Matkailua

1950-luvun elämänpiiri oli pieni. Käytiin kilometrin päässä koulussa, kaupoissa ja postissa. Pojat kävivät Pitkäkosken koululla tekemässä puutöitä ja sinne matkaa oli pari kilometriä. Kylillä käytiin lähinnä Krekkalkaupungissa Jannun luona, Pitkäkoskella Suoman ja Kustaan luona ja Haarojalla Laineen Erkin kotona. Pisin kyläreissu oli siten 2,5 km yhteen suuntaan. Matkat tehtiin kävellen ja isompana polkupyörällä.

Salossa käytiin pari-kolme kertaa vuodessa. Sinne oli matkaa hiekkatietä 16 km ja matka tehtiin polkupyörillä, joskus bussilla. Vasta kauppakouluun mentyäni 15 vuotiaana, käytin säännöllisesti bussia.

Kouluhammaslääkäri oli Salossa ja myöhemmin Kiikalan Rekijoella. Silmälääkärillä kävin terveyssisaren kanssa kerran vuodessa Turussa bussilla. Meitä oli aina isompi lauma lapsia mukana.

Sisareni Aino asui puutalossa Turun Kupittaalla ja sinne pääsi isompana kerran vuodessa muutamaksi päiväksi haistelemaan ison kaupungin ilmaa. Muistan että olimme Matin kanssa Turussa Kalevan Kisojen aikaan, vuosi taisi olla 1962. Ostimme harvennusrahoilla hienot verryttelypuvut. Menimme katsomaan kisoja päivällä, koska karsintojen aikana pääsi ilmaiseksi sisään. Yht´äkkiä olimme kantamassa kentällä kiekkoja ja keihäitä takaisin heittopaikalle. Silloin ei ollut sellaisia robottikuljettimia, joita nähdään nykyajan kisoissa. Onnistuimme saamaan Parta-Pekan nimikirjoituksen. Hän oli Pekka Juutilainen, paras 800 metrin juoksijamme siihen aikaan. 190-senttinen Juutilainen herätti huomiota partansa ja pituutensa lisäksi valkoisella otsanauhallaan ja rajulla alkuvauhdilla. Hän lahjoitti kilpailuista voittamansa palkinnot pikkupojille, mutta me ei niitä saatu, koska emme päässeet enää paikalle iltakilpailuihin.

Pauli uusine verryttelyhousuineen.  Keskellä Matti ja vasemmalla Ainon poika Timo. Vasemmalla puuvajamme, jonka toisessa päässä kanala. Matin takana naapurin hevosen syömä omenapuu ja Laiholan tie, jossa juostiin 100 m tiellä kilpaa..

Pauli uusine verryttelyhousuineen. Keskellä Matti ja vasemmalla Ainon poika Timo. Vasemmalla puuvajamme, jonka toisessa päässä kanala. Matin takana naapurin hevosen syömä omenapuu ja Laiholan tie, jossa juostiin 100 m tiellä kilpaa.

Kerran pääsin oikein Helsinkiin asti. Pitkäkoskelta vietiin maitoa Helsinkiin Elannon Meijeriin, joka oli sen nykyisen Paasikiven muistomerkin vieressä. Istuin kiltisti etupenkillä Pikku-Paavon vieressä, hänen ollessa kuljettajana.

15-vuotiaana olin siis nähnyt paljon maailmaa. Olin käynyt viisi kilometriä kodistamme kauempana kerran Helsingissä, alle 10 kertaa Turussa, kaksi kertaa Someron kirkonkylällä ja isovanhempieni kotona Someron takametsissä parikymmentä kertaa ja Salossa useammin polkupyörällä kuin bussilla. Kerran pyöräilin Aarne-veljen luo Halikon Hajalaan ja sinne oli matkaa edestakaisin 70 km. Aarne ei ollut kotona.

Vuonna 1967 menin 17-vuotiaana Ruotsiin pesulaan töihin kesäksi. Ennen sitä olin kaksi viikkoa Malmön lähellä Östra Greviessä kielikurssilla ja käytiin Kööpenhaminassa pikavierailulla. Pesulassa oli paljon jugoslaaveja töissä ja yksi mulattityttökin. Globalisaatio oli vasta alkamassa.

