Raha

Markka muutettiin euroiksi muutama vuosi sitten. Ei olisi kannattanut muuttaa, sillä nykyään yksi euro = yksi markka. Ainakin jos ostaa kahvia ja pullaa torilta, mansikoita tai maksaa bussilipun.

Mutta ennenkin on rahoja muutettu. Sodan jälkeen inflaatio oli niin kova, että setelirahat leikattiin kahtia. Vuonna 1963 rahasta otettiin kaksi nollaa pois. Sadan markan setelistä tuli markan kolikko. Vielä 1990-luvun lopulla tapasin vanhoja ihmisiä, jotka puhuivat vanhasta rahasta.

Pikkupojilla ei paljon rahaa ollut. Vanhoja rahoja kuitenkin kerättiin, koska niitä saatiin sieltä täältä. Pentillä oli aika iso kokoelma vanhoja kolikoita. Ne olivat käypää rahaa kaupassa ja Matti meni ja osti niillä karkkia. Ongelma oli se, että Tähkän kaupan myyjäkin keräsi vanhoja rahoja. Asia tietenkin paljastui, ja syöksyttiin Tähkään vaihtamaan rahoja takaisin. Suuri osa Pentin rahoista oli kuulemma mennyt vaihtorahoina eteenpäin. Enpä usko. Myyjä oli laittanut ne omiin kokoelmiinsa. Siihen loppui Pentin vanhojen rahojen kerääminen, hän alkoi keräämään uusia. Yhtä huonolla menestyksellä.

Itse tienasin kolikoita tallettamalla vanhat Turun Sanomat. Naapurin Tauno tuli niitä lukemaan ja maksoi säilytyspalkkaa markan kaksi, eli siis pennin kaksi. Kesällä toki ansaittiin sokerijuurikaspellolla paljonkin, mutta ne rahat menivät kelloon, polkupyörään ja vaatteisiin. Syksyllä oltiin taas rahattomia.

Kansakoulun päättyessä sain 10 markan stipendin koulusta. Voitin myös jonkun kirjoituskilpailun, josta sain 5 markan talletuksen Perttelin Säästöpankkiin. Sekin raha taisi mennä Aluesäästöpankin Uoti-miljardiin vuosikymmeniä myöhemmin.

Kun DX-kuuntelu vei postimerkkirahaa, menin syksyllä nostamaan talikolla sokerijuurikkaita Paimelan pellosta. Sain sen verran rahaa, että pystyin maksamaan kirjeiden vaatimat postimerkit posti-Armille. Yksi kirje ulkomaiselle radioasemalle maksoi 35 penniä eli 6 eurosenttiä.

Minä en kerännyt kolikoita, keräsin postimerkkejä. Minulla on vieläkin tallella aika iso kokoelma espanjalaisia merkkejä, joita sain radioasemilta ja kirjeenvaihtoa haluavilta espanjalaisilta nuorilta.

Olin myös Kultapossukerhon jäsen. Postisäästöpankin pankkikirjaan liimattiin talletusmerkkejä. Kerran oli joku lasten kirjoituskilpailu ja voittaja sai ehdottaa mitä halusi. Halusin Urheilun Pikku Jättiläisen, joka oli ensimmäinen oma kirjani. Aapiskirjanihan sai koulussa vanhemmilta sisaruksilta kun kirjat kierrätettiin. Vain perheen esikoinen sai uuden kirjan.

 

Autot ja hevoset

Autoja ei 1950-luvulla paljoa ollut, polkupyöriä sitten sitäkin enemmän. Kylässä oli taksiauto (Aimo Rauhaniemi) ja kuorma-auto (Lauri Ruokonen). Henkilöautoja oli Öbergillä ja Haarojalla (Haukkamaa).

1960-luvulla autoja alkoi tulla enemmän. Haapalan ensimmäisen auton, Mossen, osti naapurimme Ahtola (Lahtomaa).

Aarne ja Aino Fordin edessä 1950-luvun alussa. Taustalla Kaunela.

