Männistö – äidin vanhemmat

Äidin lapsuudesta ei kellään ole muistikuvia, eikä hän niitä koskaan kertonut. Sen verran on tietoa, että isoäiti Ida oli piika ja isoisä Frans ikäänkuin paremmasta perheestä, talollisen poika Ottolan talosta Somerolta. Tuollainen pari oli kauhistus 1900-luvun alussa torpparien aikaan. Siksi ensimmäiset lapset taisivat olla avioliiton ulkopuolisia. Frans kuitenkin otti Idan vaimokseen ja kaikki lapset saivat siihen aikaan niin tärkeän virallisen isän ja äidin.

Äidin isä Frans oli syntynyt Somerolla vuonna 1884 ja hän kuoli 1973 89 vuotiaana. Äidin äiti Ida (o.s. Nikander) oli syntynyt Nummella 1882 ja kuoli 1970 88-vuotiaana. Ensimmäinen lapsi Maria (Maija) syntyi 1906 ja Selma-äitimme 3.12.1908. Matias (Matti) syntyi 1913 ja Tyyne vuonna 1916. Arja on penkonut historian kirjoja ja löytänyt Fransille äidin Iidan, joka on syntynyt Kiikalassa 1848 ja kuollut 1925 77-vuotiaana. Iida oli vihitty II avioliittoon vuonna 1898 ja uusi pari asui Terttilän Ottolassa. Iida oli ottanut nuoren miehen itselleen, sillä tämä Kalle oli syntynyt 1874 ja oli 26 vuotta vaimoaan nuorempi. No, hän pääsi valmiiseen taloon isännäksi. Kalle kai tuli nähdyksikin, sillä hän kuoli vasta 1958. Joku sukuvika tästä kai tuli, koska oma isämmekin oli 10 vuotta äitiämme nuorempi. Isoisämme oli siis Iidan ensimmäisestä avioliitosta.

Äidin isä ja äiti asuivat Somerolla Männistön talossa. Talo saattoi olla lohkottu Ottolasta, mutta se oli aika pieni: metsää oli seitsemän hehtaaria ja peltoa kuusi.

Äidin äiti ja isä. Taustalla aitta, joka on vieläkin pystyssä.

Äidin äiti ja isä. Taustalla aitta, joka on vieläkin pystyssä.

Männistöön mentiin bussilla. Ensin käveltiin tois pual jokke ja sieltä Iso-Hiiden tieltä hypättiin bussiin, joka tuli noin kello 13.40. Usein mentiin sinne ilman äitiä lapset yksin. Pois jäätiin jossain kaukana, osoite oli Rekijoki Terttilä. Terttilän kylästä alkoi Kaskistontie, joka oli lapsesta pitkä ja piti osata hypätä oikeassa paikassa pois bussista. Jossain vaiheessa sinne metsäkulmille tehtiin metsäautotie, ja silloin jäätiin pois Metsä-Heikkilän tienhaarassa.

Iso vanhempien talo, jonne oli aina kiva mennä.

Iso vanhempien talo, jonne oli aina kiva mennä.

Isovanhempien talo oli vanha. Siellä oli 1950-luvun lopulla vielä olkikatot kaikissa muissa rakennuksissa paitsi asuintalossa. Niissä talousrakennuksissa oli jännittävää olla. Oli lehmiä ja kanoja. Lisäksi oli hevonen maatöitä varten. Lampaita kasvatettiin, jotta saatiin villaa, joista tehtiin sukkia ja muita vaatteita. Myös pellavaa kasvatettiin vaatteita varten.

Heillä oli myös vanha aitta, joka on ainoa rakennuksista, joka on vielä jäljellä. Nyt aitassa on peltikatto ja se ei oikein tunnu enää samalta. Aitassa säilytettiin leipää, jauhoja ja muita ruokatarvikkeita. Aitta on rakennettu kalliolle. Siinä oli vieressä toinen aitta ja äidin veli Matti oli pikkupoikana hypellyt katolta toiselle. Kerran hän sitten putosi ja loukkasi päänsä siten, että hänen puheestaan ei enää saanut oikein selvää. Sisarukset ja lähiomaiset ymmärsivät hänen puhettaan, mutta minä en saanut siitä paljoakaan selvää.