Sen jälkeen onkin ollut kiirettä. Vuonna 1978 kävin työmatkalla Hollannissa. Olen käynyt yli sadassa eri maassa kaikkialla maailmassa. Luennoimassakin olen ollut kolme kertaa USA:ssa ja Virossa, kaksi kertaa Japanissa ja kerran Neuvostoliitossa Moskovassa, Saksassa, Unkarissa, Hollannissa, Kyproksella, Sloveniassa, Kiinassa, Australiassa ja Karibialla Hollannin Antilleilla. Maratoneja olen juossut 8, joista kaksi kertaa Lontoossa ja kerran Helsingissä, Tukholmassa, Berliinissä, Ateenassa, Roomassa ja New Yorkissa. Pikkukylä on muuttunut maailmankyläksi.

London Marathon 1984, lähtöalueelta lähtöviivalle kesti yli 6 minuuttia, joten oikea aika 4.04

London Marathon 1984, lähtöalueelta lähtöviivalle kesti yli 6 minuuttia, joten oikea aika 4.04

Maraton vaatii älyä ja sitkeyttä. Siksi se sopii Vahteroille. Pentti on juossut 8 maratonia, kerran Helsingissä, kerran Berliinissä, kaksi kertaa Lontoossa ja neljä kertaa Tukholmassa ja Paulin pojat Jukka ja Juha kumpikin yhden. Suvun ennätys taitaa olla Paulin Lontoossa vuonna 1987 juoksema 3.59.55.

 

Ammattimiehiä ja -naisia

Oli Hiiden kylällä toki muitakin ihmisiä kuin maanviljelijöitä, pienviljelijöitä, piikoja ja renkejä. Itse asiassa kylä oli varsin omatoiminen ja pärjäsi itsekseen ilman suuren maailman (Salon) apuja. Viinaakin keitettiin useammassa paikassa, kun sitä myytiin vain Salossa. Toki keittäjät myivät ylijäämiään kylän janoisille. Poliisien ajasta suuri osa meni viinankeittäjien metsästämiseen. Jostain syystä viesti poliiseista kulki nopeammin kuin poliisien autot. Siksi eräskin perhe piilotti keitinvehkeensä kaivoon, mutta niin vain ne sieltä löytyivät. Siinä olisi tapahtunut ihme kun vesi olisi muuttunut viinaksi kun perheen äiti olisi aamulla hakenut kahvinporovettään.

Aarnekin oli ollut pimeän pullon ostoksilla Hiidessä. Keittäjällä oli yksi pullo jäljellä ja hän kieltäytyi sitä myymästä ja pisti patjan alle piiloon. Kun Aarne tuli kotiin turhalta matkaltaan, tulivat poliisit vastaan. He olivat tehneet ratsian ja ainoa pullo oli löytynyt. Kyllä keittäjää harmitti kun meni pullo, rahat jäi saamatta ja lisäksi tuli käräjille syyte viinankeitosta.

Tupakkaa viljeltiin niin Hiidessä kuin isoisäni kotona Männistössä. Tupakan siemeniä sai ostaa kaupasta. Tupakka kasvoi kesän aikana isomman pikkupojan mittaiseksi. Siitä oli kyllä vaivaa: kasvattamista, leikkaamista, kuivaamista. Siksi kaupasta saatu paperossi (tupakka) korvasi nopeasti 1950-luvun alkupuolella tupakan viljelyn. Itse viljelty tupakka poltettiin yleensä piipputupakkana.

Yksi tärkeimmistä ammateista oli seppä. Seppiä tarvittiin maatalouskoneiden tekemiseen, koska mitään konetehtaita ei ollut. Seppiä oli useita. Meijerin sepän Alun lisäksi seppiä oli Krekkalkaupungissa, Iso-Hiidessä ja Inkereellä oli oikein iso paja. Sepän tehtäviin kuului myös hevosen kenkien teko ja hevosten kengittäminen.

Suutarit korjasivat saappaita ja kenkiä. Miesten jalkineista jatsarit olivat arvokkaimmat. Ne olivat nahasta tehtyjä saappaita. Haalin kulman suutarilla oli jalka poikki. Silloin jokainen ihminen laittoi kortensa kekoon ja suutarin hommat sopivat hyvin jalkapuolelle miehelle. Omien kenkien valmistaminenkin tapahtui sukkelaan!

Vaatteita tekivät räätälit, jotka olivat salolaisia. Kylällä oli ainakin kaksi naista, jotka tekivät ammattimaisesti vaatteita. Jokiniityn eli Kosken Irja ja Majuri. Tosin yksi ja toinen osasi tehdä hameita, puseroita ja alusvaatteita omiin tarpeisiin. Esimerkiksi tätimme Taimi teki hameita. Vaatteita ostettiin myös paljon Salon kaupoista. Eino Heino oli meidän äidin suosikki. Sitten vaatteita paikattiin kotitaidoilla. Singereitä oli monissa kodeissa.