Aarne ja Aino Fordin edessä 1950-luvun alussa. Taustalla Kaunela.

Neuvostoliittolainen Mosse, jonka omisti veli Aarne 70-luvulla

Neuvostoliittolainen Mosse, jonka omisti veli Aarne 70-luvulla

Bussit kulkivat siten, että meidän talomme kohdalta meni bussi aamulla Saloon klo 8.20. Se tuli takaisin noin 11.20 Salosta. Iltapäivävuoro kulki klo 13.40 ja lähti Salosta takaisin kello 16.30 ja oli siis ennen viittä meidän talon kohdalla. Bussit olivat kyllä aina täynnä. Niissä oli vielä 1960-luvun alussa rahastajatyttö.

Hiiden keskustasta busseja kulki enemmän, koska osa busseista meni Illinkosken kautta toispual jokke ja sieltä Saloon. Aamukuuden jälkeen meni ensimmäinen bussi, jolla ihmiset pääsivät Saloon tehtaisiin töihin seitsemäksi. Tämä bussi kyllä kulki meidän ohi 1960-luvulla. 50-luvusta en tiedä, ymmärrettävästi nukuin siihen aikaan kun ensimmäinen bussi kulki.

Sitten meni yksi bussi 7.30 Hiiden osuuskaupan kohdalta. Siihen bussiin kävelin aina kotoa 1964 alkaen, koska sillä ehti kauppakouluun, joka alkoi jo kahdeksalta. Kello 14.00 lähti Salosta bussi, joka tuli Illinkosken kautta Hiiteen. Lauantaisin se oli aina täynnä ja parhaimmillaan busseja tuli kolme yht´aikaa kun kaikki oppikoululaiset ja Salossa käyneet kylän ihmiset tulivat kotiin.

Myös toispualt jokke pääsi kotiin. Kauppakoulun tunnit loppuivat siten, että jos lintsasi pari minuuttia ja juoksi koulusta bussiasemalle ehti kello 15.00 lähteneeseen bussiin. Sitten piti kävellä Illinkosken kautta kotiin vajaat 3 kilometriä. Silti oli kotona aiemmin kuin viiden bussilla olisi ollut. Joskus kävelin joen yli Iivosen rannan kautta, koska matka oli siten kilometrin lyhyempi. Joen yli piti mennä paljain jaloin kengät kädessä.

Bussiyhtiöitäkin oli paljon. Meidän edestä meni J. Vainion Liikenne, joka on vieläkin pystyssä. Sen sijaan toispualtjokke menneet Laineen Liikenne ja Someron Linja lienevät jo kuopattu.

Vaan on sitä meidänkin suvussa ollut autoja ennenkuin Matti meni ammattikoulun autonasentajalinjalle. Aarne osti moottoripyörän jo vuonna 1948. Raija syntyi 1956 ja hän olikin vauvapaketissa ensimmäiset vuodet Aarnen ja Helenan välissä moottoripyörässä. Vuonna 1959 hän osti Mossen, eli venäläisten tekemän auton. Se oli käytetty auto, josta hän maksoi 100.000 markkaa ja antoi vielä 50.000 markan arvoisen moottoripyöränsä välirahaksi. Vuonna 1962 auto vaihtui Trabantiksi. Hinta oli silloin 4300 markkaa kun rahauudistuksen nollat poistetaan. Kahden viikon palkka oli silloin 120 markkaa, eli autoon on mennyt kaikki rahat kolmen vuoden aikana. Yksi auton rengas maksoi kahden viikon palkan, minkä vuoksi talvellakin ajettiin sileillä kumeilla. Liikennettä oli vähän, joten kolareita ei juurikaan tullut.

Tänään (2006) halvemman hintaluokan uuden auton saa seitsemän kuukauden bruttopalkalla ja auton renkaita työmiehen kahden viikon palkalla saa parikymmentä. Keskimääräinen työmies Suomessa ansaitsee noin 2200 euroa kuukaudessa.

