Kuuba

Havana – La Habana – Havanna

Sent: Saturday, October 30, 2004 3:51 PM

Täällä sitä sitten ollaan, Kuubassa.

Nämä sulhaspojat olivat kyllä lentokentällä odottamassa, mutta ensin tuntui, että olen jossain eurokaupassa. Kaikki maksaa yhden peson = dollarin = euron, on vesipullo sitten iso tai pieni, ja ostan sen ravintolassa tai muualla. Siis matkakassa alkaa heti huventua hurjaa vauhtia. Viime vuonna kirjoitin, että maailman epäoikeudenmukaisuus lähtee valuuttakursseista. Ja toden totta, täällä on sitten valtion määräämät kurssit, ja nyt suren rahan hupenemista.Sulhaspojat tulivat manana tyyliin kaksi tuntia myöhässä. Luulin, jo etteivät tulekaan, ja soitin saamaani numeroon.

Lina, ihana asunnonvuokraaja
Karla, Linan tytär

Kotimaassa meni kiireeksi. Vaikka olin keskiviikkona noussut kello 5 järjestämään asioita, pääsin nukkumaan vasta klo 3 aamulla. Neljältä nousin uudestaan ylös sillä kentälle piti lähteä jo kello 5.30. Amsterdamin kone oli pahasti jonossa, sillä siellä oli hirmuinen määrä ihmisiä ja vain kaksi tiskiä auki. Edessäni oli tuttu Sole, joka oli menossa viikonlopuksi Kanarialle. Hänellä oli iso matkalaukku. Minulla vain reppu, ja minä olen menossa 3 kk matkalle. Se on miehen ja naisen yksi ero.

Amsterdamista matka Kuubaan kesti jotain 9-10 tuntia. En tiedä tarkkaan aikaeroista. Matka meni hyvin sillä olen jo tottunut pitkiin matkoihin, joiden aikana ei tehdä mitään.

Minulle oli yöllä vielä soitettu, ettei dollareita hyväksytä Kuubassa, ja niitä ei saa ottaa mukaan lainkaan. Minkäs teet. Eihän minulla muuta ollutkaan. Onneksi kävin hakemassa yölla vähän euroja mukaan. Tämä on ihan hullu maa rahan suhteen. Dollarit kelpasivat eikä minua laitettu tyrmään heti. Itse asiassa minua ei edes tarkastettu. Ainoastaan varmistettiin etten jää pakolaiseksi ja hae turvapaikkaa sillä että jouduin näyttämään paluulippuni, jota en edes aio käyttää.

Vaihdoin 60 euroa ja sain 60 pesoa. Perjantaina selvisi että ne olivat vaihdettavia pesoja, joita tavallinen kansa ei saa mistään. Siis cccp tyyliin. Kun vaihtosuhde on yksi peso vs yksi dollari, niin kaikki on pirun kallista täällä. Taksimatka lentokentältä yöpymispaikkaan maksoi 23 pesoa, eli dollaria.

Tavallisen kansan tavallisia pesoja ei meikäläinen saa mistään. Yksi nainen sellaista minulle näytti ja valitti että se on ihan arvoton. Täällä on erikseen dollarikaupat, mutta yhtään sellaista ei ole tullut vastaan. Kaupoissa ei ole senkään vertaa tavaraa kuin vanhassa Moskovassa. Miten ihmeessä ihmiset elävät täällä.

Missään ei näy tämä hieno yhteiskunta. Ei ole kuvia, ei lauseita, ei banderolleja. Jotenkin ihmiset odottavat että pomo kuolisi. Ja jo parin päivän jälkeen olen sitä mieltä että jos olisin täällä pomo, ampuisin itseni. Kaikki on mennyt pieleen tässä kokeilussa. Tämä on kuin cccp museo. Vähän kuin Viipuri, erona on se, ettei talot ole ihan yhtä ränsistyneet kuin Viipurissa. Amerikan rautoja on mainoksissa, mutta vallankumouksestahan on jo 45 vuotta, joten ei niistä enää ole ajettavaksi. Muutaman olen nähnyt liikenteessä. Ruosteessa ovat autoparat. Täällä on kyllä ladoja ja muuta autokantaa, jota Euroopassa ei enää ole.