Ompelijoista ja kutojista paras minulle oli Mäkilän Irja. Toki kaikki sukat ja lapaset tehtiin kotikonstein. Äidillä olikin jatkuvasti sukankutimet valmiina, jos tuli hetkenkin tauko muista askareista.

Metsureita oli talvella paljon, kun töitä ei muutoin ollut riittävästi. Tosin ei heitä silloin metsureiksi kutsuttu, olivat tukkijätkiä. Työkaluina oli justeeri (saha, jota kaksi miestä käytti yht´aikaa ison puun kaatamiseen) ja poka-saha. Pokasahan narut kiristimineen vaihtuivat 50-luvulla rautaiseen kaareen, mikä tehosti sahaamista kummasti. Tulipa kylään ensimmäinen moottorisahakin. Omistaja kirosi sen alimpaan helvettiin kun se ei kaatanutkaan puita. Hänellä oli jäänyt saha käynnistämättä.

Mylläreitä oli useita. Pitkäkosken myllyn mylläri alkoi vanhuuttaan tulla raihnaiseksi. Siksi hän usein nukkui myllyssään jokirannassa. Hänen näkönsäkin heikentyi. Hän menikin kotiinsa kosken kohinan perusteella. Kerran hän eksyi naapurimyllyyn, kun joen ääni ei ollut tarpeeksi erottanut kotiin löytääkseen.

Myllärin työn ohella voitiin hoitaa muutakin bisnestä. Viljan jauhamisesta jäi aina yli viljaa ja jauhoa. Jauho antoi hyvän mahdollisuuden kananpoikien kasvattamiseen. Naapurin Tauno tuli kerran kotiin ihmeissään kun hänellä oli ollut kaksi täyttä säkkiä viljaa ja kotiin vietäväksi oli kovin vajaat jauhosäkit. Ehkä se erotus meni kananpoikien kasvattamiseen, kuka tietää.

Jokaisella oli puusepän taidon hallussaan, koska mökit rakennettiin paljolti omatoimisesti. Mutta oli kylässä paljon ammattipuuseppiäkin. Unto Koski teki ovia ja ikkunoita, Antti Rantanen oli maalari.

Muurarin taidot olivat arvossaan silloin kuten ovat vieläkin. Kaino Lastunen oli kylän parhaita muurareita.

Sivutuloja hankkivat soittajapojat. Heimo Laineella oli oma orkesteri. Heimo ja Kalevi Nilsson soittivat haitaria. Sutin Ellulla oli 2-rivinen. Perttelin kuuluisin haitarinsoittaja oli Tapio Yrjä, joka esiintyi usein radiossakin. Eero Jokela oli hyvä laulaja, jota käytettiin tansseissa. Myös Ossi Nikander lauloi. Eero oli yhden ihastukseni Pirjon isoveli, minkä vuoksi pidin häntä erityisen ihailun kohteena. Myös Vahteran papalla oli kaksirivinen haitari. Tansseja pidettiin Seppämäessä, sekä maamies- ja työväentaloilla. Myös Niemisen salissa pidettiin pieniä tansseja siinä meidän naapurissa ennenkuin Veikko hajotti salin polttopuiksi.

Poliiseja Perttelissä oli paljon, vaikka rikokset olivat omenavarkauksia ja pontikan keittoa. Sen verran poliisit saivat aikaan, että pontikan keitto siirtyi Someron takametsiin. Tosin ainakin Jannu keitteli vielä kiljua 50-luvun lopulla.

Oli Hiidessä verovoutikin, joka keräsi ihmisiltä maksamattomia veroja. Kun voudin tilityksissä oli tapahtunut jotain hämminkiä, joutui mies etsimään uusia tehtäviä.

Rauhaniemen Aimon esimerkillistä yrittäjyyttä olen jo esitellyt. Hänellä oli myös salaojakone ja traktorin perässä kotitarvemylly, joka kiersi talosta taloon. Pisimmän urakan hän teki taksilla. Kun muilta hommilta ei Aimo taksiin ehtinyt, hän laittoi vaimonsa ajamaan. Ilmankos Aimo on nyt 75-vuotiaana terveen elämänmenon malliesimerkki, jonka jalka nousee paremmin kuin useimmilla viisikymppisillä.