Traktoreita oli naapurissammekin. Vähätalon perheellä oli Valmet. Perheen Pentti-poika oli siitä kovin ylpeä. Mutta pientilalliset hoitivat asiansa hevosilla. Niitä oli naapurissamme Jokelassa, Hakamäessä ja Arolla. Myös Lindgrenillä Kustaan vieressä oli hevonen, joka tuli kai tutuksi kun yritin käydä kurkkimassa olisiko Leena kotona. Myös Aarnella oli hevonen 50-luvun alussa. Hevosta pidettiin Kaunelassa piharakennuksessa yötä. Aarne lainasi jostain reen, jonka kanssa kävi tekemässä kauppoja. Äiti teki luutia ja Aarne ja Pentti kävivät niitä kylillä myymässä.

Ja tietenkin paloauto. Paloasema oli kirkolla. Joskus auto ajoi torvet soiden meidän ohi. Silloin pinkaistiin polkupyörällä perään, koska se oli jännittävintä, mitä kylässä ylipäätään tapahtui. Hiiden Tähkän kaupan varasto ja viljasiilo paloi kerran ja kerran olen ollut metsäpalossa sammutustöissä havuilla hakaten.

 

Televisio

Ensimmäiset televisiot tulivat Hiiden kylään 1950-luvun lopulla. Kylän ensimmäisen television osti Osuuskasssan johtaja Koivisto vuonna 1957. Vuonna 1960 taisi olla kylässä kolme-neljä televisiota. Taksinkuljettajalla oli sellainen telkku, jonka kuva pyöri koko ajan. Ei sitä voinut katsoa. Me lapset käytiin televisiota katsomassa Tähkän kaupan myymälänhoitajan kotona sekä seurakuntasisaren kotona. Katsottiin etenkin Cisco Kid lännen sarjaa. Tähkässä oli oikein pitkä penkki television edessä, jossa kaikki lapset istuivat. Cisco Kidin teki erittäin jännittäväksi se, että Turun Sanomissa oli samasta sankarista joka päivä sarjakuva.

Joskus kauppias ei kestänyt meitä, kun istuttiin paikallamme katsomassa kuin kanat orrella. En muista, että olisi käyty edes pissalla välillä, vaikka telkkua katsottiin joskus pitkäänkin. Muistan että hän ainakin kerran heitti meidät ulos, kun kello oli jotain 20.30 ja oltiin istuttu television edessä jo kolme tuntia.

Kotiimme tuli televisio vasta vuonna 1966. Pentti oli Kaartolta ostanut käytetyn pienen television, josta katsoin mieluiten Lahjomattomia, eli Eliot Nessin poliisitarinoita 1930-luvun Chicagosta. Aika vähän sitä kuitenkin katsottiin, koska oli niin paljon muuta tekemistä. Siihen aikaan kävin kauppaopistoa kotoa käsin.

 

Puhelimet

Puhelimia kylässä oli vain muutama. Mitään soitettavaa ei tietenkään kenelläkään ollut. Ensimmäisen kerran soitin puhelimella vanhasta meijeristä joskus 1966, jolloin olin jo nuori mies. Naapurissamme Ahtolassa oli puhelin ja sieltä joskus soitettiin terveyssisarelle kun joku lapsista oli niin kipeä, että tarvittiin lääkkeitä. Mutta Ahtolan kanssa oli aina vähän kireät välit, joten soittojakaan ei tehty kuin suuressa hädässä.

Kylässä oli vanhoista Suomi-Filmi-elokuvista tuttu sentraali-santra. Sentraali toimi osuuskaupasta Pitkäkoskelle vievän tien varrella ensimmäisessä talossa kylän keskustasta. Santramme oli Eevi Rantanen. Sentraalissa yhdistettiin käsin kaikki puhelut omaan linjaansa. Santra pystyi myös kuuntelemaan puhelut, joten hän tiesi ensimmäisenä kaikki kylän asiat.

