Malawi

14.12.2006

Tulin Malawiin. Heti näki, että maa on köyhä. Tiet olivat huonommassa kunnossa. Ja talot rähjäisempiä. Mutta ihmiset ihania, mikä tuli viikonloppuna nähdyksi.

Lauantaiaamuna lähdin taas omalle matkalleni. Erehdyin tiestä ja jouduin vahingossa kalastajakylään. Mikä erehdys. Ihana paikka. Ihania ihmisiä. Kerronpa teille yhden tarinan. Minulle sanottiin että Malawin kalastajilla ei ole mitään, ei yhtikäs mitään. Okei.

Punainen tiilitalo järven rannalla. Mustan mullan muhevassa maassa kasvoi vihanneksia ja kasavaa. Pihan puusta sai suoraan otetuksi mangoja, banaaneja ja ananaksia. Naapurissa isovanhempien punainen tiilitalo. Ja tiilitalon isäntä 20 vuotias kalastaja. Kasava on juurikasvi, jonka juuri raastetaan ja kuivataan. Se on kuivana ihan valkoista. Kasava kasvaa siten, että varsi katkotaan paloihin ja palat istutetaan maahan. Helppoa.

Maniokkieli kassava eli tapioka (Manihot esculenta) on tyräkkikasveihin kuuluva puolipensas. Se kasvaa 5 metriä korkeaksi ja kukkii syyskuusta marraskuuhun. Tätä vanhaa hyötykasvia on viljelty ainakin 5 000 vuotta. Maniokki tekee 30–60 cm pitkiä mukuloita. Niissä on runsaasti tärkkelystä mutta vain vähän proteiinia.

Suomalaiset nuoret maksavat jotain kerrostalokaksiotaan 30 vuotta ja ovat 55 vuotta vanhoja vanhuksia saatuaan viimeisen erän maksetuksi. Ei siinä voi haaveilla tiilitalosta järven rannalla, hyvä kun saa pankin annuiteettierät maksetuksi. Nyt astuu kuvaan hyysäri, joka sanoo, ettei kalastajalla ole internettiä eikä matkapuhelinta. Kylässä oli yhteinen matkapuhelin. Fiksua. Ja 10 vuotta sitten Suomessa monikaan ei tiennyt internetistä mitään, joten tuskin se on maailman tärkein asia. 

Kaupungeissa on muuten ihania puhelinkioskeja, joita naiset pitävät. Ne on tehty pahvista ja ne voi kasata illaksi kotiin mukaan. Parturikin on pahvinen, tosin pahvilaatikko on paljon isompi koska tukanleikkuu tehdään laatikon sisällä.

Keskipäivällä alkoi kaatosade ja menin takaisin leirintäalueelle. Siellä oli ravintolassa teevee ja sieltä tuli maailman paras elokuva Casablanca. Ihanaa nähdä todellista rakkautta. Olen alkanut kypsyä näitten nuorten puheisiin. He rakastavat kaikkea, elefantteja, seeproja, jäätelöä, kokista, riippuliitämistä. Sana love on kärsinyt inflaation. Onneksi rakkaus sana on sen verran karski ettei sitä viitsi käyttää yhtä huolimattomasti kuin englannin kielen vastaavaa sanaa.

Sateen loputtua otin karkkimuovipussini ja lähdin joulupukkikierrokselle. Jostain ilmestyi aina hirmuinen parvi lapsia kun yhdelle antoi karkkia. Isoäidit olivat aivan persoja karamellille ja jouduin antamaan heille kaksi, kun muille aikuisille annoin vain yhden. jotta lapsille riittäisi kolme. Oli tyttöjä kalastamassa harsokankaalla pieniä sormenpään kokoisia kaloja, jotka kuulemma keitetään sellaisenaan. Karamellit loppuivat kesken. Mutta sain kokea uutta ystävyyttä. Kalastajanuorimies kutsui minut kotiinsa. Juteltiin maailman menoista. Tajusin, että hän on 20 vuotias nuorimies, jolla on 14 vuotias vaimo, 2 vuotias tytär ja naimisissa on oltu 3 vuotta. Siis tyttö on ollut 11 vuotias naimisiin mennessään. 12 vuotiaana tullut äidiksi. Tuossa iässä pitäisi leikkiä nukeilla, eikä hoitaa omaa lasta. Tulin surulliseksi. Tätäkin on Afrikka.

