Urheiluhulluutta

1950-luvulla kaikki urheilivat. Helsingissä oli ollut olympiakisat vuonna 1952 ja niistä näytettiin kooste-elokuva Seppämäessä. Paavo Nurmi oli legenda. Voitto Hellsten oli suuri sankarimme. Hän oli syntynyt Perttelin Inkereen kylässä piian poikana. Hellsten harjoitteli lumihangessa talvisin, mutta silti voitti 400 metrin juoksussa pronssimitalin vuonna 1956 Melbournen olympialaisissa Australiassa. Suomi-Ruotsi-yleisurheilumaaotteluissa Hellsten juoksi viisi matkaa ja voitti niistä useimmat.

Talvella hiihtivät ne, joilla oli sukset. Kosken perheen isä teki itse lapsilleen sukset puusta. Niitä ihailtiin. Rikkaimmilla perheillä oli oikein suksisiteet ja monot, me muut hiihdimme nahkaremmeillä kiinnitetyillä saappailla. Hiihtokilpailuissa siis köyhät antoivat aika paljon takamatkaa rikkaitten perheitten lapsille, sillä ei sellaiset nahkaremmisukset oikein pysyneet edes jalassa, saatikka että olisi hiihtänyt niillä lujaa.

Rohkeimmat pojista hyppäsivät itse tehdystä hyppyristä. Iivosen rantaa vastapäätä oli jyrkin mäki ja sinne hyppyri rakennettiin lumesta. Muistan itsekin hypänneeni siitä kerran, mutta kaaduin niin pahasti etten enää uskaltanut toista kertaa kokeilla.

Hiidestä tehtiin bussimatkoja suuriin urheilutapahtumiin. Salpausselän kisoissa käytiin Lahdessa ja Suomi-Ruotsi maaotteluissa Helsingin olympiastadionilla. Meillä ei ollut rahaa, joten ei me mihinkään päästy. Olin kuitenkin tällaisella matkalla Somerolla vuonna 1962, jolloin kaikkien sankari oli somerolainen seiväshyppääjä Pentti Nikula, joka ensimmäisenä ylitti viisi metriä, tosin sisäkentällä. Silloin metsästettiin maailmanennätystä ja odotimme, että se olisi tullut Somerolla. Pettymys oli suuri. Ennätys kuitenkin tuli muutamaa viikkoa myöhemmin. Pentti hyppäsi 494 cm Saarijärven kentällä.

Muuten pääsin sitten hiisiläisten seuraan olympiastadionille vuonna 1970, jolloin asuin jo Helsingissä. Oli komeaa istua isän vieressä kun Pauli Nevala heitti keihästä 92.64, joka oli vain tulitikun mitan vähemmän kuin silloinen Jorma Kinnusen nimissä ollut maailmanennätys 92.70. Hiiden kyläläiset olivat tulleet vielä kerran linja-autolla maaotteluun ja isä taisi päästä silloin mukaan ensimmäisen kerran. Kerrasta tuli myös viimeinen, sillä hän kuoli vuotta myöhemmin.

Kesällä yleisurheiltiin. Jalkapalloa ei voitu pelata, koska ei ollut kenttää. 1960-luvulla koulun taakse tehtiin huonokuntoinen jalkapallokenttä, mutta ne pelit jäivät pelaamatta. Kansakoulussa piti aina pelata pesäpalloa. En tykännyt koko pelistä, koska olin siinä niin huono ja kun joukkueita kasattiin, olin aina niitä ylijäämälapsia, jotka otettiin pakosta mukaan, kun kaikkien piti mennä kentälle. Meillä ei ollut edes räpylöitä, joten pallon kiinniottaminen satutti aina käsiä.