Tänään muuten soitin internetpuhelun, jonka aikana tietokoneen näytölle tuli virheilmoitus, että puhelinpalvelu ei voi kuulla ääntäni. Vastapuolella ollut ystäväni kuuli kyllä ihan normaalisti. Tuli mieleen, että internetissäkin on sentraalisantra, joka kuuntelee puhelujamme. Itse asiassa niin onkin, mutta kuuntelija on tietokonejärjestelmä, joka nauhoittaa puheluja esimerkiksi sen mukaan puhutaanko netissä terroristipommeista. Internet puhelimella voi soittaa ympäri maailmaa ilmaiseksi.

 

Jäähdyttimet ja kodin vempeleet

Jääkaappeja eikä jäähdyttimiä ei ollut. Talvella ongelmana oli enemmänkin ruoan jäätyminen, mutta kesällä toki maito happani ja voi sulasi lämmössä. Siksi kaivon pohjalle veden pintaan laskettiin narulla ämpäri, jossa oli voipalat. Maitotonkka laskettiin myös kaivoon. Maitotiloilla piti maito jäähdyttää, jotta se ei mennyt pilalle. Siksi talvella sahattiin jokijäästä paloja, jotka hevonen veti maatilalle sahanpurukasaan. Kesällä sitten purujen alta hakattiin jääpaloja maidon jäähdyttämistä varten.

Maidosta tehtiin piimää ja viiliä, joka säilyi kesällä paremmin. Leipää taas tehtiin esimerkiksi isovanhempien kotona Männistössä rukiista niin paljon, että reikäleivät kuivatettiin ja ne roikkuivat katosta puukeppiin laitettuina. Kun tuli nälkä otettiin leipäorresta leipää.

Liha säilyi talven yli suolattuna tiinussa. Suolassa säilyivät myös sienet. Perunoita pidettiin maakuopissa, joissa lämpötila oli lähellä nollaa. Meidän tuvan lattialla oli maakuoppa, jossa perunat nahistuivat, koska siellä oli liian lämmintä tupa-asumisen kautta.

Puolukka säilyi talven yli survottuna, mutta marjoihin oli laitettava sokeria. Äiti käytti säilöntään Atamonia, jota vieläkin saa kaupasta. Atamonilla huuhdottiin pullot ja purnukat, joihin laitettiin mehua ja marjoja.

 

Kaatopaikkaa ei ollut, jätettä ei tullut

Perttelissä ei ollut kaatopaikkaa lainkaan, mutta eipä jätteitä syntynytkään. Maito ostettiin maitokannuun, jauhot pussitettiin kaupassa, kahvit jauhettiin kotona. Mitään pakkauksia ei ollut, paitsi pullot. Limonadipullot palautettiin kauppaan ja viinapullot päätyivät äitien marjamehupulloiksi.

Ruoan jätteet syötettiin kanoille ja sioille. Äiti sanoikin sattuvasti väärin, että ”jos kanat ei syö, niin pojat syö.” Naapurissa syötiin homeiset leivätkin. He sanoivat, että homeesta tulee hyvä lauluääni. Likavedet kaadettiin pienelle puutarhamaalle. Huussin jätökset kipattiin talvella pellolle, eikä muuta lannoitetta tarvittukaan. Vessapaperia ei ollut, vaan takapuoli pyyhittiin sanomalehteen, jotka sitten maatuivat paskan mukana. Lehtiä tuli vähän, että hyvä kun ei tarvinnut isossa perheessä sormiin pyyhkiä.

Vaatteet kiersivät lapselta toiselle. Kun ne eivät enää pysyneet koossa kaiken parsimisen ja paikkaamisen jälkeen, äiti leikkasi ne matonkuteiksi. Äiti kutoi ja kutoi mattoja vuodesta toiseen. Hän halusi, että jokaisella lapsella on matot. Meilläkin on kesämökillä äidin kutomat matot, joita on varmaan kymmeniä metrejä yli tarpeen. Vanha kansa sanoi ”Paikka paikan päällä, markka markan päällä”. Meidän olisi tullut olla kylän rikkaimpia, jos loru olisi totta. Sen kyllä sanon, että vaatteemme olivat siistit, ja äiti on joutunut tekemään hirmuisesti työtä sen eteen.