Tilataksi Havannassa
Paikallisbussi

Internet on pirun hidas. Se maksaa 5 dollaria tunti, eli saman kuin viikko jossain Argentiinassa. Mulla oli puolen tunnin käyttöoikeus ja en ehtinyt edes sähköposteja katsomaan kuin muutaman. nettikahviloita ei ole, ja tämä paikka on hieno hotelli, jossa on vain turisteja. täällä ei käy kansan raha lainkaan.

Minulla on yöpaikkana Linan pensionaatti. se on itse asiassa kolmen huoneen ja keittiön asunto uuden Havannan liepeillä, alle 1 km kävelymatkan päässä. Ympärillä on huonokuntoisia ja rähjäisiä taloja, asun ihan kansan keskellä. Lina on ihana noin 35 v nainen, jolla on Karla niminen pikkutyttö. Miestä hänellä ei ole hän vakuutti. Kuitenkin kun aamulla nousin ylös, Linan huoneesta pinkaisi joku miehenkörilys pois. Veti housuja jalkaan. Asumme siis ihan perheessä. Ei ole edes ovia. Oman huoneen erottaa keitiöstä sellainen paljeoven tapainen. Linalla on vain lännen saluunan ovet omaan huoneeseen. Kolmas huone on tyhjä ja odottaa asiakkaita.

Lina teki minulle aamupalan, joka on ihan kiva. Hän on kanssa välitön ja rempseän ihana. Siksi hän tuli heti ensimmäisenä yönä sänkyyni. Ei, kun heräsin siihen, että Lina on muka vieressäni. Mutta se olikin vain unta. Onpa vaikuttava nainen, kun heti tulee uniani sotkemaan.

Täällä kaikki tietää, missä on Kemi ja kuka on Sami Hyypiä. Piru vieköön kun tämä on kiusallista. Soittajapojat sanoivat, että älä keskustele kenenkään kanssa kadulla. Mutta kun ovat niin ystävällisiä. Ja sitten kun Kemi on selitetty, niin sitten alkaa bisnes. Eilen menin oluelle yhden matkaan tulleen naisen kanssa. Sanoi olevansa joku tiedottaja. Haukkui maan systeemin pataluhaksi. Minä sanoin että meillä EU:ssa asiat ovat yhtä huonolla tolalla 10-20 vuoden kuluttua. Ei rauhoittanut häntä.

Sitten hän jutustelun jälkeen alkoi puhua 10 dollarista. Meilläpäin ei ole tapana naisilta ottaa maksua ja siksi sanoin että älä huoli, en tarvitse rahaa. Ei ymmärtänyt juttuani ja alkoi valittamaan kaikenlaista lääkkeistä ja sairaalasta sun muusta. Niinpä. Mutta jos annan jokaiselle 10 dollaria, niin illalla voin itse lähteä kadulle kerjäämään matkarahaa kotiin.
Olin siis tiukka poika.

Sulhaspojat tekivät perjantain jotain musiikkivideota. He tulevat nyt lauantai-iltapäivällä majapaikkaani ja vievät minut katsomaan Havannan menoa. Eilen illalla sain siitä jo esimakua. Kävin musiikkipaikoissa oluella. Kivaa. Vaan ruoka meni ihan pommiin. Maksoin 17 dollaria paremman näköisen ravintolan pääkokin suosikkiruoasta, jonka piti olla jotain kanaa. Ja pah, Hesburgerin kana-ateria olisi ollut parempi kuin se. No hyvä eka viikko menee laihduttaessa, kun täällä ei kerta kaikkiaan ole ruokaa tarjolla. Ainakaan jos et tiedä paikoista tai asu jossain luksushotellissa.

