Iran

Tehran, Iran, perjantai 4.10.2019, muslimien pyhäpäivä
(Suomessa sanotaan Teheran)

Täällä kello on puoli tuntia edellä Suomen aikaa. Todella harvinainen tapa ajan määrittämiseen.

Tulin 23 tunnin väännön jälkeen hotelliin ja kirjoitan kaiken muistiin, kun asiat ovat vielä tuoreina.

Lähdin kivasta Yerevanin MyHotel´sta klo 14 taksilla kentälle. Olin kuitenkin 2 tuntia liian aikaisin, sillä tiski avattiin vasta 16.50 kaksi tuntia ennen lentoa.

Musliminaiset jonottivat jo tiskille kun menin katsomaan paikat. Eli olivat siellä olleet varmaan koko päivän. Pakko sanoa, että pukeutuminen ja täydellinen kasvojen hoitamattomuus (muuta ei näekään) tekee nuo naiset rumiksi kun ovat täyttäneet 50 vuotta.

Ihmettelin, miten ihmisillä voi olla noin monta isoa laukkua matkassa. Jotkut naiset eivät edes jaksaneet nostaa laukkua liukuhihnalle, niin paljon siellä oli kiviä ja kenkiä. Oma reppuni painoi 6,7 kg, mutta laitoin sen ruumaan, koska se on paljon kätevämpi tapa kentällä oleskelun takia.

Välilasku oli Dubaissa, jonne kone laskeutui 23.30. MM-kisojen pitopaikka Doha on toisessa maassa mutta kivenheiton matkan päässä. Kun koneesta tuli ulos, sai kokea millaisessa kuumuudessa ja kuivassa ilmassa maraton juostiin ja 50 km käveltiin. Aivan puhdasta sadismia tuollainen urheilu. Ateenan 28 astetta ei ollut mitään tuon rinnalla, vaikkei asteita tainnut olla kuin muutama yli 30.

Dubain kenttä on valtava. Pelkästään siirtyminen toiseen terminaaliin tuntui kuin olisi matkustanut Helsingistä Tikkurilaan. Kenttä on kuin Tuurin kyläkauppa, täynnä kaikenlaista kauppaa, enimmäkseen kallista ruokaa ja kallista luksustavaraa tarjolla. Eipä luksuskaupoissa ollut yöllä asiakkaita, onkohan päivälläkään. Kun katteet ovat roisit, riittää kun saa yhden rannekellon myytyä viikossa.

Kun kone laskeutui Khomeinin kansainväliselle kentälle tapahtui mielenkiintoinen episodi. Kymmenet koneessa olleet naiset ottivat kassista mustan kaavun ja laittoivat päälleen. Edessäni olleella naisella ei ollut huiviakaan lennon aikana, mutta niinpä musta huivi peitti hänen kasvonsa kun lähdettiin koneesta. Vaikka he tulivat Dubaista, he pukeutuivat säkkiin vasta Iraniin laskeuduttua. Dubai on matkustajien keruupaikka, ties mistä tulivat. Osa ehkä Suomestakin.

Jos joku vielä Suomessa väittää, että naiset pukeutuvat omasta halustaan huiviin ja mustakaapuun, sanon heille, että uskotteko myös joulupukkiin.

Sain viisumin, mutta 1,5 tuntia siinä meni. Koko maailman kattava matkavakuutukseni If´ssä (alunperin otettu Teollisuusvakuutukseen) ei kelvannut ja jouduin ostamaan paikallisen vakuutuksen. Maksoin vakuutuksen samalla 20 euron setelillä, jonka sain takaisin viisumin maksusta. Vaan se ei kelvannut, koska yhdessä kulmassa oli pieni ryppy. Nämä maksupaikat olivat vastakkain käytävällä.

Hotelli piti olla, jotta sai viisumin. Olin maksanut 1 yön netissä ja se kelpasi. Sitten jäi epäselväksi tarvitsinko paluulentolippua etukäteen, eivät ainakaan syynänneet sitä, vaan tulolippua Tehraniin. Kovin oli verkkaista puuhaa ja siihen se aika meni, vaikkei meitä ollut kuin 3 viisuminhakijaa.