 

Nimiä ja nimityksiä

Kansa antoi hauskoja nimiä ihmisille. Kalja-Gunnarista on jo kirjoitettu. Kuorma-auton kuljettajan nimi oli Onni Virtanen ja hän maalasi nimensä auton oveen, mutta laittoi siihen vain O Virtanen. Siitä lähtien hän oli nolla-Virtanen.

Kovapää-Oksanen sai nimensä siitä, että mies oli ollut metsätöissä ja puu oli kaatunut päähän. Mies oli sanonut vaan ”Oho” ja jatkanut työtään.

Meen Erkki tuli taas siitä, että hänen äitinsä kertoi kauhistuneena, että ”pojat pelaasivat palloa ja lööivät meen (meidän) Erkkiä mailalla päähän”. Rakkaalla lapsella on monta nimeä. Erkki sai vuosiksi nimen ”Puli-Lindholm” hiustyylistään (pulin kaikki hiukset on ajettu pois).

Kuiva-Martti Sainio taas sai nimensä siitä, että joku oli kuullut sellaisesta juomasta kuin Dry Martini (kuiva Martini). Martti oli vähän kuivakka mies, ja siksi hänestä tuli kuiva-Martti.

Kiilto-Rantanen sai nimensä siitä, että hänen saappaansa olivat aina niin ”putsissa” eli kiiltävät ja pussihousut suorassa. Rantasia olikin useita erotettaviksi toisistaan. Oli Myllär-Rantanen, jolla oli oma vesivoimalla toimiva mylly sekä Sentraali-Rantanen, joka välitti kylän puhelut sentraalissaan. Kauppias-Rantanen taas oli osuuskaupan hoitajana.

Hurja-Koskinen sai nimensä kuoltuaan poliisin luodista. Hän oli äidin ensimmäisen aviomiehen veli.

Aaltosen Antti oli Naksu (=nuorempi Aksu), kun hänen isänsä nimi oli Aksu (Akseli).

Talikko-Elvikseksi taas kutsuttiin nuorta Lehtisen Seppoa, joka otti talikon kainaloonsa ja alkoi laulaa Elviksen lauluja.

Samannimiset ihmiset erotettiin lisänimillä. Taimin poikaa sanottiin Pikku-Paavoksi erotuksena isästämme, joka oli siis iso-Paavo, tai normaalisti vain Paavo – sehän tiedettiin, koska hän oli vanhempi. Poliisi Kiurun sukunimikaimaa taas sanottiin Pelto-Kiuruksi, koska hän oli maanviljelijä. Poliisi-Kiurulla oli monta nimeä. Ennen poliisiksi tuloaan hän teki lihakauppaa, minkä vuoksi hän oli Liha-Kiuru. Poliisina hän sai hoidettavakseen myös lastenruokkojutut, eli etsi aviottomille lapsille isät ja laskun maksajat. Siksi hän sai uuden lisänimen, Pillu-Poliisi.

 

Kylän herrat ja narrit

Kylässä oli 1950-luvulla tarkat hierarkiat. Opettajat olivat ylintä luokkaa, eikä heidän kanssaan tavallinen kansa keskustellut. Isä-Paavo oli poikkeus, joka kerran huusi johtajaopettajallekin, että älä laita niin paljon kalkkia perunamaahan, tulee vetisiä perunoita. Paavo ei sillä tavalla kunnioittanut herroja ja luulenpa, että tästä syystä myös kaikki lapset ovat aina ymmärtäneet, ettei ihmisen titteleillä ja rahoilla ole mitään merkitystä.

Kauppiaita, jotka oikeastaan olivat osuuskauppojen myymälänhoitajia, pidettiin myös arvossa. Myös isojen maatilojen, kartanoiden, omistajat olivat muka parempaa väkeä, mutta heidän joukossaan oli myös ristiriitoja ja pahaa mieltä aiheuttavaa väkeä. Nokka-Tuure oli meitä kohtaan aika töykeä, hän oli naimakaupalla päässyt rengistä kartanonherraksi. Hänhän epäsi perheemme saamasta rintamamiespaikkaa. Siksi äiti mielellään kertoi kiusallisia tarinoita Tuuresta. Kerran aviopari oli tapellut piikojen kuullen. Tuure oli huutanut lähtevänsä pois ja vievänsä lusikkansa mukanaan. Emäntä oli huutanut takaisin, että eihän sulla ollut kuin paskanen jakku tullessasi, joten montako lusikkaa aiot viedä.