Myös eno-Matti oli kova kalamies ja toi usein kalaa syötäväksi. Hän oli tuonut kaivoon hauenpoikasen, joka oli kasvanut vuosien aikana oikein körmyksi. Sitä haukea käytiin usein ihmettelemässä.

Äidillä oli myös sisaruksia. Maija ja Tyyne, mutta heitä tapasin hyvin harvoin: lähinnä hautajaisissa. Tyynen tytär oli Kerttu, joka asui Männistössä ja hoiti tilaa. Hän osti tilan itselleen 60-luvulla sen jälkeen kun hänen kaverinsa Kustaa oli muuttanut tilalle isännäksi. Tehomaatalous vei sitten mukanaan olkikatot ja vanhat rakennukset. Vain aitta on tallella ja siihenkin on laitettu peltikatto.

Paras aika Männistössä oli kesän loppu kun kaikki metsämansikat, marjat ja lakat kypsyivät. Isoisä kylvi myös hernettä, ja usein maattiin hernepellossa ja syötiin suoraan versoista herneitä.

Isoisä keitti herneenpalot kattilassa sellaisenaan ja sitten ne syötiin imeskelemällä herneet suussa vatsaan. Siihen aikaan ei käytetty myrkkyjä ja herneissä oli aika paljon matoja. Isoisä sanoi, että syö vaan, ei ne haittaa, mutta kyllä vähän hirvittti syödä samalla keitettyä matojen lihaa.

Isoäiti ja –isä elivät kauan, ja olimme heitä viemässä Someron kirkkomaalle vasta 1970-luvulla. Isoisä oli nuorena kova tupakkamies, mutta sitten jossain vaiheessa hän lopetti sen kokonaan. Kun hänellä oli 75-vuotisjuhlat vuonna 1959, hän juhlan kunniaksi poltti tupakan ja jäi uudelleen koukkuun. Hän poltti sitten Saimaa tupakkaa oikein urakalla lopun ikäänsä.

Pentti istui kerran aamukahveella isoisän kanssa. Isoäiti tuli navetasta ja alkoi semmosen paapatuksen, joku työ oli tekemättä tai jotain. Isoisä vaan joi kahviaan kaikessa rauhassa, eikä marmatus loppunut. Kunnes isoisä tokaisi Pentille, ”Kuules poika kun ukkostaa.”

Isovanhemmat eivät osanneet kirjoittaa. Kun he myivät talonsa Kertulle (tyttären tytär eli serkkumme) ja hänen miehelleen Kustaalle, laitettiin kauppakirjaan nimikirjoitukseksi puumerkki. Äidin puumerkki oli risti ja isän kolmio. Ajatella, yksi sukupolvi välissä ja minä olen sitten kirjoittanut 25 kirjaa ja paljon muuta.

Siihen aikaan tiet olivat aika huonokuntoisia hiekkateitä. Kun oma äitini oli piikana Angelniemen Topjoella 1930-luvulla ja hän halusi nähdä vanhempiaan, piti matka tehdä polkupyörällä. Äidillä oli Auto-merkkinen pyörä, jossa oli puiset vanteet. Äiti ajoi Topjoelta ensin Saloon ja se matka oli noin 15-20 km. Sitten Salosta Somerolle oli hiekkatietä noin 40 km. Ja sitten taas kotiin takaisin hoitamaan lapsia sama matka. Oli siinä polkemista.

Lintusen puolelta kaikki ovat olleet varsinaisia teräsvaareja ja –mummoja. Isovanhemmat kuolivat melkein 90-vuotiaina ja heidän lapsensa ehtivät kaikki 90 vuoden ikään. Kova elämä toi terveyttä ja sitkeyttä.

Männistön puuvaja ja navetta, jossa olkikatto. Poika on naapurista, Aarno.

Männistön puuvaja ja navetta, jossa olkikatto. Poika on naapurista, Aarno.