Täällä olen miljonääri. Automaatista ei saanut rahaa, joten vaihdoin 150 euroa. Ajattelin että se menee 5 päivässä kun hotellin maksaa kortilla. Mutta sain monta miljoonaa ja nyt olen hukassa. Mihin peitän nuo rahat kun lähden kävelylle. Olisin kuin Michelinin rengasmainoksen miesoletettu, jos nuo laitan rahalaukkuuni paidan alle.

Taksitiski sanoi, että kaikki taksit maksavat kaikkialle miljoonan eli 25 euroa. Pidin sitä kalliina ja menin ulos, jossa autosta päätellen pimeä taksi lupasi viedä 100.000 rialilla. Kun otin rahanipun taskusta, oli siinä vain 500.000 rialin seteleitä. Ajattelin olla höveli ja sanoin, että ok. Mutta tuokin pimeä taksi halusi miljoonan, mutta täällä otetaan viimeinen nolla pois tuli hotellin vahtimestari selittämään. Menin sen verran sekaisin, että annoin sitten sen miljoonan, mutta tippi jäi antamatta.

Laskin seteleiden määrän. Minulla on nyt 18 miljoonaa ja 255.000 rialia. Pakko mennä kahvilaan harjoittelemaan. Siis jos minulla on 1,8 miljoonaa (viimeinen nolla pois) olen saanut liian vähän. Jos rahaa todella on 18 miljoonaa olen saanut liikaa. Netin laskureiden mukaan minun olisi pitänyt saada 7 miljoonaa.

Näin alkoi ensimmäinen päivä Tehranissa. Nyt suihkuun ja kaupungille. Kello on 13. Hotelli on ihan kiva ja otin netistä extrapienen huoneen 50 dollarilla, mutta tämähän on iso kahden hengen huone. Hotellin alueelle pääsi vain vartioidun portin kautta, joten kaipa sitä ollaan loppuaika kuin herran kukkarossa.

Täällä on surkea netti, eikä se jaksanut julkaista juttua kuvineen. //Päivitys, FB ei toimi, twitteriin ei pääse lainkaan.

Tehran, Iran,  5. lokakuuta 2019

Ahdistava kaupunki, ahdistava maa

Kuljin kaupungilla. Jatkuva melu vaivaa. Autoja hirmuisesti, ja joka välissä moottoripyöriä ja skoottereita. Ne ajavat toistensa perässä ja poukkoilevat sivusuuntaan. Kumma, että tuolta selviää hengissä. En uskaltaisi ajaa täällä metriäkään.

Eilen oli perjantai, eli pyhäpäivä. En osaa sanoa, miten elämä poikkesi lauantaipäivästä. Suomessa on jo sakkojen uhalla vaadittu tunnin vapaata perjantaiksi. Se on vain alku. Kun kaikki annetaan periksi, on vain ajan kysymys kun vieraamme tekevät 4-päiväistä työviikkoa. Oma vapaa perjantaisin ja suomalaisten vapaat lauantaisin ja sunnuntaisin.

Katujen ylitys on suojateidenkin kohdalla hengenvaarallista. Rohkeus ei riitä yrittämään kadunylitystä yksin. Intiassa seurasin lehmiä, koska niiden yli ei ajettu. Täällä otin tähtäimeksi miehet, jotka poukkoilevat kadun yli. Liimauduin kadun ylityksissä niiden perään, sillä tuskin ajavat kahden yli.

Moottoripyörät ajavat sumeilematta myös jalkakäytävillä. Siksi täällä on tehty pylväsesteet jalkakäytäville, mutta kun niitä ei voi laittaa joka paikkaan, riittää ajajia myös jalkakäytäville.

Kolmen tunnin hortoilun aikana en löytänyt yhtään kahvilaa tai ravintolaa, jossa olisi voinut pitää taukoa. Tässä hotellin lähistöllä on vain kaikkea miesten romukauppaa. Täältä saisi kaiken tarvitseman agregaatista vasaraan, matkapuhelimista sähkökaapeliin. Näitä pieniä miesten kauppoja riittää, satoja ja taas satoja. Yhdessäkään kaupassa ei myyty kattiloita eikä pannuja. Onkohan täällä naisilla omat kauppa-alueensa.