Kengät kulutettiin loppuun. Reikä kengän pohjassa oli monelle lapselle tuttu juttu. Muistan kun poliisi-Kiurun tytär nauroi minulle pesäpallo-ottelun tiimellyksessä kun kompastuin repsottavaan kengänpohjaani. Mutta sehän oli muutaman sentin vielä kiinni, joten uusia kenkiä ei saanut (tai oikeammin isolta veljeltä tai Risto-serkulta ei ollut jäänyt kenkiä vanhoiksi tarpeeksi nopeaan tahtiin).

Kun kanojen hoitaminen lopetettiin, jäi kanalasta kanatarha, jossa oli sitä kanankakkaa vuosien määrät. Kun silloin ei tajuttu myydä sitä kananpaskaa pusseissa kaupungin hienoille rouville, istutimme paikalle hopeapajun. Muutamassa vuodessa siitä kasvoi kymmenmetrinen tuuhea jättiläinen. Näin päästiin siitäkin ongelmajätteestä.

Vasta 60-luvun loppupuolella tuli maito muovipusseihin. Äiti oli niin tarkka kaikesta, että hän leikkasi pussit suikaleiksi ja teki jotain muovimaton tapaista sormillaan niitä yhteen solmien. Sen jälkeen piti tehdä kaatopaikkakin Pertteliin.

Paitsi vaatteemme, myös kotimme oli siisti. Talvella pölyt pyyhittiin siten, että matot vietiin ulos ja lattialle heitettiin lunta. Kun lumen pyyhki pois, lähtivät pölyt ja bakteerit ulos talosta. Olen katsellut nykypäivän televisiosta hämmästellen kun Slovakian romanit vaativat turvapaikkaa Suomesta, kun heillä on asuinalueensa niin sotkuiset ja rikkinäiset. Ovat varmaan tahallaan sotkeneet, jotta Suomen suvaitsevaiset heltyisivät, sillä köyhyys ei tarkoita sikolätissä asumista. Ei Slovakian romanien koteihin kukaan tuo paskaa, ja itse he ovat ikkunansa rikkoneet.

 

Ostoksilla

Kaupat olivat auki aamulla klo 9 ja sulkivat ovensa klo 17. Lauantaisin kaupat olivat auki iltapäivällä klo 14 asti. Sunnuntaina kaikki paikat olivat kiinni. Töissä oltiin lauantaisinkin klo 12 asti, joten ostoksien ajoittaminen oli aika paljon hankalampaa kuin tänään, jolloin kinastellaan kauppojen aukioloajoista vuodesta toiseen. Posti taas avattiin klo 11 ja se meni kiinni jo kahdelta iltapäivällä.

Olavi Lahti kirjoittaa: ”Työaika oli 46 viikkotuntia, eli ma-pe 8-17 ja la 8-14; tosin töihin mentiin huomattavasti aikaisemmin, jotta myymälä olisi heti ovien avaamisen jälkeen (klo 8) ollut täydessä valmiudessa, ja pois illalla lähdettiin vasta, kun oli siivottu ja lihatiskit sun muut tyhjennetty jääkaappiin, joka tarkoitti puolen tunnin “jatkoaikaa.”” Olen muistanut väärin, kyllä Olavi tietää tämän paremmin.

Maito tilattiin edellisenä päivänä ja haettiin maitotonkalla seuraavana päivänä. Kahvi oli paketeissa papuina ja se jauhettiin kaupassa myllyllä. Meillä oli käsikäyttöinen kahvimylly, jossa pavut jauhettiin aina keittoa varten. Se on päätynyt kotiimme muistoksi vanhoista ajoista. Jauhot taas mitattiin 50 kilon säkistä pusseihin, joihin voitiin ostaa kerralla pieniäkin määriä. Myös voi ostettiin isosta kimpaleesta pala kerrallaan. Sokeria myytiin topassa. Se oli kuin pieni sokerinen jäävuori, josta sokerisaksilla leikattiin paloja kotona.