Äidin puolelta saamistamme serkuista vain Kerttu on tullut minulle tutuksi. Tyyneltä serkkuja tulikin useita, Kertun lisäksi Pirkko, Aila, Kirsti, Pentti, Harri, Hannu ja Armas. Kaksi jälkimmäistä ovat jo taivaassa. Maijalta saimme kolme serkkua, Heikki, Helmi ja Helena. Matilta jäi lapsionni kokematta, koska hän oli pudonnut pikkupoikana kalliolle hyppiessään aitan katolta toiselle.

 

Isän vanhemmat

Isän puolelta olemme kaikki Junttilan sukua. Junttila on satoja vuosia Halikon-Kuusjoen alueella elänyt suku, jonka jostain haarasta myös Vahterat ovat lähtöisin. Vanhaan aikaan ihmiset liikkuivat aika vähän, koska kulkuyhteyksiä ei ollut. Siksi aviopuolisokin piti hakea läheltä. Siksi Salon seudulla kaikki ovat jostain kaukaa toisilleen sukua. Vähän kärjistetysti sanottuna. Junttilat tulivat meille tutuksi vasta 2000-luvulle siirryttäessä jonkun sukukirjan kautta. Osallistuimme Arjan kanssa Junttilan sukukokoukseen Kuusjoen Kanungilla 2004, mutta melkein kaikki olivat meille täysin vieraita. Suvulla on myös merkkinsä. Sitä ei varmaankaan ole käytetty lehmien omistuksen polttomerkintään niinkuin Amerikassa tehtiin, koska on liian monimuotoinen siihen tarkoitukseen.

Isän puolelta isoäitini oli kuollut kun Ester täti syntyi. Ester on kummitätini. Siksi isoäidistä ei ole kenellekään enää muistoja. Isoäiti Emma Vilhelmiina syntyi Perttelissä 8.1.1887 ja hän kuoli synnytykseen 6.3.1926 vain 39-vuotiaana. Emma oli 12 vuotta nuorempi kuin isoisämme Kustaa Emil, jota Eemeliksi kutsuttiin. Emil oli syntynyt 18.8.1875 ja hän kuoli talvella 28.1.1956.

Muistan isoisästä hyvin vain hänen kuolemansa. Olin kotona tien vieressä sen vieläkin olevan koivupuun alla katsomassa kun ruumisauto vei isän kirkkomaalle Perttelin kirkon hautausmaalle.

Minulle on kerrottu, että isoisä eleli viimeiset vuotensa punaisessa mökissä Pitkäkoskella. Hämärästi muistan, että olisin siellä itsekin joskus käynyt. Hän hakkasi naapureille puita ja teki sellaista pientä työtä, josta sai itselleen tupakkarahaa. Esimerkiksi heinän seipäiden veistämistä. Eemeli teki myös pitkiä kyläreissuja. Hän tuli meille kävellen, sitten hän meni Jannun luo Krekkalkaupunkiin ja tepasteli sitten illalla takaisin kotiinsa.

Isälläni oli kuusi sisarusta. Matti meni Helsinkiin Arabialle töihin. Varmaan kihlajaislahjaksi saamamme astiasto on hänen valmistamansa. Viljo oli ensimmäisen vaimon kuoleman jälkeen korppuvihtorina Hankkaalla ja pääsi vihillekin. Ester lähti Heikkinsä kanssa Helsinkiin jo 1959. Suoma oli kakkosäitimme ja Taimin korppuvihtorina taas oli Jannu. Sylvillä oli oikein maatila.

Ester on muuten hääkuvassaan ilmetty Regina Linnanheimo – kaunis kuin kuva. Jos Ester olisi asunut kaupungissa, hänestä varmaan olisi tullut Suomi-filmien kaunotar.

Isän puolelta saimme paljon serkkuja. Matilta Risto ja Ritva, Viljolta Pekka ja Pentti, Esteriltä Sinikka ja Veijo, Taimilta Paavo, Seppo ja Sauli, Sylviltä Anneli ja Aulikki. Useimmat heistä olen Hiidenkylän jälkeen tavannut vain hautajaisissa. Siten se elämä soljuu eteenpäin. Onneksi sentään Sinikka on tullut tutummaksi 45 vuoden tauon jälkeen.