Kun kahvilaa ei löytynyt, istuin penkille, joka sattui olemaan vapaana jalkakäytävällä. Aloin laskemaan ohikulkijoiden määrää. Sata miestä ja 13 naista. Missä naiset ovat? Kotona hellan ääressä ilmeisesti.

Kahvilan löytämisen vaikeuteen on syy. Kesällä maan hallitus on kieltänyt 600 kahvilaa toimimasta.

Naisilla mustat kokovartaloviitat ja huivit. Nuorimmat ovat ottaneet rohkeuden käyttää huiveja, jotka peittävät vain puolet hiuksista. Mutta ilman huivia ei ole kukaan, ei edes se nainen jonka tulkitsin turistiksi.

Täällä on 81 miljoonaa asukasta, joista pääkaupungissa asuu 9 miljoonaa. Katukuvasta päätellen naisia ei olisi kuin joka kymmenes. Nuoria tyttöjä ja poikia ei juurikaan näe. Missä he ovat?

En enää jaksanut kulkea kaupungilla ja oli pakko mennä syömään hotelliin, koska muuta ruokapaikkaa ei löytynyt. On toki jotain pieniä liha- ja piirakkapuoteja, joista voi ostaa kadulle syötävää, mutta niitäkin on vähän. Eikä se tunnu fiksulta tavalta tutustua ihmisten arkeen.

Olin niin voimaton katujen hälinästä, että lähdin kävelemään museoalueelle. Se on hotellin laajalla aidatulla alueella. Ja tosi leveät kävelyraitit ja raitit ovat pitkiä, ainakin puoli kilometriä. Raitilla on kissoja enemmän kuin naisia. Mutta niitäkin vähän. Yksi kissoista halusi Suomeen kotiin. Sanoin sille kss kss ja se vastasi miauu. Sen jälkeen se tuli pyörimään jaloissa ja lähti perään kävelemään. Sanoi, etten voi ottaa mukaan Suomeen ja kissa luovutti. Kodin ja turvan kaipuu eläimilläkin on.

Minulla on paljon ajatuksia tästä reppumatkan viimeisestä etapista, mutta kirjoitan ne vasta matkan jälkeen kun olen ehtinyt niitä tarkemmin miettiä. Elän maassa maan tavalla ja kunnioitan tämän maan tekemiä valintoja. Suomalaisilla ei ole niihin mitään sanomista. Toivottavasti Suomessa olisi samoin: maassa maan tavalla. Piste.

Vielä kaksi kokonaista päivää. Nettitietojen mukaan maa on yksi turvallisimmista koko maailmassa. Silti minua ensi kerran tällä matkalla. hieman pelottaa. Uskallanko mennä metroon? Google tietää, että täällä ainoa vaarallinen on liikenne ja katujen ylittäminen. No sen havaitsin heti ensimmäisen tunnin aikana ilman googleakin.

Katsoin netistä, mitä täällä voisi tehdä. On museoita, mutta niissä en käy missään maailman kolkassa. Ehkä menen taksilla isolle vanhoja rakennuksia ja luontomaisemia sisältävälle museoalueelle, jossa voin vain kävellä ilman liikenteen melua. Ehkä siellä olisi myös kahvila.

Aamun ajatuksia 6.10.2019

Matkani on kestänyt pitempään kuin olin arvioinut. Lähdin 17. syyskuuta. Laskin, että matkaan menisi 17 yötä. Matkaan menee 21 yötä, vaikka Etelä-Ossetia ja Abhasia jäivät näkemättä.

Siksi myös vaatevarasto ehtyi. Pesetin eilen hotellissa kaksi kivointa paitaa loppupäiviksi sekä kahdet alushousut. Tänään otin käyttöön Latviasta ostamani RUN-paidan. Badding paidan laitan tiistain matkapäiväksi. Tällainen reppumatka on kätevä tapa päästä eroon vanhoista t-paidoista, joita tulee säästetyksi mökille työpaidoiksi. Niitä alkaa olla loppuiäksi, joten olen heittänyt kuluneimmat pois käytön jälkeen. Myös sukat saavat kyytiä. Sitäpaitsi ne ovat kaikki eri paria, joten senkin takia saavat mennä.