Viime matkalla valitin näistä valuuttakursseista, jotka toisivat oikeudenmukaisuuden. Täällä on nyt tällaiset valtion määräämät kurssit, mutta en mä sitä tarkoittanut, että Hesburgerin kana-ateria maksaisi 20 euroa. Systeemin täytyy olla jännä. siis 20 kansan pesoa ei ole puupennin arvoinen, mutta turistille 20 pesoa on pirun iso raha. matkakassa menee heti sekaisin. toisin kuin CCCPssä täällä ei ole rahanvaihtajia lainkaan. olisi ollut kiva tietää, mikä on peson oikea vaihtokurssi.

En pääse täältä edes pois karkuun kalliita hintoja. Jamaikaan pääsee, mutta lippu maksaisi melkein 500 dollaria. Dominikaaniseen tasavaltaan pääsee puolta halvemmalla, mutta vasta torstaina. Alkumatka on tullut jo nyt niin paljon yli budjetin, että jätän Jamaikan väliin ja kelpottelen täällä torstaihin asti. Kaipa minä jotain keksin.  Käyn vaikka maaseudulla bussilla.

Se tv uutisten haastattelu oli muuten ajettu ulos jo keskiviikon alkuillan talousuutisissa. Se oli leikattu niin pieneksi palaksi, että hyvä kun ette nähneet. En nähnyt minäkään.

Aika hyvin minulla on tavarat mukana. Minulla on jopa sellainen pieni rasia, johon voi laittaa digikameran muistikortin ja sitten kone luulee, että kyse on levyasemasta ja voin siirtää ottamiani kuvia sähköpostiviesteihini. Vaan enpä täällä Kuubassa, koska tämä on niin pirun takkuista ja hankalaa. Lääkärit kuulemma saavat näitä rasioita lahjoiksi lääketehtailta. Se maksoi vain 30 euroa. Pirun kätevä härveli, kokeilin sitä Suomessa. Otin mukaan myös usb muistikortin, mutta tämä kone ei tunne lainkaan tallenna käskyä, joten sekään ei onnistu.

Ei täällä ole tietenkään mitään wordejäkaan. vain notepad, muistilehtio, mutta sillä ei tee mitään kun ei voi tallentaa mitään. eikä lukea. siksi eka viikon matkakirjeeni ovat ihan satunnaisia, koska ei ole oikein mieltä takkuilla tämän paikallisen koneen kanssa isolla rahalla vielä.

Sunnuntai 31.10.2004

Olen tässä miettinyt, mitä tekisin ensin tälle maalle, kun täällä joskus valta vaihtuu. Hassua, ottaisin ensimmäiseksi kiinni kulkukoirat ja lähettäisin koirien taivaaseen. Miksi? En halua, että kulkiessa pitää koko ajan katsoa, mihin astuu.

Eilen minua ainakin 100 ihmistä kutsui Hemingwayksi. Piti mennä kirjakauppaan ja tarkistaa, minkä näköinen tuo mies olikaan. Totta olen enemmän Hemingway kuin Papa Noel.

Tämä on aika kurja maa elää. Jotenkin on surullista, että ainoat sankarit ovat bolivialainen vapaustaistelija Che Guevara sekä amerikkalainen kirjailija Hemingway. Se kertoo aika paljon tästä maasta.

Kaikella on kuitenkin tarkoituksensa. Pääsen täältä pois vasta torstaina, vaikka olisin valmis ollut lähtemään jo sunnuntaina. Vaan tarkoitus on se, että pidän tässä viikon laihdutuskuurin, koska täällä ei ole mitään syötävää. Ok, ravintoloita on, mutta hinnat pilvissä ja annokset mitä on. Eilen ostin 
pizzan ja se maksoi 5 dollaria. Pizza oli mauton ja kooltaan pienempi kuin poikien kerran ostamat tarjouspizzat, joita taisi Sivasta saada kolme eurolla, tai oliko se euron kappale. 

Kun koko ajan on 30 asteen helle, eikä voi muuta nauttia kuin vettä ja olutta, niin kunto kohenee silmissä. Etenkin kun kävelen koko ajan paikasta toiseen. En nähnyt koko aikana yhtään lämpömittaria, mutta sulhaspojat sanoivat lämpötilan olevan iltapäivällä 34-35 astetta.

