shillinkiä eli 180 euroa, eli enemmän kuin täällä keskimäärin ihmiset tekevät bruttokansantuotetta vuodessa. Kun yritin saada vuokrapaperit maman kanssa tehtyä, oli Judin ainoa kommentti, mitä sinä vielä puuhaat, hänellä on kiire. Ei tullut edes kiitosta. Tuskin kiitosta on koskaan tullut Suomeen tulleilta pakolaisiltakaan. 

Hänellä oli kiire ostamaan sänkyä ja kaikkea kamaa. Oli pakko viheltää peli poikki. Omaa rahaa hänellä ei ole. En ollut mitään sellaisia luvannut. Siitä tuli kalabaliikki, johon osallistuivat kaupan myyjät. Mitä paha mzungu, jos tekee hyvää, pitää olla iloinen. Kummallisia nuo eurooppalaiset kun eivät ymmärrä, mitä kaikkea uudessa kodissa tarvitaan. 

Tämä on kummallinen maa. Kukaan ei ollut kiinnostunut vuokrasopimuksesta. En minä nyt maksa tuollaista summaa noin vain. Täällä vuoden vuokra on kuin ostaisi kaupasta yhden banaanin. Kirjoitin itse kahdelle paperille tietoja niin paljon kuin sain irti. Rakennuksen omistaa joku mama. Kysyin häneltä osoitetta. Sain hänen postilokero osoitteensa. Kun yritin jankata että missä tämä talo on, kaikki ihmettelivät, että mitä sinä tuollaisia kysyt. No sanoin, että jos vaikka haluan tulla katsomaan joskus, miten täällä pärjätään. Pitää osata sanoa taksille minne mennään. Kaikki nauroivat, mitä sinä puhut. Sinä vaan soitat kännykällä, niin sitten sinut tullaan bussiasemalta hakemaan. 

Yritin selittää, että mitä jos tänne tulee 3 kk kuluttua uudet vuokralaiset, miten todistetaan että vuokraoikeus on Maryn perheellä. Pitivät ihan hullun puheena. Mzungu. No nimet sain. Ja vielä todistajatkin osasivat kirjoittaa nimensä. 

Vuoden vuokranmaksu on muuten täällä yleinen vaatimus. Siis ei vain mzungulle. Tämä siis tarkoittaa, ettei köyhä ihminen pääse koskaan elämänsä alkuun, koska mistä hän vuokrarahat saisi vuodeksi. Jotkut vaativat 2 vuoden vuokraa etukäteen. Niin tämä oli ainakin joskus kommunistinen valtio ja sieltä nämä hienot tavat varmaan periytyvät. 

Kaduilla ei todellakaan ole nimeä. Ainakaan suuressa osaa Arushaa. Talonumeroita en ole nähnyt. Ihmiset ottavat pääpostitoimistosta postilokeron, jonne posti tulee. Lehtiä ei kanneta kotiin, vaan ne ostetaan kaupungilta. Täällä on hyvä tapa lukea päivän lehdet televisiossa. Velipoikani tätä ihmettelee Suomen aamutelkkarissa ja aamuradioissa, mutta täällä niin monet eivät osaa lukea, joten he kuulevat näin maailman tapahtumista. 

Jos perhe osaa pitää asuntonsa sijainnin salassa, Maryllä on tulevaisuutta. Jos isä saa tietää osoitteen, hän voi myydä tytön uudestaan. Myös vankilasta palaava sulhanen voi tulla vaatimaan rahoilleen vastinetta. 

Dala dala bussit 

Olen taas ihmetellyt kuinka paljon VW Kleinbussiin mahtuu ihmisiä. Suomessa siihen saa laittaa 8-9 matkustajaa. Täällä autoon laitetaan ensin 20 ja sitten ahdataan vielä loput päälle. Parhaimmillaan autossa on 30 ihmistä. Ei ole turvavöitä. Autokuskit ajavat kuin hullut. Tiet ovat huonoja. Ei siis ihme, että auton jousitus jysähti. Tai jotain sellaista en tiedä. Auto kulki jysähdyksen jälkeen ontuen ja rahisten. Mutta sitä ihmettelen, että miten auton saa korjattua siten, että laitetaan auton taakse kivi, jonka päälle auto peruutetaan. Näin tehtiin muutaman kilometrin välein ja tunnin matkasta tuli 2,5 tunnin pituinen. Pakko kysyä velipoika Matilta, mistä tässä on oikein kyse, hän kun on automiehiä. 

Jos tulee kolari, jälki on hurjan näköistä. 