Aamulla minulla tuli kummallinen olo. Menin leirintäalueen portille ja siellä oli aamukuudesta alkaen neljä lasta odottanut minua. He halusivat nähdä joulupukin, josta kylällä oli kerrottu. Onneksi minulla oli karkkia. Otin pienimmän syliini. Hän oli aivan resupekka. Koska täälläkin uusi lapsi saa edellisten vaatteet ja koska lapsia on 10, viimeisen kohtalo on pitää vain riekaleita. Resupekka koetteli partaani samalla tavalla kuin lapset Suomessa. Ei varmaankaan aitoutta epäillen, vaan siksi että se oli niin erilainen.

Sunnuntaina mentiin Malawin markkinoille. Ihana markkinapaikka, jossa oli kaikkea. Kalaa suolattuna, kuivattuna, kärpäsen paskassa, oli tomaattia, pähkinöitä, polkupyoriä, juhlavaatteita, pieniä kojuja tulvillaan. Ja nuoret miehet olivat taas huutelemassa minulle. Tulin arvioon, että minulle on huudeltu tällä matkalla enemmän kuin somali saa Suomessa huutelua koko ikänsä aikana. Mutta ei ole Puumalainen minua pelastamassa. Siis se valtuutettu, joka puolustaa vähemmistöjä.

Maanantaina Puumalaisen puuhat saivat uutta sisältöä. Tapasin ihanan malawilaisnaisen ja aloin tarkkailla häntä enemmän. Totta mustilla naisilla on ihanat pusuhuulet. Niin ihanat, etta Puumalainen on varmaan kateellinen afrikkalaismiehille ja siksi haluaa pienentää Brunbergin pusujen huulia. 

Nainen oli paikallinen kauppias, mutta ei hänellä ollut muuta myytävänä kuin vettä. Ja kuka Afrikassa jossain tuppukylässä ostaa pullotettua vettä, Pauli, mutta ei kukaan muu. Siksi meilla oli aikaa jutella kaikesta. Hän keitti minulle kasawajauhoista papaa, eli jotain jauhopuuroa, joka ei maistunut miltään. Puuron ohella hän tarjosi minulle keitettyä kalaa, joka oli hirmu suolaista. Ruoka syötiin sormin. Suurin osa maailman ihmisistä ei tiedä haarukoista ja veitsistä yhtikäs mitään. Kädet pestiin ennen syömistä.

Jane rouva väitti olevansa ilman miestä, ja pyysi minua tulemaan illalla uudestaan. Baddingin Paratiisi on yksi Suomen parhaista lauluista ja siellä on ajatus, että nyt juttu tää onnistuu. Vaan ei onnistunut. Illalla tuli kaikki kylän lapset, nuoret ja tädit ja isoäidit katsomaan pohjoisen ihmettä, eikä siinä seurustelusta tullut mitään. Rouva tuli saatille ja toivoi kovin että kirjoittaisin ja tulisin uudestaan ja lupasi ettei seuraavalla kerralla ole näin paljon ihmisiä katsomassa minua. Mikähän meikäläisessä oikein kiinnostaa afrikkalaisia naisia. No, voisin pitää Janen kirjanpidon ja huolehtia vesipullovaraston inventaarista. Kyllä siinä olisi vihtorille töitä. Asuisin punaisessa tiilitalossa ja laittaisin rouvan ascona auton kuntoon. Ajelisin vasemmalla puolella tietä ja seikkailisin Botswanan ja Malawin väliä. Mikä ihana ajatus.

Vaan unelmiksi nuo jäivät. Aamulla taas bussiin ja matka kohti Tanzaniaa alkoi. Tarkkailin taas elämää. Tuli alamäessä vastaan mies, joka ajoi polkupyorää. Vierellä juoksi nainen, joka ei selvästikään harjoitellut Pekingin maratonia varten olympiavoittoa haaveillen. Silloin keksin, miten asiat voidaan hoitaa paremmin.