Mikä on muuten elintaso? Se on sitä että menee kuntosaliin ja maksaa siitä että voi pyöräillä ilmastoidussa salissa. Elintasoa ei ole, että ostaa pyörän ja kuljettaa sillä ihmisiä 30 asteen helteessä. Pyörässä ei ole vaihteita, eikä välitystä lainkaan. Siis varmaan hyvin raskas työ. Siinä voi istua kaksi lihavaa amerikkalaista turistia, itse en kehtaa kilojeni kanssa mennä miesten kyytiin, säälittää jo ajatuskin.

Maanantai 1.11.2004

Sunnuntai-illalla etsin paikkaa, jossa olisi ollut musiikkiesitys espanjalaisena Havannassa. Kun ei ollut karttaa, ei se löytynyt. Miksei ole karttaa? No kun ei ole osoitettakaan. Tiesin vain, missä sen piti olla, mutta en osannut oikealle ovelle.

Siksi menin meren rannalle olevaan rantakahvilaan. Siellä soi kuubalainen musiikki ja oli oikein rento tunnelma. Otin vain cervezaa, paikallista olutta, ja vieläkään en ole maistanut calvadosta, enkä muutakaan väkevää. Katselin merelle. Sinne ovat tuhannet kuubalaiset suuntaneet matkansa, sillä toisella rannalla olisi Amerikan kultamaat, Florida ja Key West. Sen verran kova tuuli oli illallakin, että varmaan nämä kumiveneillä maasta karkaavat eivät kaikki tule perille asti. On siinä sitten ollut hailla syötävää vuosien ajan. Kohta haikalojen herkkuateriat sitten loppuvat, kun tämä fiideli täältä vetää 
viimeisiään.

Se on ollut jo 45 vuotta pomona täällä. Kävin paikallisen ystäväni Norlanin kanssa katsomassa vallankumousmuseota. Olin 10 vuotias, kun Kuubassa oli sisällissota. Siitä on tehty kauniita romanttisia elokuvia amerikkalaisittain, mutta totuus on ollut aika rankka. Museossa oli tankkeja, lentokoneita ja tykkejä. Siis vallankumouksellisilla on ollut ilmeisesti Neuvostoliiton lahjoituksena todella raskas aseistus. Se ei ollutkaan mitään sotaa metsissä niinkuin pikkupojan mielissä kuvittelin. Olin jo silloin lukenut Tuntemattoman Sotilaan, ja siitä mielikuvat. Siihen aikaanhan ei ollut telkkaria, ja mistäs sitä pieni poika olisi oikein maailmaa osannut havannoida.

45 vuotta on tuplasti se mitä Kekkonen oli vallassa. Ja se kyllä näkyy täällä. Ei kenellekään ole oikeutta olla niin kauaa pomona. 

 Tiistai 2.11.2004

Maanantaina minulle selvisi, miten tämä rahajuttu toimii. se on sama kuin eurot suomeen, eli jos silloin olisi sovittu että yksi markka = yksi euro, niin sen jälkeen suomessakin olisi hampurilainen maksanut saman kuin täällä, eli paljon. esimerkiksi pieni pyöreä sämpylä jossa on jotain munaa sisällä maksaa kansankioskissa 5 pesoa = 5 dollaria, = 5 euroa. No noinhan se tehtiin kahviloissa Suomessakin, ei vaihdettu hinnastoa kun euroon siirryttiin.

Istuin tuossa kahvilassa ja kuuntelin kuubalaista orkesteria. Tuli mieleen, että kommunismissa ihmisen työn arvo on kaikkein arvottomin tuotannontekijä kaikista. Se johtuu siitä että ihmisiä on aivan liikaa, täälläkin 11 miljoonaa pienellä saarella. Tässäkin kahvilassa on ovivahti, tarjoilijoita enemmän kuin asiakkaita, oma orkesteri jne, mutta ruokaa ei oikeastaan ole. Listalla on kaikenlaista, mutta saa vain yhtä lajia tänään. Kadulla ihmisen työn arvon näkee siinä, että roskisauton kuskit lajittelevat lavalla ihmisten pussien sisältöä paljain käsin.