Sota oli kyllä yhdistänyt väet, vaikka jotain ristiriitoja pikkupojan silmilläkin pystyi näkemään. Niistä ei koskaan puhuttu. Karjalaiset olivat sen ajan pakolaisia, ja heitä vähän keskusteluissa vieroksuttiin. Mutta tämän päivän somalit ovat ihan toista maata, eikä se vieroksunta ollut mitään, jos verrataan tämän päivän luikureihin sitä suhtautumista. Toisaalta ainoa karjalainen, jonka itse tiesin, oli Lampaisen perhe, ja heidän Pentti-poikansa oli hyvä kaverini. Olin usein siellä kotona kylässä, vaikka matkaa oli muutama kilometri.

Jälkikäteen ajatellen siitä, että olimme niin köyhiä, sai kyllä jossain tuntea. Minua koulukiusattiin, täytyy sanoa että hyvin vähän. Minua sanottiin Pimiksi, joka tuli siitä, että minulla oli mustassa tukassa valkoinen syntymämerkki. Lapset alakoulussa kiusoittelivat, että pimee, ja siitä tuli Pimi. Kun olin niin hyvä oppimaan, niin pimittely loppui jo kolmannella luokalla.

Hiidessä ei juurikaan käynyt ulkopuolisia, mitä nyt muualle muuttaneet sukulaiset kävivät kodeissaan. Lähtiväthän nuoret heti kansakoulusta päästyään maailmalle töihin. Maatiloilla asuvat nuoret asuivat kyllä pitempään kotona. Esimerkiksi seurakunnan pappia en koskaan nähnyt kylillä, en kunnanjohtajaa. Terveyssisar oli kuitenkin tuttu vieras, Alli Saari. Joka syksy hän tuli kuplavolkkarillaan kouluun, mittasi ja punnitsi lapset, sekä tarkasti silmät ja korvat. Kuulon tarkastus oli sitä, että käännyttiin sivuttain ja sisar kuiskasi sanoja, jotka piti toistaa. Toisen korvan eteen piti laittaa kämmen. Sitten käännyttiin ja tarkastettiin samalla tavalla toinen korva. En tiennyt silloin mitään sukuni kuulovioista, mutta jotenkin tajusin, että vasemman puolen korvani ei kuullut, minkä vuoksi laitoin käteni korvan eteen vain näön vuoksi. Näin tarkastuksessa kuulin molemmilla korvilla hyvin!

Sitten oli jonkun verran kulkukauppiaita. Ne kulkivat 50-luvulla polkupyörällä ja takana oli tarakalla iso matkalaukku täynnä tavaraa.

Mustalaisia kuitenkin tuli turhankin usein 1950-luvulla. Mustalaiset kiersivät paikasta toiseen hevoskärryillä. Siellä olivat suku ja lapset suloisessa sekamelskassa kärryillä. En tiedä missä nukkuivat, koska ihmiset eivät halunneet niitä koteihinsa. Kerran meille tuli joku mustalaisperhe sisälle (ovissa ei ollut lukkoja tuohon aikaan) ja perheen nainen laittoi kätensä ruokapataan ruokaa ottaakseen. Koko sakki ajettiin pois.

Sitten oli Nestori. Ei kuitenkaan Juha Vainion laulun Nestori Miikkulainen, vaan Nestori Wahlroos. Nestori asui Salossa ja hän oli Paavon mukana niissä kiertolaistöissä. Aika usein Nestori tuli meille viikonlopuksi ja sitten kaatoivat kuppia (kahviin sekoitettiin koskenkorvan viinaa) Paavon kanssa. Hän muutti eläkkeellä Salosta Kaivolaan, jossa eli pienessä mökissä muutaman vuoden, kunnes kuoli ennen aikojaan. Hän arvosti Paavoa ja Paavon poikia yli kaiken, kehui aina kaikkia viisaiksi. Nestorilla on Salossa nainen, Helmi, äijät lauloi kännissä ”sä olit helmi, mut lasihelmi vain”.