Pesäpallosurkeuteni syy selvisi vasta 7. luokalla, joka oli viimeinen vuosi kun pelasin koulussa pesäpalloa. Vasta silloin tajusin, että palloa piti katsoa syötöstä ja sitten iskeä siihen mailalla oikeaan aikaan. Kukaan ei ollut koskaan sitä sanonut. Siksi huitaisin mailalla sattumanvaraisesti, ja en juuri koskaan tietenkään palloon osunut. Näin pienestä se joskus on kiinni, suuret urheilusaavutukset.

Pyykkiseiväshyppyä kotimme edessä. Hyppääjänä Timo. Taustalla katsomossa kanoja.

Pyykkiseiväshyppyä kotimme edessä. Hyppääjänä Timo. Taustalla katsomossa kanoja.

Juoksuissa olin hyvä. Laiholaan vievä tie oli tasan 100 metriä pitkä meidän kanalan kulmaan. Siinä juostiin pikajuoksua ja katsottiin itse kellolla aikaa. Ei ollut mitään sekuntikelloja, joten ajan otto oli mitä sattuu. Kun tien juoksi 5 kertaa edestakaisin, oli juossut 1000 metriä ja siinä ajanotto suunnilleen toimi.

Pentti voitti Perttelin koulujen mestaruuden 1000 metrillä vuonna 1960, itse jäin kolme vuotta myöhemmin toiseksi. Mutta olin kyllä jo lapsena sitkeä juoksija, mikä selittää nämä kahdeksan maraton-juoksua, jotka aikuisena olen juossut. Pelto-Kiurun (erotuksena konstaapeli Kiurusta sanottiin maanviljelijä Kiurun perhettä Pelto-Kiuruksi) pellolle olivat nuoret tehneet oman urheilukentän, jossa juoksurata oli savea. Siellä juostiin 1000 metriä, ja sinä kesänä täytin vasta 9 vuotta. Voitin kaikki minua vanhemmat pojat, paitsi kolme vuotta vanhemman naapurin pojan Keijo Rinteen. Juoksin silloin ensimmäisen kerran alle neljän minuutin. Tunsin itseni olympian sankariksi kun pesin jaloista juoksuradan roiskunutta savea pois.

Juoksujen lisäksi heitettiin keihästä, tietenkin olihan Suomi aina ollut keihäsmiesten maa. Keihäät tehtiin metsästä haetuista ohuista haapapuista. Seiväshypyn seipäät olivat tukevampia haapapuita. Kuulantyöntöä varten haettiin isoja pyöreitä kiviä. Korkeushyppyä hypättiin samoista telineistä kuin seivästä. Kiekkoakin joskus heitettiin kun oli löydetty sopiva litteä kivi. Pituushyppy tehtiin multakasaan ja kolmiloikkaakin yritettiin. Se oli vaikeampaa, koska sopivan mittaisia hyppypaikkoja ei ollut muualla kuin Kaivolan urheilukentällä.

Oikealle urheilukentälle oli pitkä matka, viisi kilometriä, joten sinne mentiin vain muutama kerta vuodessa. Matka tehtiin polkupyörillä. Urheilut tehtiin muuten aina kotipiirissä. Vaan ei se Perttelin kenttä ihan oikea ollut, sillä sen rata oli vain 300 metriä pitkä. Siellä oli kuitenkin hiilimurskarata ja oikeat hyppy- ja heittopaikat. Kävin kentällä Matin kanssa kesällä 2003. Surkeassa kunnossa kenttä oli, ruoho kasvoi radan läpi. Inkereelle oli rakennettu 400 metrin urheilukenttä ja siksi tämä oikea, alkuperäinen kenttä sai rapistua. Surullista.

Tikanheitto oli kesäinen harrastus, joka yhdisti perheiden kaikki miespuoliset jäsenet. Isämme oli tosi taitava, hän oli kylän paras tikanheittäjä. Taulu ja tikat olivat 50 vuotta sitten aivan samanlaiset kuin tänä päivänä. Onneksi kaikki ei kehity.