Ruoka ei maistu miltään, paitsi suolalta 

Olen vähän ihmeissäni. Dar es Salaamissa ruoka oli ihan ok. Mutta täällä Mondulissa en saa oikein mitään syödyksi. Kyse ei ole oikeastaan mauttomuudesta, vaan siitä että ruoka on oikeasti pahaa minun makuuni. Kun ihmiset pahastuvat siitä etten syö, olen selittänyt ettei kaikki suomalainen ruokakaan kelpaa ulkomaalaisille. En nyt ole puhunut mämmistä, mutta onneksi otin mukaan pussin salmiakkikarkkeja. Yksikään ei saanut niitä syödyksi, vaan sylkivät pois. Tästä saan oikeuden olla syömättä paikallista ruokaa. 

Ugali on maissista tehtyä puuron tapaista, joka sormin puserretaan palloiksi. Sitten pallo kastetaan oheisruokaan, joka voi olla lihaa, kalaa tai vihanneksia kastikkeessa. Yritin syödä, mutta ei siitä mitään tullut. 

EDIT: ugali tehdään kassavasta, ei maissista

Ja täällä on niitä keitettyjä vihreitä banaaneja, joita en pysty syömään äklöämättä. Hurjan makuisia. Perussa söin yhden ollessani inkaperheen vieraana, mutta se otti koville. Nyt en jaksa olla niin vieraankohtelias, että saisin alas palaakaan koepalan maistamisen jälkeen. 

Kodeissa olen kyllä yrittänyt syödä. Margretin kana oli sitkeää, mutta se meni alas. Jacksonin vaimon paistama munakas omista kananmunista olisi ollut todella maukas, mutta se oli aivan hirmuisen suolainen. Kahvin jätin juomatta, koska se oli ylisokerisen makeaa. Sitten minulle tuotiin teetä. Join sen väkisin, koska selitykset loppuivat. 

Olen pysynyt hengissä tavallisten keltaisten banaanien ja aamiaispöydän voileipien kanssa. Arushassa käydessä on kahviloissa vähän parempaa syötävää, vaikka pizza onkin lihapiirakka. Mutta nimestään huolimatta ihan ok. Ei kuitenkaan ole ollut nälkä. Runsas veden juonti varmaan pitää nälän tunnetta poissa. 

Nyt ymmärrän miksei Euroopassa ole afrikkalaisia ravintoloita. Eivät afrikkalaiset itsekään niissä kävisi. Aiemmin retostelin, että heti kun Suomeen tule ensimmäinen somaliravintola, menen sen kanta-asiakkaaksi. Taitaa jäädä tuokin tyhjäksi puheeksi. 

Ja selvennykseksi viime syksystä. Silloin en käynyt kansanpaikoissa, ja siksi ruoka ei tuntunut tällaiselta. Mondulissa ei ole muita kuin kansanpaikkoja. Siinä se iso ero. 

Monenlaisia ihmisiä

Monikulttuuri-ihmiset voitaisiin jakaa seuraaviin ryhmiin 

1.                   ihmiset, jotka todella ovat iloisia kun ulkomaalainen tulee kylään. Täällä olen tavannut monta tällaista ihanaa ihmistä 

2.                   ihmiset, jotka haluavat hyötyä ulkomaalaisesta. Tehdä bisnestä, ja samalla ehkä antaa rahasta liian vähän takaisin ja aina voi koittaa 5-kertaista hintaa. 

3.                   suuri enemmistö, joka ei noteeraa ulkomaalaista mitenkään, ehkä täällä miettivät että mitä tuo mzungu eli valkoinen mies täällä tekee, mutta mitenkään sitä ei osoiteta 

4.                   avoimesti vihamieliset, jotka huutavat ja nimittelevät. Ei pelkästään riitä, että he huutavat, he tulevat kysymään, miksi sinä lihava mies kuljet noin surkeasti tai jotain muuta. Arushassa jouduin todelliseen huutomyrskyyn kauppakujalla, eikä se huuto muistuttanut lainkaan Chilen tyttöjen jouluparaatin kannustuksia 

5.                   rosvot, jotka pahoinpitelevät, varastavat ja kolkkaavat, heitä täällä on aika paljon 

6.                   pikkulapset, jotka ovat niin ihastuttavia ja tulevat kokeilemaan onko valkoinen mies totta. 

Tämä sama luokittelu sopii Suomeenkin, ja varmaan minne tahansa. Ongelma on se, että viiden ensimmäisen ryhmän ihmisiä ei voi päältä katsoen erottaa toisistaan. Siksi on pakko olla varauksellinen. On tyhmää luulla, ettei noita vitosihmisia omalle kohdalle koskaan tule.