 

Totta vai tarua

Monet tarinat taisivat olla enemmän tarua kuin totta. Tämän kyllä uskoisin todeksi. Hiidessä oli vähän autoja, ja 1930-luvulla vielä vähemmän. Silloin Eskolan kartanon omistajalla oli sellainen auto, jonka kori oli tehty puusta, ilmeisesti vanerista. Katto oli paikattu päreillä. Kun hän oli mennyt Helsinkiin, oli hänelle naurettu, että kas kun maajussit eivät ole laittaneet tiilikattoa autoonsa.

Isä-Paavo kertoi tällaisen hautausmaatarinan. Tämä lienee tarua, vaikka sen lapsena uskoinkin. Lokakuussa Salossa oli aina markkinat lokakuun ensimmäisenä viikkona. Muuten näitä markkinoita pidetään vieläkin. Ihmiset menivät sinne sankoin joukoin, sillä markkinoilla myytiin syksyn satoa kaupunkilaisille. Markkinoilla oli myös kaikkea muuta mukavaa ja viinaa käytettiin paljon. Ihamäen kylän isännät olivat olleet hevospelillä markkinoilla ja tulivat humalapäissään kotiin myöhään illalla. Perttelin kirkon suntiolla oli tapana kaivaa haudat yöllä. Kun isännät olivat kirkon kohdalla, toinen otti pullon käteensä ja huusi, että hei siellä, tulkaa ottamaan paukut. Suntio kuuli kutsun ja alkoi nousta haudasta. Hän huusi isännille: ”Hei, odottakaa, minä nousen ensin täältä haudasta”. Isännät olivat kuulemma tulleet kotiin hevoset vaahdossa, koska he olivat niin säikähtäneet, että ajoivat hevoset voimalla ja vauhdilla kotiin.

 

Maalaishiiriä ja kaupunkilaishiiriä

Hiiden kylässä ei paljoa tiedetty, miten elämä kaupungissa sujuu. Toki tiedettiin, että kaupungissa on ravintoloita, Alko ja elokuvateattereita. Ne olivat aikuisten juttuja, joten eivätpä ne paljoa kiinnostaneet. Ja olihan meillä Seppämäki, jossa katsottiin samat Pekka Puupää-elokuvat kuin kaupungissakin, tosin vuoden kaksi kolme myöhemmin.

Hyvä ystäväni Irene asui 1950-luvulla Helsingin Töölössä. Vertasimme elinolojamme toisiinsa. Irenen 5-henkinen perhe asui kaksiossa, mutta heillä oli lisäksi kaksi alivuokralaista, joten ahdasta sielläkin on ollut. Ruoka oli yllättävän samanlaista kuin maalla. Kalaa saatiin torilta ja kalakaupasta, me kalastimme itse joesta. Tosin syksyllä ja talvella ei joesta kalastettu, joten saimme silakoita kun äiti kävi Salossa. Irenen perhe taas sai kalaa torilta ympäri vuoden.

Meillä oli aina perunaa ja niin oli Irenelläkin. Hänen perunansa tulivat torilta, meidän peltopläntistämme. Irenenkin herkkuateria olivat ryynimakkarat.

Maalla kodin ahtaus avartui pelloille ja pientareille, Töölössä kaduille ja puistoille. Iltaisin kaupungissa oli sääntö, että kotiin on tultava viimeistään kun katuvalot sammuvat. Silloin ei valoja poltettu yötä myöten, eikä illallakaan 21 jälkeen. Koulujen loputtua kaupunkilapset tulivat kesäkuun alussa maalle asumaan, jos sellainen mahdollisuus oli. Esimerkiksi Matti-sedän lapset Suoman ja Kustaan luo. Hekin asuivat ahtaasti – 4-henkinen perhe yksiössä Abrahaminkadulla.

Turussa Kupittaalla oli ulkovessat vielä 1960-luvun alussa kun olimme siskomme Ainon luona yötä isoa kaupunkia katsomassa.