Uimassa käytiin Salon joessa, ja joskus mentiin polkupyörällä Hossukselle, joka on järvi Juvankosken alueella. Sinne oli matkaa kymmenisen kilometriä.

Urheilufanitus on elinikäistä. Kuunneltuani 60-luvulla Radio Barcelonan jalkapalloselostusta minusta tuli Barçan fani. Jonain päivänä menen katsomaan sen kotiottelua, jossa Messi pelaa. Olisin halunnut opiskella espanjaa koulussa, mutta kauppakoulun pakkoruotsi oli yhteiskunnalle tärkeämpi. Elämäni kannalta hävisin niin kuin hävitään vielä tänä päivänä.

Urheilufanitus on elinikäistä. Kuunneltuani 60-luvulla Radio Barcelonan jalkapalloselostusta minusta tuli Barçan fani. Jonain päivänä menen katsomaan sen kotiottelua, jossa Messi pelaa.
Olisin halunnut opiskella espanjaa koulussa, mutta kauppakoulun pakkoruotsi oli yhteiskunnalle tärkeämpi. Elämäni kannalta hävisin niin kuin hävitään vielä tänä päivänä.

Koulussa piti voimistella sisätiloissa, jos ulkona oli liian kova pakkanen, eikä päästy ulkoilmaurheiluun talvella. En tykännyt siitä voimistelusta lainkaan, ja yritin selvitä niistä tunneista joten kuten huomaamatta. Koulun pihalla oli rekki ja sellaiset kiipeilypuut, jotka eivät myöskään olleet minun lajejani.

Kylän paras urheilija oli kuitenkin Tauno Iivonen, naapuristamme. Hän juoksi sata metriä aikaan 11,0, vaikkei pahemmin harjoitellut, ja vaikka hänellä oli kiinnostusta kaljaan liian paljon. Tosin Pentin ikäinen Pasi Anttila oli vielä parempi, hän oli aikuisena jopa Kalevan Kisojen pikamatkoilla loppukilpailussa. Vaan jos Tauno olisi harjoitellut kunnolla, hän olisi ollut Voitto Hellstenin veroinen.

 

Radio ja DX-kuuntelu

Tänä päivänä kaikki nuoret käyttävät internettiä. Vaan oli Hiiden kylässäkin internet. Se oli radio. Kotona oli sellainen vanha Mende radio, jossa oli aaltoaluevalitsemassa pyöreä ikkuna ja siinä kaari, kuten pipon reuna. Olin sanonut, että ”pian ruppee poika laulamaan, kun on pipo päässä” kun radio laitettiin auki.

Vuonna 1956 radio-ohjelmat alkoivat klo 7.45 aamuhartaudella ja loppuivat 23.00 Maamme-lauluun. Lauantaisin radio lähetti ohjelmaa puoleen yöhön asti. Ula-radio tuli Suomeen tuohon aikaan ja Ula-ohjelmaa lähetettiin kaksi tuntia päivässä. Muita ohjelmia ei ollutkaan, eikä meillä ollut ularadiota moneen vuoteen. Meillä siis kuunneltiin Lahden radiota pitkillä aalloilla tai Turun radiota keskipitkillä. Kummankin ohjelma oli sama, mutta häiriöt vaihtelivat. Ula taas oli ultra-lyhyet-aallot eli FM-radio, jollaisia nykyään kaikki kuuntelevat.

Pentti oli lukenut Joka Poika lehdestä DX-kuuntelusta, eli ulkomaisten radioasemien kuuntelusta. Kuuntelusta tehtiin raportti, joka lähetettiin asemalle ja sieltä sitten saatiin vastauksena kauniita kortteja, joita sanottiin QSL-korteiksi eli todisteiksi kuuntelusta. Joiltakin asemilta tuli viirejä, ja niitä minulla onkin satakunta. Kaikki ovat vielä tallella. Mutta paljon muutakin jännää postia tuli. Puolasta tuli äänilevyjä, Kiinasta Maon punainen kirja, Espanjasta karttoja. Japanilainen radioasema Nippon Hoso Kyokai luki kysymykseni sunnuntaiaamuna klo 10 alkaneessa ohjelmassaan ja vastasi siihen. Espanjalainen Ondas lehti julkaisi espanjankielisen kirjeeni ja sain yli 100 kirjettä, jossa haluttiin kirjeenvaihtotoveria Suomesta.