Rahan kanssa olen jotenkin hukassa. Täällä raha on rial, mutta kaupoissa ja vähän kaikkialla käytetään tomania, joka on 10 realia. Kun vesipullon hinnaksi sanottiin 2000, kaivoin viisumin oston vaihtorahoina saamani tonnit. Mutta eivät kelvanneet, koska tarkoittivat 20.000. Lisäksi nuo tonnit olivatkin Armenian rahaa. Mikähän juttu sekin oli.

Kun kahvikuppi maksoi hotellissa 210.000, sitä pitää mielessään kalliina. Mutta se maksoi suomalaiselle kaksi euroa. Jos löytäisi tavallisen kahvilan, hinta lienee siellä olevan jotain puolen euron tasoa.

Jätin postikorttien lähettämiset Iraniin, koska se olisi erilaista kuten olivat korttini toukokuun matkalta Pohjois-Koreasta. En ole nähnyt yhtään kauppaa, jossa myytäisiin postikortteja. Enkä postiakaan merkkien ostamiseksi. Lastenlapset ilahtuvat korteista, joten loppuaika taitaa mennä korttien metsästämiseen.

Netti toimii. Siis sähköposti toimii. Twitteriin ei pääse. FB näyttää ne viimeiset viestit, jotka luin Dubaissa. Ovat varmaankin iPadin muistissa. Uusia ei tule, enkä voi laittaa mitään.

Dohan kisoja ja MM-rallia voi seurata teksti-tv:stä.

Seuraamistani blogeista Vasarahammer, Professorin ajatuksia ja Yrjöperskeles eivät avaudu. Sen sijaan Tapio Äyräväisen ja Osmo Soininvaaran blogit voi lukea.

Monica: Olet rohkea ! Itse oppinut maassa maan tavalla, tai pois mutta ei päde meillä omassa kulttuurissa enää. Sitä kunnioittaa matkustaessa muualla tai toisen kodissa.

Ritva: Olet tosi rohkea. On kiva lukea näitä sinun matkakertomuksiasi. Olisitko 60-luvulla uskonut kuinka mielenkiintoista eläkeajastasi tulee. 👍

Pauli: Ritva Kun Beatles esitti 60-luvulla ”When I’m sixtyfour” ajattelin, ettei kukaan voi olla niin vanha.

Terhi: We are not old, we are recyled teenagers…

Darya (nimi muutettu) nuori nainen ja kiva sunnuntai 

6. lokakuuta 2019

Sunnuntaina sain uuden nuoren ystävän, Daryan. Koko matka tuntuu tämän jälkeen upealta. Olen löytänyt toisen Iranin, sellaisen, josta media ei kerro mitään.

En kerro naisen nimeä, enkä laita hänestä ottamiani kuvia nettiin, koska pitää olla varovainen ystäväni puolesta. Ties mitä seurantaa Suomessa asuvat iranilaiset tekevät.

En laita Daryan kuvaa. Sen sijaan saman puiston naisia. Vapaita miesten kahleista, todella kauniita ja mustista kaavuista ei tietoakaan.

Mietin aamiaisen jälkeen mitä tehdä. Tännekään hotellin läheisyyteen hortoilemaan en jää. Katsoin netistä paikkoja minne mennä ja löysin Sa´dabad Complexin. Iso 300 hehtaarin alue, jossa paljon pieniä museoita. Matkaan meni ruuhkaisessa Tehranissa tunti ja miljoona rialia. Taksi olisi odottanut lisämaksusta, mutta koskaan ei tiedä mitä tapahtuu, joten sopiminen jostain kellon ajasta on minulle vierasta. Ajattelin, että jotenkin aina pois pääsee.

Alue on varsin raskas, koska menee mihin suuntaan tahansa on up and down, jyrkkiä mäkiä. En ollut ottanut vettä mukaan ja ensimmäinen ongelma oli löytää vettä. Täällä ei ole kioskeja eikä ravintoloja, kuten kaikkialla muualla olisi. Portin vieressä oli punainen pakettiauto, jota ensin luulin paloautoksi. Kun menin tiedustelemaan, mistä saisi vettä huomasin, että sehän oli vesikauppa. Kaksi nuorta naista myymässä sisällä ja yksi mies rahastamassa ulkona. Ostin kaksi puolen litran pulloa.