Maanantaina sain sentään ruokaa kun söin Linan kotona. Hän lupasi laittaa kanaa, mutta tänään saikin vain kalaa. Siis kalaa, ihan hyvää. Illalla kävimme Linan kanssa oluella ja kuunneltiin musaa. Hänen tyttönsä Karla, joka on 6 vuotta, oli piirtänyt minulle piirustuksen. Siinä oli oikein sydänkin. Kieli ei suju vielä lainkaan. Kun Lina selitti, että Karla on isätön tyttö, ja minä tarkistin sanakirjasta, niin sana olisi voinut olla kummisetä. Siis en nyt tiedä puhuiko hän siitä miehestä joka luikki aamulla housut kintuissa pois, vai Karlan isättömyydestä. Espanja ei suju vielä lainkaan.

Tiistaina menin aamulla juna-asemalle. TArkoitus oli lähteä junalla maaseudulle. Mutta seuraava juna lähtisi vasta kello 14.45. Takaisinkin pitäisi ehtiä. En mennyt. Juna-asemalla näin ekan PepsiCola pullon. Cokista täällä ei kyllä ole tullut vastaan.

Illalla myöhään asuinpaikkani näyttää hirmuisen synkeältä. Pari onnetonta lamppua siellä täällä. Poliiseja kuitenkin kortteleissa. On ihan eri juttu asua täällä rahvaan kanssa, kuin turistihotelleissa keskustassa. Olen kyllä lukenut jostain 7 päivää lehdestä, että täällä on hienot hiekkarannat Varaderossa ja Cayo Largossa. Siellä asuvat nämä Lolat ja Tilt-minihame-Jaanat, joilla menee lujaa. Eivät kyllä tiedä Kuuban arjesta mitään. Tietääköhän Urpo Leppänen, joka yökerhosta löysi ihanan vaimon itselleen.

Vaimoehdokkaita olisi kyllä ihan tarpeeksi. Minua ottaa päähän koko juttu. Jos en sano mitään, ovat kuin takiaiset, jos puhun suomea oikein nopeasti, lähtevät karkuun, jos käytän viittomakieltä menevät myös pois. Vaan auta armias, jos sanot sanan espanjaa tai englantia. Tänään tuli paras tarjous, tule kotiini, minulla on siellä Internet. Huh, ajattelin jo, että pitää mennä. No, en mennyt, kun oli 12 km matkaa. Eilen yksi nainen seurasi kuin hai laivaa, vaikka koko ajan selitin, että haluan olla yksin. Sitten se tajusi, että olen tosissani, ja alkoi pyytää lääkerahaa lapsille. En antanut. SE alkoi huutaa ja repiä vaatteitani. Kävelin vaan pois. Sitten se alkoi itkeä. Kamala parku. Kaikki latinalaisen naisen temput 5 minuutissa. Vaan penniäkään ei taskustani hänelle irronnut.

Tämä oleminen on yhtä tuskaa, kun koko ajan on joku helvetin perskärpänen kimpussa. Jos et sano mitään, tulee vähän tyly olo. Jos sanot edes yhden sanan, on heti kaikki bisnekset sikaarin ostosta, lääkkeistä, tauluista, naisista, buena vista social clubista edessä. Ei tätä jaksa enää yhtään. Miksi helvetissä minun piti tulla Kuubaan.

Turvallista täällä kyllä on. Ei ole tullut mieleen, että kukaan kolkkaa. Pelottavinta onkin kävellä näitä ränsistyneitä kortteleita. Tuossakin juuri tippui parvekkeelta muutama kilo vanhaa sementtiä kadulle. Siksi kuljen keskellä katua. Jalkakäytävät ovatkin niin kapeita.

Olen katsellut illalla pimeässä kadulta ihmisten koteihin. Ankeaa, on vain muutama vanha huonekalu pienessä asunnossa ja sitten on ihmisiä jopa 10. En tiedä onko kyse suvun seurustelusta vai perhepiiristä.