1963 quitolainen radioasema lähetti kortin ja bambusta tehdyn huulisoittimen

1963 quitolainen radioasema lähetti kortin ja bambusta tehdyn huulisoittimen

2003 kävin kiittämässä soittimesta ja sain nähdä museoidun studion, josta lähetys minulle kauan aikaisemmin lähetettiin

2003 kävin kiittämässä soittimesta ja sain nähdä museoidun studion, josta lähetys minulle kauan aikaisemmin lähetettiin

Quitolaiselta radioasemalta HCJB La Voz de los Andes sain bambuista tehdyn huulisoittimen. Se oli niin hieno, että päätin silloin 13-vuotiaana, että joskus käyn kiittämässä paikan päällä soittimesta. Vuoden 2003 reppumatkallani sitten tein sen Ecuadorissa Etelä-Amerikassa. Radioasema oli paikallaan ja minut vietiin vanhaan 60-luvun studioon, joka oli museoitu. Henkilökunta oli vaihtunut, mutta olin minäkin jo elänyt 41 vuotta tuosta päätöksestäni.

Radioaseman nimessä oleva ”Andes” muuten osoittautui jopa yli 5 km korkeaksi vuorijonoksi, Andit, joka meni koko Etelä-Amerikan halki. Menin sen yli Tyyneltä mereltä sademetsiin ja takaisin viisi kertaa bussilla. Ylhäällä oli lunta ja alhaalla yli 30 asteen helle. Matka oli 300-400 km suuntaansa ja kesti 13-15 tuntia.

Toinen lapsuuden unelmani oli kävellä Copacabanan hiekkarannalla Rio de Janeirossa Brasiliassa. Tämäkin haave liittyi radion kuunteluun. Kun täytin 50 vuotta, otin poikani mukaan ja lähdin syntymäpäiväillallisille Rio de Janeiroon. Unelma syntyi radion kuuntelun kautta, kun pienessä Hiiden kylässä voi kuulla etelä-amerikkalaisia radioasemia (se oli lapsuuteni internet).

Innostuin siitä radiosta niin paljon, että kuuntelin radiota yötä päivää. Kansalaiskoulu vv. 1963-64 kesti vain kuusi viikkoa ja vaikka silloin oli myös juurikkaan nostoa ja muuta työtä, oli aika kuunnella. Silloin posti tuotiin myös lauantaina, ja muistan, että sain kirjeen ulkomailta satana postipäivänä peräkkäin. Kyllä oli posti-Armilla ihmettelemistä.

Ei se radioasemien kuuntelu pelkästään radiolla onnistunut. Tarvittiin hyvät antennit. Kiipesimmekin puuhun antenneja asentamaan ja talon katolla juostiin usein virityshommissa. Yksi antennihaara meni kanalarakennuksen katon harjalle. Äiti kävi meitä komentelemassa, koska hänen veljensä oli pudonnut tuollaisesta hyppelystä katolta ja vammautunut loppuiäkseen.

 

Hiiden Sanomat

DX-kuunteluharrastus vei mukanaan myös kirjoittajana. Helsingin liepeillä, nykyisen Vantaan Hämeenkylässä oli perustettu suurieleisesti Scandinavian DX-Club, johon liityin. Kerho julkaisi kuukausittain lehteä, johon jäsenet kirjoittivat. Pian huomasin olevani lehden toimittaja, joka kirjoitti spriimonistusta varten vahalle kirjoituskoneella tekstit. Kuvitusta juttuihini tein piirtämällä paperin läpi vahalle. Kun käytti eriväristä spriipaperia, sai tehdyksi monivärikuvia. Sellaista se oli toimittaminen ennen tietokoneiden tuloa.