Sen jälkeen tuli ongelma vessasta. Sinne oli opasteet vain persian kielellä ja kun ovelta näin joukon kenkiä, luulin rukoushuoneeksi. No vessa se oli, ja heti mies tuli vaatimaan tossujani pois jalasta. Hän hoki jotain Iranista, varmaan maassa maan tavalla. Ensin luulin että tämä on vain iranilaisille ja siksi tein eleen kovasta pissahädästä ja sain mennä sisään.

Alueelle oli lippuautomaatti, jossa piti valita etukäteen mihin museoon menee. Niitä on parikymmentä. Valitsin kaikki, ja taas olisi mennyt 1,5 miljoonaa. Cancel. Sitten tuli paikallinen apuun ja järjesti omalla kortillaan minulla muutaman museon 150.000 rialin hintaan. Lippu oli iranin kielinen.

Ensimmäinen museo oli kuninkaallinen keittiömuseo. Jos isoäitini keittiö Männistössä olisi museoitu Baddingin kodin lähellä, olisi siinä ollut enemmän katseltavaa.

Täällä ei juurikaan näe miehiä. Vain huoltoautoja ajamassa ja muutama mies perheensä kanssa kävelemässä. Vaan sitäkin enemmän on naisia. Tämä puisto on naisten vapautusliike. He ovat meikanneet kauniisti. Ja he ottavat katsekontakteja, hymyilevät ja jotkut jopa flirttailevat vanhalle ukolle. Kun ei ole miehiä vahtimassa, naiset ovat samanlaisia naisia kuin kaikkialla maailmassa. Kauniita, ihania, suloisia, kivoja.

Sitten käveli vastaan kaunis nuori nainen Darya ystävättärensä kanssa. Hän halusi tietää kaiken minusta, perheestäni, Suomesta, lumesta. Hän puhui loistavaa englantia.

Minua olisi kiinnostanut kysyä kaikkea naisen elämästä Iranissa, mutta en uskaltanut, koska ystävätär oli vieressä. Ja mitäpä sitä kyselemään, olin löytänyt erilaisen Iranin kaiken julkisuudessa kerrotun takaa.

Erosimme ja jatkoin matkaa. Minua eivät museot kiinnosta, mutta menin kuitenkin automuseoon. Siellä oli 8 autoa, jostain 60-luvulta. Ja jopa valokuva shaahista istumassa autossa presidentti Kennedyn kanssa.

Olin palaamassa takaisin ja tapasin Daryan uudestaan. Jo kaukaa hän huusi, Pauli. Voi sitä iloa, halaamista ja läheisyyttä. Koko matkani kaikista kohtaamisista ylivoimainen ykkönen. En olisi halunnut lähteä minnekään, mutta kello lähestyi puolta kuutta, jolloin täällä tulee pimeä. Sanoin, että jos olisin nuorempi, kosisin häntä samantien. Hän laittoi puhelimeeni numeronsa, jos tarvitsen mitä apua tahansa.

Kerroin, että mistä löytäisin oikean ravintolan, olen kyllästynyt hotellini tarjontaan. Ja Darya järjesti taksin, joka veisi minut ensin syömään ja sen jälkeen hotelliin. Kun ensimmäinen taksi tuntui vähän oudolta, Darya perui sen ja järjesti toisen. Ja se valinta osui nappiin. 10 points.

Jäähyväishalaukset, suukot ja viimeiset sanat. Vasta taksissa tajusin, että jäi yhteinen selfie ottamatta. Ruuhka oli sen verran paha, ettei u-käännöstä voinut ehdottaa.

Darya lähetti minulle aamulla viestin, joka tuhoutui kahden minuutin kuluttua avaamisesta. Fiksu tapa toimia.

Viimeinen päivä Tehranissa

7. lokakuuta 2019

Eilinen päivä Daryan kanssa oli niin upea, että vieläkin hyvä mieli kantaa. En kuitenkaan soittanut hänelle, koska pelkään että puheluja seurataan ja hän joutuisi vaikeuksiin.