Täällä jotenkin tuntuu toimivan se monikulttuurionnela, jota Suomeenkin halutaan. Mustat, valkoiset ja sen välillä olevat ovat luontevasti keskenään. Olen miettinyt, miksi se toimii. Se toimii, kun kaikilla on asiat yhtä huonosti. Ei voi odottaa, että kukaan antaisi toisilleen mitään, kun mitään ei ole. Ei olisi rasismia Euroopassakaan, jos kaikki eläisivät yhtä surkeasti kuin nämä kuubalaiset täällä. Taas ihmettelen. Oltiin me köyhiä 1950-luvun Suomessa. Mutta asiat toimivat. Oli siistiä ja taloja pidettiin kunnossa. Täällä on vain koiranpaskaa kaikkialla ja kaikki hajoaa käsiin. Mitään uutta ei ole rakennettu sen jälkeen kun amerikkalaiset lähtivät 1959. No on vallankumousmuistomerkkejä ja tuo sairaala, joka on vielä kamalampi kuin HUS, ja se on laitettu tietenkin meren rantaan täälläkin.

tässä on täytelty sanaristikkoja kun Kuubassa ei oikein jaksa koko aikaa mennä sinne tänne. Onneksi otin ristikkokärpäsiä ja jalmarin ristikkoja mukaan. Olisi pitänyt ottaa enemmänkin.

sitten tulin ristikossa sanaan aitio. 60-luvun sanaristikoissa se tarkoitti aina paavoa. tuli mieleen, voisiko vanhoja ristikoita julkaista noin niinkuin remix. Olisi kiva muistella vanhoja aikoja, sanastohan oli silloin ihan erilainen.

Keskiviikko 3.11.2004

Viimeinen päivä Kuubassa. Olenkin jo kyllästynyt tähän paikkaan. Suuri pettymys. Todella suuri. Kiertelen vielä uusia paikkoja ja kävelen Karibian rantaa länteen useita kilometrejä. Samaa koiranpaskaa, rumuutta, rähjäisyyttä, kaikkea surullista.

Ajattelin ostaa Linalle kukkia. Kadulla oli kukkamyyjä-äiti ja tytär. Pyysivät, että tulen katsomaan, miten he asuvat. Ajattelin, että miksei. Voi kurjuutta, voi surkeutta. Semmoinen pieni vessankokoinen asunto. Tossa oli rikkinäisiä huonekaluja muutama. Minun tuli todella hirveä olo. Tätäkö sosialismi on. Mitähän on Pohjois-Koreassa. Ja käynnin syykin paljastui. He alkoivat tietenkin pyytää rahaa lääkkeisiin ja kaikkeen. En suostunut, en minä mikään Suomen valtion kehitysaputoimisto ole. Ja jos olisinkin, rahat pitäisi antaa rikkaille, kuten Costa Rikkaille Instrumentariumin lahjarahoina. Kun halusin pois, alkoi äiti myydä tytärtään, alle kaksikymppistä minulle vanhalle miehelle. Hyi kuinka iljettävää. Kukkakauppa kadulla onkin paritusta. Juoksin karkuun ja talon koira räksytti kuin hullu perään.

Illalla Lina oli tehnyt minulle kana-aterian. Ihan täyttävä kaikkien nälkäpäivien jälkeen. Yllätys yllätys. Sulhaspojat tulivat tervehtimään. Meillä oli hauska juttuhetki heidän kanssaan. Jännää, minua luullaan Suomessa pahimman luokan rasistiksi ja täällä minä juttelen toinen toistaan mustempien miesten ja naisten kanssa kuin parhaitten kavereitteni. Tässä se onkin minun rasismini. Ihmiset ovat ihan ok kaikkialla maailmassa. Mutta olisi todella hullua, jos me suomalaiset otettaisiin vastaan satojatuhansia maailman köyhiä ja annettaisiin heille sama elintaso, mikä meillä on. Laskin, että kotikaupunkini Vantaan veroäyristä menee jo vähintään viisi prosenttiyksikköä maahanmuuttajien elättämiseen, eikä siinä kuitenkaan ole kuin alku. Vantaalla on 11000 mamua ja täällä Kuubassa köyhiä on 11 miljoonaa. Ja Afrikassa melkein miljardi. Ja muutaman vuosikymmenen kuluttua kaksi miljardia. Kyllä siinä Paulin kehitysapurahat loppuisivat äkkiä, jos jokaiselle antaisi edes vanhan pennin.