Oli kylässä julkkiskin. 1960-luvun alussa Turun radion Simo Pasanen (ei Speden sukua) kävi tekemässä radio-ohjelmaa oudoissa paikoissa. Muistan paikan Katinhäntä. Hiidenkylään radio tuli ja ohjelmaa tehtiin Haarojan traktorin lavalta. Onhan Hiisi kummallinen paikka. Minua vuotta nuorempi Jukka Rantanen sai esittää runon radiossa. Muistan lopun ”…putos haavasta lehti, polun poikki, isä-jussi kuin sinnitty, pakoon loikki”. Jukkaa jännitti, ja hänelle tuli pitkä muistikatkos kesken runoa. Toimituksessa tuo katkos oli leikattu pois ja radiossa runo kuulosti hienolta. Jukka oli työtoverini Plastipakissa. Hän kuoli nuorena.

Kuorossa laulettiin radioon ”veesi-hiisi”. Se kuulosti tyhmältä, mutta joku riimitys kai piti olla. Olisihan ollut Vähä-Hiisi, siis meidän puolel jokke, ja Iso-Hiisi, tois pual jokke, muttei niistä laulettu. Laulettiin jostain kummallisesta Vesi-Hiidestä.

Tyyrän Arppe oli se kalamies, jolla oli monta onkea jokirannassa yht´aikaa. Arppe oli kerran ajanut pyörällä pimeässä ja poliisi oli yrittänyt pysäyttää hänet. Poliisi oli huutanut, hei, teillä ei ole valoja. Arppe jatkoi matkaansa ja huusi takaisin: ”Ei ole jarrujakaan”. Arppen ärrä sorahti vielä enemmän kuin presidentti Halosen.

Kerran Arppe oli bussissa ja hänelle oli tullut hätä. Hän meni bussin ovelle ja kusi ovesta suoraan tielle. Joku naismatkustaja huusi närkästyneenä ”Kyllä toi on sentään liian paksua”. Arppe vastasi takaisin ”Joo, mutta mitä pidät pituudesta.”

Korppu Vihtori oli salolainen mies, joka antoi lempinimen monelle Hiiden kylänkin miehelle. Vihtori haki tehtaasta korppuja ja myi niitä kylillä taloihin. Vihtori asui avoliitossa susiparina. Siitä tuli nimitys miehille, jotka asuivat naisen luona olematta naimisissa. Miehet ovat korppu-vihtoreita. Sellainen on nykyaikaa. Itsekin asuin Ullani kanssa vajaan vuoden ennen vihille menoa. Vuonna 1972 se oli vielä niin paheksuttavaa, että tuleva anoppini valehteli aina Ullalle kotiin soittaneille, että Ulla on matkoilla, töissä, milloin missäkin. Hän ei kehdannut tunnustaa Ullan asuvan avoliitossa jonkun miehen kanssa.

Kalja-Gunnar, josta edellä on kirjoitettu, oli kylän väärinymmärretty nero. Siksi hänestä pari tarinaa lisää. Kerran hän teki kepposen ja lisäsi veikkauskuponkiinsa yhden rivin tulosten jo selvittyä. Hän näytti ”voittokuponkiaan” kylillä. Rikkaat talonemännät paheksuivat sitä, että veikkausvoitto oli mennyt tuollaiselle kaljamiehelle. Ehkä he ajattelivat, että rahan pitää tulla rahan luo ja voitto kuuluisikin heille mieluummin kuin köyhälle Gunnarille. Kun Gunnar kuoli, oli joku laittanut Salon Seudun Sanomien kuolinilmoitukseen ”Katkeruudella”. Tämä ihminen ei Gunnarin suuruutta ymmärtänyt.

Kun Pentti kävi kansakoulun loputtua viikoittain Hiiden kirjastossa, aina siellä oli myös Kalja-Gunnar. Talonjusseja ei siellä näkynyt. Gunnar lainasi ja luki monta kirjaa viikossa, kaikenlaista kirjallisuutta.

Hiiden koulun kirjasto lopetettiin jokin aika sitten. Kirjaston vanhat kirjat myytiin pahvilaatikoittain markalla. Olavi Lahti, joka oli Pentin luokkatoveri ja kanssani osuuskaupan varastossa töissä, oli hankkinut poliisin ammatin. Olavi osti yhden laatikon, jossa oli ollut myös L Onervan runokirja. Kirjan väliin oli jäänyt kirjastokortti, joka osoitti, että kirjan oli kaikkien vuosikymmenten aikana lainannut vain yksi ihminen. Olavi tutki poliisin valtuuksin, kuka tämä lainaaja oli. Ja kirjan ainoa lukija oli, yllätys, yllätys, Kalja-Gunnar. Hän oli siis paitsi viisas, myös tunteva ihminen.