Kun on hyvä mieli, kaikki onnistuu. Täällä ei saa mistään postikortteja, mutta löysin postin kun minulla oli respan käsin maan omalla kielellä kirjoitettu lappu ”Postitoimisto” kädessä. Postistakaan kortteja ei muka saa, mutta minäpä en lannistunut. Menin miesvirkailijan luota naisvirkailijan luo, ja hän otti kassakaapista postikortteja, jotka olivat kaikki vähän saman oloisia. Sitten sain postimerkkejä toisesta tiskistä ja sielläkin merkit otettiin kassakaapista. Kaikki oli niin verkkaista, mutta aikaahan minulla on.

On jännää nähdä kuinka täällä kirjoitetaan oikealta vasemmalle. Ja sellaisilla kirjaimilla, joita on vaikea ymmärtää kirjaimiksi. Vaan kaikkeen tottuu. Katukylteissä on yleensä nimi myös englanniksi, mutta ei aina. Siispä piti hakea risteyksiä, joissa oli englantia, jotta pysyi kartalla.

Kun lähdin postista löysin kahvilankin, tosin se oli hotellissa. Cappuccino oli parasta mitä olen koskaan juonut. Ja hyvä mieli kantoi lisää. Löysin uuden ison puiston, jossa sai olla rauhassa liikenteen vilinältä ja hirmuiselta melulta. Ja piste iin päälle, keskellä puistoa oli ravintola. Söin kebab annoksen ulkoterassilla puistoa vastapäätä. Siihen eteen tuli aviopari, jonka mies jutteli tarjoilijan kanssa. Ja kun silmä vältti, vaimo flirttaili minulle silmillään avoimesti. Kun hänellä oli huivi, jossa läppä peitti silmät, ei mies nähnyt lainkaan hänen tekemisiään.

Täällä on jännä tapa maksuissa. Kaupan tehnyt ei rahasta, vaan laskee kyllä maksun, mutta sitten tulee joku toinen ottamaan rahat. Näin useimmissa paikoissa (jotain vettä voi ostaa suoraan myyjältä). Niin ravintolassakin tänään. Tarjoilija laski 1,5 miljoonaa, mutta pomo vaati 1,58 miljoonaa. Pyysin käsin tehtyä laskelmaa, mutta en saanut. Tämä systeemi on vähän sama kuin Tallinnan Kaupamajassa Neuvostoliiton miehityksen aikana.

Kello lähestyi viittä ja pimeän tuloon oli puoli tuntia aikaa. Tulin eri portista ulos kun olin mennyt puistoon ja olin vähän hämilläni missä olen. Nuori mies tuli tarjoamaan apua. Hän vei minut kädestä pitäen katujen yli ja toi tälle hotelliin vievälle kadulle. Sanoin, että nyt on tuttua. Mies sanoi ok ja lähti. Ei pyytänyt mitään tippiä, enkä minä tarjonnutkaan. Oikeastaan apu oli kiusallista. Olisin halunnut kulkea omin keinoin takaisin.

Illalla ostin hotellialueen herkkukaupasta melkein kilon pähkinäntapaisia hedelmiä, jotka ovat tosi hyviä. Avaan pussin vasta Suomessa mökillä kun lastenlapset tulevat syyslomalla mökille.

Sitten maksoin aamutaksin valmiiksi, klo 7 on lähtö. Aamupalalle pääsee jo klo 6, joten ei tarvitse päivällä syödä muuta.

Miljoonani olivat huvenneet, mutta riitti niistä vielä hotellilaskun maksun osaksi. Täällä ei voinut loppua maksaa luottokortilla, joten käytin eurojani. Dollareita säästän tosi hätätilanteisiin.

Nyt pakkaamaan reppua. Kirjoitan vielä illalla ajatuksiani täällä olosta.

Suomalainen media antaa virheellisen kuvan Iranista

En toki ole maan tuntija viiden vuorokauden olemisen jälkeen, mutta moni asia näyttää täällä erilaiselta.