Keskiviikkona otin ensimmäistä kertaa väkevää juotavaa. Havana Clubia, paikallista rommia. No en nyt sentään juopuneeksi heittäytynyt. Matkamuistoksi ostan joka maasta jotain pientä. Täältä ostin kuubalaisen sikarin. En ole koskaan edes maistanut tupakan makua, enkä tätäkään polta, tuon vaan koristeeksi. Se on metalliputkessa, joten ehkä säilyy ehjänä kotiin asti.

Torstai 4.11 Havana, Cuba –> Santo Domingo, Dominica republica

Aamulla heräsin kello kuudelta. Lina oli laittanut aamiaisen jo puoli seitsemäksi, sillä lentokentälle pitäisi lähteä seitsemältä. Hellien jäähyväisten jälkeen Linan sulhasmies Roberto lähti minua viemään vanhalla 50-luvun autollaan. Koko ajan tuntui siltä, että auto hajoaa koska tahansa. Räminää ja colina. Liikennevaloista vaikea lähtö. Ei ollut sivupeilejäkään enää tallella autossa. Vaan perille päästiin.

Sain vaihdettua voucherini lentolippuun ja sain myös lentolipukkeen käteeni. Enää puuttuisi 25 taalan lentokenttävero. Vaan sitten joku helvetin kommunistibyrokraatti tuli jonoon, nappasi lipun käsistäni ja sanoi, ettei Dominikaaniseen tasavaltaan pääse, jos ei ole paluulippua. Sanoin, että se on mun ongelmani. Tappelimme siinä jonkin aikaa, mutta tietenkin hävisin, kun se paskiainen oli ehtinyt ottaa lippuni. Hän väitti tekevänsä minulle palvelun, koska muutoin minut palautettaisiin Kuubaan paluulennolla. Sanoin, että tällaiseen byrokraattiseen maahan en kyllä halua takaisin. Väitti, että minun pitää ostaa paluulippu, joka maksaisi 250 taalaa, eli saman kuin menolippu. En suostunut moiseen. Menin sitten sen matkatoimiston miehen luo, joka oli jo lähtenyt kahville. Hän suostui myymään minulle 126 dollarilla paluulipun eli erotuksen menopaluulipun hintaan. Oli se pienestä kiinni. 15 sekuntia enemmän aikaa kuin olisi ollut, niin olisin ehtinyt passitarkastukseen, yhteen niistä monista. Katsoivat niin tarkkaan, piti ottaa lakki ja lasitkin pois päästä. Luulivat varmaan, että olen jäänyt pakolaiseksi ja laittanut tilalle jonkun toisen.

Lakki on oma tarinansa. Sarianne antoi minulle uuden Finncontainers lakin, mutta en löytänyt sitä kotoa mistään. Nappasin hyllystä poikien vanhan Nike lippiksen, pääni suojaksi. Ja sitä on vongattu. Pikkupojat ja isot miehet ja yksi nainenkin, olisi halunnut nyt jo hiestä likaisen lakkini, jopa ostaa. Olisipa ollut laukku täynnä lippiksiä. Olisin ollut suosittu mies.

Ja sitten kun tultiin lentokentälle Santo Domingoon, kukaan ei ollut kiinnostunut paluulipustani. Siis minulta kusetettiin paljon rahaa. Ei se raha ehkä Suomessa kaikille tunnu isolta, mutta jos rahaa on niukasti matkassa, ja koko ajan pelkää varastetaanko ja missä kuinka paljon, niin se on iso juttu. Laskin, että olisin sillä rahalla syönyt hienosti Etelä Amerikan mantereella kaksi viikkoa. Kirjoitan tässä valituksen Kuuban hallitukselle turistien huijaamisesta. Ensin lähetän sen matkatoimistoon ja vaadin rahoja takaisin. Sitten lähetän sen vaikka Fidel Castrolle asti.