Mutta ensimmäinen julkinen lehtiesiintyminen tapahtui jo Kuluttaja-lehdessä. Olin tehnyt 12-vuotiaana kidekoneen eli pienen radiovastaanottimen ja kirjoitin siitä Kuluttaja-lehteen.

Koulun opettaja Pentti Lehto piti äidinkielen oppitunnilla ainekirjoituksen, jonka aiheena oli ”Hiiden Sanomat”. Kirjoitin 13-vuotiaana uutistyyliin kaikesta kylällä tapahtunutta. Lehdessäni oli mainoksiakin, tosin itse keksittyjä. Mainostin mm. Pitkäkosken myllyä, jossa voidaan jauhattaa viljat edullisesti. Opettaja luki aineen luokan edessä. Siitä se alkoi julkinen kirjoittamiseni, joka on jatkunut tähän päivään asti. Olen kirjoittanut lähemmäs tuhat julkaistua kirjoitusta. Kirjoituksiani on julkaistu Englannissa, Belgiassa, Saksassa, USA:ssa, Kolumbiassa ja Japanissa. Japanissa tekstini oli käännetty japaniksi ja Kolumbiassa espanjaksi. Esitelmiä olen pitänyt yli tuhat. Radiohaastatteluja olen antanut muutamia ja televisiossa olen ollut toistakymmentä kertaa, kerran jopa ruotsinkielisessä ohjelmassa pörssiasiantuntijana. Tosin itse sain puhua suomea, kun muut puhuivat ruotsia.

Pari hauskaa sattumusta 60-luvun kirjoituksistani on pakko julkistaa. Vuonna 1965 kaikissa kauppaoppilaitoksissa pidettiin valtakunnallinen kirjoituskilpailu, jota en voittanut, vaan kirjoitukseni sai sijoituksen 6-10. Aiheeni oli ”Millaiseksi kuvittelen tulevan urani”. Kirjoitin, että minulla on työsuhdeautonani Ford Mustang, mutta se onkin pikkuveljeni Matin auto. Mutta kirjoitin, että minulla on sellainen kone, että kun puhun sille englannin kieltä, se kääntää liikekirjeeni japaniksi ja kirjoittaa sen automaattisesti paperille. Pian sellainen kone onkin olemassa, se tosin ei kirjoita paperille, vaan sähköiseen muotoon. Vuonna 1965 tietokone Suomessa oli vain Postipankissa.

Toinen kauppaopistossa kirjoittamani aine oli yhtä fiksu, mutta sitä ei laitettu valtakunnalliseen kisaan, koska se oli liian utopistinen. Kirjoitin siitä, millainen Suomi on, kun siellä viljellään mm. kahvia. Ilmastomuutoksen syyn tosin arvasin väärin, koska kasvihuoneilmiötä ei silloin edes aavisteltu. Syyni oli se, että Mao oli räjäyttänyt ydinpommin, koska länsimaissa oli naurettu hänen uintitaidoilleen, jotka Kiinassa kuvattiin olevan maailmanennätystasoa.

Opettaja Lehto kirjoitutti näitä kotiseutuhenkisiä aineita lapsilla. Kerran hän luki naapurin Keijon aineen luokan edessä todeten, että jotkut teistä kirjoittavat kolmen-neljän sanan aineita, ja sanoista viisi-kuusi on väärin. Keijo oli kirjoittanut kotieläimistä: ”Ennen oli aasi ja kaneli.”