Kun tulen Suomeen, syötän sen repusta löytyneen paskankikkaran vähemmistövaltuutettu Puumalaiselle, joka syyllistää meitä suomalaisia milloin mistäkin. Hänet kun tuodaan tänne yksin kulkemaan, niin varmaan eroaa virastaan. Virka osoittautuu tarpeettomaksi.

Rasismin sijasta pitäisi puhua normaalista ihmiskäyttäytymisestä, varauksellisuudesta, joka on aivan terve piirre ihmisessä. Se on meillä perimässämme samalla lailla kun kehomme tietää korjata haavan umpeen ilman ihmisen apua. Varauksellisuus on syntynyt vuosisatojen kuluessa. Meillä ovat saamelaiset, inkat, mayat, intiaanit, espanjalaiset, eestiläiset, armenialaiset, tiibetilaiset, niin monet kansat kokeneet, ettei vieras ole tuonut mukanaan hunajaa, tanssia ja monikulttuuri-ihanuutta tullessaan. 

Koska ihmisen sisältöä ei päältä näe, ja koska aina on ollut niin, että oma kansa todennäköisesti suhtautuu tulijaan paremmin kuin vieras, on ollut viisasta olla varuillaan. Nyky-Euroopassa tästä on kehitetty rasismi, jonka pahin ilmentymä on se, että rasismipuheita käytetään verukkeena lisäetuuksien hankkimiseen. 

Miten minä suhtaudun tähän. Ei suorastaan ota päähän, vaan annan heidän huudella. Ehkä heille tulee siitä hyvä olo. Samalla tavalla Puumalainen voisi suhtautua omaan työsarkaansa. Ei maailma huuteluista miksikään sen kummemmaksi muutu. 

Afrikan pelastajaa ei minusta tullut 

Ei minusta tullut Afrikan pelastajaa. Mietin miten pääsen täältä hengissä pois. Yritän paeta tätä surkeutta. Tuskin palaan, tai en tiedä, jos hengissä olen Suomessa suuremmitta vaurioitta, mitä sitä silloin ajattelee. 

Joka tapauksessa teen koulutusideani valmiiksi ja julkaisen sen jossain. Siis sen josta kirjoitin joulukuussa. Kehitysapuhömppääjät eivät siitä tykkää, koska heidän leveät leipänsä siitä loppuisivat, mutta saadaan sentään jotain konkreettista Afrikan hyväksi tehdyksi ja vielä nykyistä paljon halvemmalla. Oli hyvä etten ehtinyt paperia tehdä talvella, sillä nyt asia on tarkentunut kummasti tällä matkalla. 

Aika näyttää, miten Maryn kanssa käy. Olen ainakin yrittänyt.

Yhden hengen olen täällä jo pelastanut. Täällä vuohet ja lehmänvasikat syötetään tienvarsilla liekaan kiinnitettyinä. Yksi lehmänvasikka oli hirttäytymässä puskan ympärille naruunsa. Menin vanhana maalaispoikana väliin ja vasikka on minulle kovin iloinen tavatessamme. 

Missään tapauksessa en ole täällä koko miettimääni aikaa. Tulen maitojunassa takaisin, mutta silti menen Ugandaan, joka on ollut mielessäni pitkään. Etenkin elokuva Last King of Scotland on todella hyvä ja katsomisen arvoinen, vaikka itse hirmu Idi Amin on jo kuollut maastakarkoituksensa jälkeen. Jos joku tämän innoittamana menee sen katsomaan, ottakaa nenäliinojen sijasta pipo mukaan. Elokuvan loppu on sen verran julma, että on parasta vetää joissakin kohdin pipo silmille. 

Olen myös huomannut, että olen yksinmatkustavaa tyyppiä. Tämä oppaan kanssa kulkeminen on avartavaa, mutta en jaksa sitä huolenpitoa, jota saan osakseni. Jos kuljen yksin, voin jättää syömättä, jos ruoka on pahaa. Täällä se on aina messun paikka, miksen syö. Siksi palaan yksinäiseen matkustamiseeni ja jatkan tällaiset kiertueet jatkossa tekemättä. 

Kotiin yritän tulla Kenian kautta. Onneksi täältä myydään halpoja yhden suunnan lippuja Eurooppaan. Sellaisia ei voi ostaa Euroopasta tänne. Tämä on kyllä ihan viisasta, koska afrikkalaiset jäävät kuitenkin pakolaisiksi Eurooppaan, eivätkä tule tänne takaisin, eivät ainakaan omilla lippurahoilla. Mitä sitä kahdensuuntaista lippua pakko-ostamaan. Näin isot lentoyhtiöt Euroopassa tukevat maahanmuuttoa Afrikasta. 

Pauli