Oli kaupassa herkkujakin. Punaista limonadia ja keksejä esimerkiksi. Ei meillä niihin ollut varaa. Ostimmekin rikkinäisiä keksejä, eli kun keksit myytiin irtonaisina paperipusseihin, jäi keksilaatikon pohjalle kuljetuksissa rikkoutuneet palat. Ostimme niitä pussillisen pikkukolikoillamme.

Purukumia oli kaupassa myytävänä pakkauksissa, joissa oli mukana kuvia: yksi kuva per pakkaus. Oli elokuvatähtien kuvia ja erilaisia sarjakuvia. Keräsin Buffalo Bill lännensarjan purukumikuvia ja sain täyteen 120 kuvan sarjan. Purukumia ei minulla ollut varaa ostaa. Yksi purukumi kuvan kera maksoi 10 markkaa eli tämän päivän kaksi eurosenttiä. Erikoistuin kuvien vaihtamiseen ja sain kuvia muilta lapsilta, koska he saivat paljon samanlaisia. Niitä taas vaihdoin. Kylällä taisin olla ainoa, jolla oli kaikki 120 Buffalo Bill kuvaa. On harmillista, että laitoin ne pahvilaatikkoon muiden aarteitteni kera ja laitoin laatikon kuistin vintin sisäkatolle. Kuvia ei enää koskaan löytynyt. Äiti varmaan oli polttanut kaiken, mutta en koskaan tohtinut häneltä asiaa kysyä. No, jälkikäteen ymmärsin, että Buffalo Bill ei ollutkaan sankari, vaan tuholainen, jonka syytä oli Amerikan intiaanien kunnioittamien buffalohärkien sukupuuttoon tappaminen. Ei lihan takia, vaan turkisten.

Perunoita ja vihanneksia ei kaupassa edes myyty, koska jokainen sai ne omasta pellostaan tai maatilkustaan. Perunat säilytettiin meillä huoneen lattian alla olevassa maakuopassa. Se valettiin sementtiin vasta 60-luvulla.

Kaupassa ei ollut mitään laskukoneita, joten ostokset laskettiin kynällä ja paperilla. Kerran olimme poikien kanssa ostamassa ruokaa Tähkästä. Äiti oli antanut matkaan ostoslistan ja tuhat markkaa rahaa. Saimme rahaa takaisin 10.000 markasta. Olimme silloin vielä niin pieniä, ettei isot rahat olleet tuttuja. Otimme vaihtorahat taskuumme ja kipaisimme kotiin. Äiti laski vaihtorahat ja pisti meidät takaisin kauppaan palauttamaan rahat. Emme saaneet edes karkkia kiitokseksi. Päinvastoin meille kerrottiin, että he olisivat huomanneet virheen kun päivän kassaa lasketaan. Aikuisena tilintarkastajana ymmärsin, että virhe olisi kyllä havaittu kassassa, mutta sitä mistä virhe johtuu, ei olisi saatu selville. Asialla on ollut vaikutusta koko elämäämme. Äiti opetti, että rehellisyys on tärkeintä elämässä. Tuollaista hyvettä en sitten liike-elämässä ole liikaa tavannut. Tuo raha oli isän kuukauden palkka, mutta tänä päivänä yhden tai sadan miljoonan euron epärehellinen anastaminen on pikkujuttu. Se on pyöristysvirhe.

Vanhoja kauppoja sanottiin sekatavarakaupoiksi ja kaupungeissa siirtomaatavarakaupoiksi. Sieltä saikin kaikkea. Karhunlankaa, nappeja, vetoketjuja, villalankaa, saappaita. Siirtomaatavaraa olivat mm. ruokovavat eli sokeriruoko ongen vavaksi. Sellaisen Matti kerran ostikin. Ruokosaitolla onkiminen olikin paljon hienompaa kuin haapapuusta veistetyllä ongella.