Pakko sanoa, että Suomeen tulee näistä maista suurelta osin luku-, kirjoitus-, kieli- ja ammattitaidoton sakki, joka peittää omaa alemmuuden tunnettaan vaatimalla kaikkea ja suomalainen suvaitsevaisto kilpailee siitä kuka eniten antaa periksi. Kuten nyt nämä naisten uima-asut. Parhaan tarjouksen on uimahalleihin tehnyt yhdenvertaisuusvaltuutettu.

Ne, jotka pärjäävät, eivät täältä mihinkään lähde.

Täällä on aivan liikaa ihmisiä. Tehran on puistoja lukuunottamatta meluinen, liikenteessä ja kadunylityksissä vaarallinen kaupunki. Darya sanoi väkiluvuksi 11-14 miljoonaa, millä hän tarkoitti myös esikaupunkialueita Suomen pääkaupunkiseudun tapaan. Maan väkiluku kasvaa miljoonalla vuodessa. Tarvittaisiin yhden lapsen politiikka ja kaikilla olisi sen jälkeen parempi olla.

Suomeen tulleet m-maahanmuuttajat antavat huonon kuvan omasta maastaan. Hehän valehtelevat, eivät juurikaan tee töitä ja elävät sosiaaliturvan varassa.

Täällä jokainen yrittää kaikkensa. Vanhat ihmiset myyvät pähkinöitä tai hedelmiä kadulla. Kaikki työt ovat tärkeitä. Siksi monissa paikoin suomalaisen silmin työt näyttävät ylimiehitetyiltä, mutta näin jokainen saa elantonsa omilla käsillään.

Jos naisen pukeutumisen poistaa mielestä, ei uskonto näy arjessa. En ole nähnyt yhtään rukoilijaa missään näiden päivien aikana. Taksin ikkunasta näin muutaman valtavan ison moskeijan.

Suomessa puhutaan, että uskonnon mukaan vääräuskoisia saa tappaa ja huijata. Opin rahan kanssa toimimisen vasta kolmantena päivänä, mutta ei minua huijattu missään. He jotka tulevat lähelle tai auttamaan, eivät tee mitään elettä rahan suhteen. He auttavat vilpittömästi, uteliaina ja innokkaina käyttämään englannin taitoaan.

Rahan kanssa on se ongelma, että kaikkialla kansan paikoissa raha on toman, joka on 10 rialia. Setelit ovat realia. Postissa ja täällä hotellissa laskutetaan rialeissa. Miljoona rialia on netin mukaan 23 usd, mutta sain lentokentän rahanvaihdossa tuplasti enemmän. Kun en saanut kuittia, en osaa hahmottaa miksi. Olisi helppo huijata turisteja, mutta sellaista en kokenut.

Pankkeja ja niiden hulppeita konttoreita täällä on hirmuisesti. Paljon enemmän kuin 1980-luvun Suomessa.

Matka sujui kaikin puolin hyvin. Ainoat vahingot olivat iPadin reunan rikkoutuminen lentokoneen pylvääseen sekä iPhoneen tullut pieni särö ja vielä outoon paikkaan keskellä vasenta reunaa lasissa. Se harmittaa enemmän koska otin tämän käyttöön vasta kesällä. En pysty mitenkään ymmärtämään missä vaurio on tullut. Minulla on myös kannellinen suoja tässä, eikä se ole mihinkään pudonnut. Myös suojalasi on alkanut irrota. Uudempi iPad on Vantaalla, otin tämän vanhan mukaan juuri vahinkojen varalta.

Terhi: Kiitokset hienoista kirjoituksista!

Päivi: Kiitos taas. Tahtoo lisää kirjoituksia. Tiistainako sinun pitää kotiutua, muistelen lukeneeni jostakin jutustasi.

Pauli: Tulin ti iltana 22 jälkeen. Olin nuo kirjoittanut Teheranissa, mutta siellä ei päässyt julkaisemaan. Kun lähdin lentokenttäjunasta, tilalleni tuli joukko somalipoikia menossa Helsinkiin. Tiesin olevani Suomessa. 3 viikon aikana näin vähemmän afrikkalaisia kuin nyt kerralla. Euroopan valloitus on pitkällä.