 

The Beatles

Olimme kuunnelleet Lauantain toivottuja levyjä pikkulapsesta asti. Suosikkejamme olivat Olavi Virta ja Laila Kinnunen, niinkuin kaikkien siihen aikaan. Tapio Rautavaara oli monen lajin taitaja, ja kuuntelin mielellään Isoisän olkihattua. Kun hänen Häävalssi-laulunsa tuli viikosta toiseen radion listalla, pidin häntä suurempana keihäänheittäjänä kuin laulajana. Nyttemmin arvostan kaikkea hänen tekemäänsä. Rokki tuli myös Suomeen ja Rock around the clock vei heti mukanaan. Elvistäkin kuunneltiin ja Paul Ankakin oli Linnanmäellä käydessään myös Hiiden kylän nuorten suosikkeja. 60-luvun alussa meillä oli jo varaa ostaa lehtiä, ja Suosikissa oli niitä valtavan kokoisia valokuvia suosituista esiintyjistä. Kamarin seinällämme niistä kelpasi Elvis Presley.

BBC lähetti kuuntelijoilleen nipun 60-luvun suosikkien valokuvia. Eniten sain Beatles-kuvia. Ne ovat vieläkin aarteeni, koska Beatles vapautti minut Hiiden kylän tynnyristä

BBC lähetti kuuntelijoilleen nipun 60-luvun suosikkien valokuvia. Eniten sain Beatles-kuvia. Ne ovat vieläkin aarteeni, koska Beatles vapautti minut Hiiden kylän tynnyristä

Vaan sitten tuli Beatles. Kuuntelin Radio Luxemburgia keskiaalloilla harva se ilta. ”Tis is reidiouuu laxemböög, foortinain miitöös shootveiv and tuu-ou-eit miitöös miidium veiv” oli Aku Ankka englanniksi kuulemani kuulutus. 1962 Beatlesin Love me do soi Luxemburgissa harva se ilta ja meikäläisestä tuli radikaali. Olavi Virta sai jäädä 30 vuodeksi. Beatles tuli Suomessa suosituksi puoli vuotta myöhemmin ja jotenkin olin ylpeä, että tämähän jo tiedetään. Naapurin Annelin kanssa kinasteltiin tarkoittiko silloin parhaan laulun All my loving nimi suomeksi Kaikki rakkauteni vai Koko rakkauteni. Se oli sellaista viatonta nuorten, vielä lasten, flirttailua, joka ei johtanut kinastelua pitemmälle, mutta oli kuitenkin fiksumpaa kuin muutama vuosi myöhemmin avatun Someron Esakallion kynttilällä liukastettua lavalattialla, jossa mitään puhuttavaa ei keksinyt. No tosin kävin siellä ensimmäisen kerran vasta muutama vuosi myöhemmin.

Kirjoitin Beatles-toiveita Englannin yleisradion BBC:n toimitukseen. Sain kymmenkunta Beatles-valokuvaa radioasemalta. Pidin sitä suurenmoisena brittiläisenä eleenä, joka jäi nuoren miehen mieleen. Kun olin Ullan kanssa Lontoossa vuonna 1984 juoksemassa ensimmäistä maratoniani, menin tietenkin BBC:lle ja ostin niiden kaupasta BBC-teemukin. Valitettavasti se hajosi kymmenkunta vuotta myöhemmin.

Näyttökuva 2015-02-21 kello 22.19.31

Oli rokkiin innostuneita muuallakin, vaikkei niistä mitään tiedetty. Somerolla oli suuri tangosäveltäjä Unto Mononen. Hänen innoittamanaan somerolainen M A Numminen nousi valtakunnalliseenkin kuuluisuuteen 60-luvun lopulla variksen raakkumista muistuttavalla äänellään. Muutama kilometri isoäidin kotipaikasta asui Rauli Badding Somerjoki, jonka säveltämä ja sanoittama Paratiisi oli monta vuotta kännykän soittoäänenänikin. Olen muutaman kerran istunut pyhiinvaelluksella Baddingin kuoltua Somerjoen perheen pitämällä kioskilla. Se oli niin pieni, että ihmettelin, miten siellä on voinut kukaan olla sisällä myytävien limonadien ja karkkien keskellä.