Tahiti

elämäni ylimääräisenä päivänä, 6 helmikuuta 2016

Huomenna aamulla on herätys klo 5 aamulla ja muutamaa tuntia myöhemmin olen koneessa matkalla Suomeen. Koneen vaihto on Pariisissa maanantai-illalla ja Suomessa olen ennen puolta yötä.

Näin viimeisenä päivänä en halua/jaksa enää kävellä. Siksi istun meren äärellä varjossa, tuulisessa paikassa ja kirjoitan, mitä tuli matkalla koettua. Tämä päivä on minulle ylimääräinen, koska olin varautunut lähtemään jo tänään. Vaan sitten koin kaksi tiistaita, ensimmäisen Tongalla ja toisen Tahitilla. Siksi en oikein osaa tutkia saaren ihmeellisyyksiä. Ainakaan ennen iltapäivähelteen helpottamista.

Lähdin matkaan 18 joulukuuta, joten tämän reppureissun pituudeksi tulee 53 päivää, tai 54, miten tämän nyt laskee. Lasken näin, että lento lähtee 8.50, ja se on perillä Pariisissa klo 17. Tahitin aikaa klo 6. Lento kestää 21 tuntia. Enpä ole koskaan ollut koneessa noin pitkää aikaa, toivottavasti bensa riittää.

Tahiti on minulle 130. DX-kuuntelijan maa, jossa olen käynyt. Laskin tässä, että vielä on 98 maata jäljellä kun laskee mukaan erillisalueet Alaskan ja Kaliningradin. Kiire tulee tai sitten pitää olla äidin suvun geenit, jotta voin viimeiset maat käydä 100-vuotiaana. Ei se mahdotonta ole. Kun olin 30 v, olin käynyt vain Ruotsissa pesulassa kesän töissä ja nuo 129 maata ovat tulleet kaikki sen jälkeen.

Maiden laskeminen on siinä mielessä hassua, että laskemisen tarkoituksesta riippuen saadaan eri tulokset. YK:n jäsenmaita on 193, jalkapallon FIFA-maita 209 ja olympiakisoihin Lontoossa osallistui 204 maata. Lasken maikseni myös DDR:n ja Hongkongin, joissa olen ollut, vaikka maita ei enää ole. DX-maaksi lasketaan myös Hawaii (ollut) ja Alaska (en ole), koska ne ovat niin erillään emämaasta. On eri asia olla käynyt ”vain” New Yorkissa kuin NYCissä ja Honolulussa. En kuitenkaan laske maiksi osavaltioita, vaikka USA on tullutkin nähtyä vähän kaikkialta. Luennoimassakin olen käynyt Phoenixissa, Washingtonissa ja Palm Beachissa. Aika hyvin kansakoulun loppuun käyneeltä, joka kolmekymppisenä kuunteli hyvin englantia, mutta ei osannut puhua edes arkisia fraaseja.

DX-kuuntelu oli lapsuuteni internet. Oikeastaan se oli enemmän kuin internet, koska kuuntelu vaati kielten alkeiden opettelemista, antenniviidakoiden vetämistä ja radion virittelyä. Häiriöitä oli paljon, vuodenajasta riippuen ja Neuvostoliitto ja USA häiritsivät toisiaan ja samalla kaikkia. Piti miettiä kellonaikoja, koska öisin suuret eurooppalaiset asemat olivat hiljaa ja pienet maailman paikallisradiot pääsivät Suomeen asti. Nyt vain googlaa nettiradion ja se on siinä. Tärkeintä oli se, että pääsi tynnyristä kokemaan, että elämää on muuallakin kuin Hiiden kylässä. Varmaan niiltä ajoilta on minuun kasvanut kaipuu nähdä koko maailma.

Asiat myös yhdistyvät. Kun olin 14 v sain ecuadorilaiselta radioasemalta bambuisen soittimen. Se oli niin hieno, että jo silloin päätin, että käyn kiittämässä joskus asemalla paikan päällä. Ja tämä mahdollisuus tuli ensimmäisellä Etelä-Amerikan matkallani 2003. Lapsuuden aikainen studio oli museoitu, ja sain istua siellä juontajan tuolilla.

Maistani Islanti säilytti paikkansa ykkösenä, mutta Uusi Seelanti oli kyllä hieno maa, josta Suomi voisi paljon ottaa oppia. Maita ei oikeastaan voi laittaa paremmuusjärjestykseen, sillä Tongassa, jonka koin leppoisimmaksi maaksi, oli hyvä olla. Kuten myös Vanuatussa. Tonga opetti, että ihmiset voivat elää leppoisammin, asua upeasti pienissä omakotitaloissa ja olla kohkaamatta jokaisen teknisen vempeleen perään. Kuten myös krääsän.

Tonga tuo vahvistusta kirjoituksiini siitä, mihin Suomi on menossa. Hyvinvointivaltion olemme jo menettäneet ja tulevat sukupolvet tulevat elämään niukemmin kuin nykyiset. Maahanmuutto vauhdittaa Suomen alasajoa. Toki on helpompaa elää leppoisaa elämää kuin pudota siihen hyvinvointivaltiokuplasta. Mutta Siperia opettaa. Jos Venäjä hajoaa lisää, tulee sinnekin sitten mennä paikan päälle.

On ollut kiva kulkea tämä matka yhdessä lukijoitteni kanssa. En ole laskenut, mutta sormituntumalla arvioin, että eniten kirjoituksistani ja kuvistani on tykännyt Paula. Hänenkin veressään on kulkurin ja uteliaisuuden sielu, missä olemme samanlaisia. Olen saanut myös paljon yksityisviestejä ja Skype/Messenger on ollut paljon käytössä. Tämä on sitten tämän matkan viimeinen viesti. (Kirjoitin vielä tässä penkillä istuessani surullisen huolen Suomesta. Sinne palaaminen on nyt erityisen vaikeaa, koska emme pysty korjaamaan tilaa, johon Suomi on ajettu. Tekstin julkaisen Pauli Vantaalla ja täällä erikseen)