Nykyinen kehitys- ja pakolaisapu ajetaan alas. Lopetetaan puheet kiinalaisten ja muiden kouluttamisesta ilmaiseksi suomalaisissa yliopistoissa. Ja otetaan Suomeen ja Eurooppaan 15-30 vuotiaita nuoria koulutukseen ja työharjoitteluun 1-5 vuodeksi työstä ja ammatista riippuen. Afrikkalaiset nuoret osaavat hyvin englantia, joten kielimuuria ei ole. Ainakaan suurta. Ja tämän jälkeen he palaavat takaisin Afrikkaan. He eivät saa jäädä Eurooppaan, ei edes aviopuolisoksi. Jos joku rakastuu, eurooppalainen saa muuttaa Afrikkaan kuten teki parturini.

Koulutettu nuori saa tulla vierailulle Eurooppaan ja jatkokoulutukseen, mutta hän ei saisi 10 vuoteen tulla asumaan tänne. Jos joku huijaa opiskelun varjolla, hänelle annetaan 20 vuoden karanteeni EU:n alueelle. 

Eikä nuoria laiteta asumaan Vuosaareen uusiin asuntoihin, vaan he asuvat suomalaisissa kodeissa, jotta näkevät miten täällä eletään ja kunnioitetaan naisia. Itsekin voisin ottaa yhden nuoren kotiini asumaan, jos tällainen systeemi perustetaan. Se olisi todellista auttamista, eikä verorahoilla hyysäämistä, mitä nykysysteemi on. 

Miksi näin. Yli puolet senegalilaisista miehistä haluaa Eurooppaan. On selvää ettei sellaista vainoa voi olla, vaikka he tulevatkin tänne turvapaikkaa hakemaan. Emme voi siirtää Afrikkaa tänne Eurooppaan. Siinä ei ole mitään järkeä. Eikä aktiiviväestöä pidä tuoda tänne, ja jättää Afrikka almujen varaan. Olen jo kirjoittanut, etta afrikkalaisten saamat rahalähetykset Euroopasta pistävät lopettamaan vähäisenkin oman yrittämisen.

Juha Miedon kummilapsitouhukaan ei toimi. Tapasin nuoria aids orpoja, jotka olivat hirmu elamänhaluisia. Jos toinen pääsee kummilapseksi ja toinen ei, tapahtuu hirmuinen vääryys ja epaoikeudenmukaisuus. Aidsorpous ei ole niin suuri juttu kuin Euroopassa väitetään. Täällä isoisät, sisarukset ja serkut hoitavat nämä lapset. Siis se on enemmän kuin Suomessa, jossa kaikki on laitostettu.

Kun nuoret palaavat Afrikkaan, he voivat itse päättää miten saamiaan tietoja ja kokemuksia käytetään. Nyt kehitysapuintoilijat tuputtavat eurooppalaisuutta kaikkialle, vaikka sen turmiollisuus maapallolle ja intiaaneille ja eskimoille ja maoreille on jo nahty. Arvostamme siis afrikkalaisia ihmisinä, jotka saavat itse päättää asiansa. Me annamme koulutustukea, emme muuta. Afrikkalaisuudessa on paljon hyvää. Eikä meidänkään elämämme aina ole ollut tällaista. Esimerkiksi olemme eläneet suvun kanssa vielä 1960 luvulla. VAsta kaupungistuminen laitosti Suomen. Samalla tavalla käy Afrikan. Täällä kaupungit ovat aika kurjia paikkoja asua monille

Oletteko koskaan ajatelleet kehitysavun turmiollisuutta. Malawissa bruttokansantuote asukasta kohti on 180 usd. Siis 140 euroa. Tuolla rahalla Suomessa ei pärjäisi montaakaan päivää. Suomalaisten kehitysapu on keskimäärin vuodessa reilusti yli 100 euroa, ja se halutaan kaksinkertaistaa. Kun jokainen eurooppalainen antaa 0,7 % bktsta Afrikkaan, se tarkoittaa, etta kehitysapu on suurempi kuin maiden oma tuotanto. Sehän sekoittaa kaiken, hinnat, markkinat, yrittämisen. Tilalle tulee vain korruptiota ja riippuvuutta. Mitä ihmeen järkeä on elättää kokonaista maanosaa siten, etteivät he tekisi enää mitään itse. Paitsi lapsia, niitähän täällä on hirmuiset määrät.

BKT sinänsä ei kerro mitään. Malawilainen kalastaja siis ansaitsee noin 100 euroa vuodessa, koska BKT on muutakin kuin palkkoja. Sillä hän kuitenkin elättää perheensä ja asuu punaisessa tiilitalossa.